Naiskysymyksestä vielä sananen
| Naiskysymyksestä vielä sananen*) Kirjoittanut Minna Canth |
*) Toimitus ei ole tahtonut kieltää sijaa seuraavilta mietteiltä, joita se ei kuitenkaan voi muutamissa kohdin hyväksyä.
taikka oikeammin hiukan arvostelua tästä yhteiskunnasta, jonka järjestämiseen ei meillä naisilla mitään oikeutta ole eikä ole ollut, ja jonka epäkohdista emme siis mitään edesvastausta kanna. Sitä vapaammin saammekin asian näin ollen seisoa sen ulkopuolella, katsella, tutkia ja langettaa tuomiomme. Ja että se monessa kohden peräti kelvottomaksi löydetään, siitä ei epäilemistä. Kohta ensi silmäyksellä tulee esiin niin paljon valhetta ja vääryyttä, tekopyhyyttä ja ulkokullaisuutta, ristiriitaisuutta ja hulluutta, että joutuu aivan epätoivoon ja kysyy ehdottomasti: onko siellä ollenkaan mitään hyvää, ja kelpaavatko nuo ihmiset, jotka tuossa yhteiskunnassa jäseninä ovat, kelpaavatko ne enää niin mihinkään? Piispa Johansson tosin paimenkirjeessään vakuuttamistaan vakuuttaa, että tämä kaikki on ”Jumalan pyhä maailmanjärjestelmä.” Mutta minä puolestani uskon että herra piispa aivan suotta Jumalaa siitä syyttää. Kyllä se järjestelmä vaan on miesten laittama, ei se muuten olisi niin kunnottomaksi tullut. Etupäässä pelkään paavien ja piispojen olleen uskollisesti mukana siinä toimessa. Hulluudeksi he nyt itsekin sanovat noita laitoksiaan. Pappissäädyssä viime valtiopäivillä naiset estettiin yliopistoon pääsemästä siitä syystä, niinkuin herra piispan puheesta ymmärsin, että arveltiin naisten sen kautta turmeltuvan ja tulevan yhtä huonoiksi kuin miehet nyt ovat. Tuossa kenties on vähän perää. Ehkä todella miesten sivistys on yhtä ummehtunutta ja onttoa kun heidän uskontonsa ja moraalinsakin. Siinä tapauksessa taivas meitä varjelkoon heidän yliopistoistaan.
Muuten ei tuo mitään outoa ole, että miehet taaskin koettavat vetää Jumalaa edesvastauksen omista pahoista töistään. Sitä he ovat osanneet tehdä maailman alusta saakka, niinkuin itse kertovat. Muistakaamme vaan isä Aadamin sanoja: ”vaimo, jonkas minulle annoit –.” Patriarkat ja muut pyhät miehet elivät monivaimoisuudessa (julkisesti, ei salaa niinkuin nykyiset herrat), ja raiskasivat valloitettujen kansojen neitsyet. Sen sanoivat tapahtuvan Jumalan tahdosta, ei omasta pahasta halusta, ei millään muotoa. Ja kun Israelin kansa kävi sotaa naapurikansojen kanssa, poltti, murhasi, hävitti, oli sekin vaan Jumalan ankara käsky, joka siihen pakoitti, – saman Jumalan, joka sanoi: ”rakasta lähmmäistäs, niinkuin itseäs.” Luonnollisesti seuraavat meidän patriarkat esi-isäinsä esimerkkiä ja selittävät naisen orjuuden Jumalan määräämäksi, he poloset kun eivät muulla tavalla enää voi sitä puolustaa. ”Ihmiset tekevät aina Jumalansa semmoiseksi, ett’ei hän heidän helmasyntejään häiritse,” sanoi eräs pappi hiljan, ja siinä hän oli oikeassa.
Niinkuin yllä olevasta käy selville, eivät miehet Aadamin ajoista ole suuresti muuttuneet, vaan ovat pysyneet jotenkin samalla kannalla. Näyttää siis siltä, kun Darwinin kehityshistoria ei heidän suhteensa oikein pitäisikään paikkaansa. Naisissa sitä vastaan on silmiinpistävä eroitus. Saara kutsui Abrahamia herrakseen, mutta nykyiset vaimot ”streikkaavat” ja sanovat miestänsä sinuksi. Kelvottomat! Mihinkä tässä joudutaan, jos vaimojen valta tuota menoa kasvaa.
Minulla olisi pieni ehdotus. Eikö olisi parasta, että tulevana vuonna nostettaisiin kirkonkokouksessa uudelleen kysymys siitä, onko naisella sielua vai ei? Kun tuosta asiasta kuudennella vuosisadalla Maçon’in kirkonkokouksessa riideltiin, voitti vaan pienellä enemmistöllä se puoli, joka väitti hänellä olevan sielun. Mutta enemmistö ei aina ole oikeassa, niinkuin hyvin tiedämme. Entä kun saataisiinkin vielä todistetuksi, ett’ei hänellä sittenkään ole sielua, niin kerrassa päästäisiin kaikesta pulasta. Sillä eihän sieluttomalle olennolle tarvitse mitään inhimillisiä oikeuksia antaa, eikä niitä kukaan voine silloin enää vaatiakaan.
Semmoiseksi se nyt on tullut se yhteiskunta, ett’ei siinä näytä naiselle jalansijaa olevan. Mutta kun kaikki ympäri käy, onko syytä sinne niin kynsin hampain pyrkiäkään? En minä ainakaan näe, mikä siellä juuri luokseen houkuttelisi. Koulutko, kenties? Peräti huonot! Läksyjä läksyjen päälle ja taas vaan läksyjä. Ei, toista opetustapaa käytti ennen Kristus, toista myöskin Sokrates. Ja he kasvattivat viisaita ihmisiä maailmaan, ei tuommoisia virkakoneita, joita tämän ajan kouluissa leivotaan. Taikka valtiolliseen elämäänkö pyrkisimme? Tuohon, jossa iljettävän kavala politiikki sokaisee silmät? Kaikki pyhät meitä estäköön siihen sekasotkoon joutumasta. Entä yhteiskuntaan? Uh! Siellä hallitsee ja vallitsee raha eikä sen ruhtinaan orjaksi tee mieli ruveta. Mutta kirkko? Ei, sillä sinne ken joutuu, hän kahleisiin pannaan. Jäljelle jää vaan avioliitto. Mitä sanomme siitä?
Kansojen voima, tulevan sukupolven henkinen, moraalinen ja ruumiillinen terveys, ihmiskunnan luonnonmukainen kehitys riippuu suurimmassa määrässä siitä siveellisestä perustuksesta, jolle eri sukupuolten yhdyselämä on rakennettu. Että tässäkin kohden yhteiskunnallisessa järjestelmässä on jotakin kauhean väärää, jotakin sairasta ja mätää, se on päivän selvä. Nuo legaliseeratut prostitutioni-laitokset ynnä tuo yhä enenevä määrä voimattomia naisia sen tarpeeksi asti todistavat. Siveellisyys tässä kristillisessä yhteiskunnassa on kuin maan tuhnio, josta läkähdyttävä pöly ilmoille tuoksuaa, kun sitä vähän jalalla koskettelee. Osa naisia poljetaan eläintä alhaisempaan tilaan, heiltä ihmisyys riistetään toisten naisten varjelemista varten. Kuinka kauvan tätä kärsimme? Kuinka kauvan menemme avioliittoon miesten kanssa, joita noiden onnettomain kiroukset painavat?
”Täytyyhän meidän,” muistuttavat heikot sielut, ”emme elä muutoin; kaikki omatakeinen toimeentulon mahdollisuus on meiltä riistetty.” Olkoon, mitäpä siitä. Ell’emme elä, lieneehän voimia kuolla. Mutta totuuden suhteen ei enää auta tinkiminen, jos nim. meillä on oikea rakkaus ihmiskuntaan, jos hartaasti tahdomme sen onnellisuutta edistää. Nykyiset olosuhteet ovat tukalat, kenties vielä tukalammat miehelle kuin naiselle. Auktoriteettien raskas ies, jäykistyneiden muotojen rautaverkot estävät ihmishengen vapaata kehittymistä ja masentavat sen elämän voimat. Seurauksena on toisella puolen väsymys, laimeus ja velttous, toisella rauhaton, uhkaava tyytymättömyys. Sukukunnalta puuttuu vakuutuksen intoisuus, mielen jäntevyys, karaktäärin lujuus. Valittava huokaus käy kautta koko maailman; perinpohjaista uudistusta joka haaralla yhä kipeämmin kaivataan.
Vapautukoon nainen niistäkin harvoista siteistä, joilla hän tuohon mätäiseen yhteiskuntaan on kiinnitetty. Kasvakoon ja valmistukoon itsenäisesti tulevalle tehtävälleen. Ja kun otollinen hetki on tullut, nouskoon hän ihmiskunnan äitinä ja kasvattajana valtaistuimelle ja ottakoon tehokasta osaa lakien laadintaan, uskonnon puhdistamiseen, tieteen ja taiteen kehittämiseen sekä yhteiskunnallisen elämän uudesta järjestämiseen. Silloin kaikukoon uudelleen maailmassa nuo ensimmäisen miehen sanat: ”vaimo, jonkas minulle annoit –”, ei nuhteena enää eikä syytöksenä, vaan riemullisena kiitos- ja ylistysvirtenä.
Lähde: Kodin suuret klassikot: Minna Canth. 1987. Weilin + Göös, Espoo. Ensimmäisen kerran ilmestynyt Valvoja-lehdessä 1885.