Naturalismi ja Spiritualismi kaunokirjallisuudessa

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Naturalismi ja Spiritualismi kaunokirjallisuudessa.

Kirjoittanut Kasimir Leino


I.[muokkaa]

Eikös se ole niin, että järkevän väittelyn ensi ehto on tieto siitä, mistä oikeastaan on kysymys ja missä suhteessa itse asiasta eri mieltä ollaan?

Ja kuinka usein se kuitenkin unhotetaan kerrassaan: väitellään, intetään, haukutaan, suututaan – tietämättä, mikä se oikea syy olikaan. Ja tiedättekö mitä tuon kaiken tuottaa? Se ett’ei oltu selvillä väittelyssä käytetyistä sanoista. Käsitykset muutamista sanoista, jotka juuri olivatkin tärkeimmät asiassa, olivat molemmilla perin erilaiset, useimmiten tuiki sekavat. Ja kun sitten kimmastuttiin kiistämään, niin eipä huomattukaan ottaa selkoa siitä, mitä riitapuoli oikeastaan sillä tai sillä tarkoitti, otaksuttiinhan vain, että tottapa se samalla sanalla saman käsitteen ilmaisee.

Vasta myöhemmin, mielen kuohun taltuttua asiaa punnitessa juolahtikin mieleen, että se taisi näemmä meinatakin sillä sanallaan ihan toista kuin minä. Ja kun sitten yhdyttiin ja asia uudelleen puheeksi tuli, niin huomattiin molempain käsitteiden samoista sanoissa olleen ihan vastakkaiset. Nyt vasta päästiin järkevään väittelyyn, nyt vasta alettiin ymmärtää toisiansa. Ja kun kerta on niin pitkälle päästy, että täysin toisensa ymmärretään, niin silloin jo myöskin eriäviä vakaumuksia arvossa älytään pitää ja myöntää oikeutettua siinäkin, missä sitä ei ennen huomattu.

Tämmöinen käsitteiden sekoitus on mielestäni suurena esteenä m. m. sille kirjalliselle väittelylle, jota meidän aikoinamme jo muudan vuosikausi on Suomessakin kestänyt vastasyntyneestä kapalolapsesta: realistisesta kirjallisuudesta. Vaikka meidän ahtaissa oloissamme, joissa kieliriidat ja etenkin viimeisinä päivinä ilmestyneet ulkoapäin uhkaavat vaarat ovat pääseikkoja, vaikka niissä kirjalliset taistelut tuntuvatkin myrskyltä vesilasissa, niin ovat ne kuitenkin osoittaneet nekin voivansa mieliä kuohauttaa. Etenkin ovat muutamat maaseutulehdet, jotka ”Finlandin” julistamalle ”kristillissiveelliselle” pohjalle ovat asettuvinaan, yhdessä tämän maammonsa kanssa kimpauneet tuota uutta ”räähkää”, tuota likaa ja lokaa, tuota uskottomuutta ja siveettömyyttä, tuota ... tuota ... tuota realismia panettelemaan ja voimainsa mukaan kurittamaan.

Ja oikein heillä näyttää olevan hyvä mielestä, että viimeinkin saivat syntipukin näkyviin, tuon hirviön, josta oli korvakuuloina juorut ulkomailta kulkeneet ja jota nyt uskalsi ilmestyä täälläkin ”suloisessa Suomessamme” aikoen ruveta suloista idyllielämäämme häiritsemään. ”Keski-Suomessa”, ”Kaikussa” ja ”Savossa” sitä jo oltiin valvovinaan, mutta ei päästy vielä oikein selville, mitä se oli eikä tiedetty mistä saataisiin aita matalimmaksi.

Vaan nyt, nyt on se elävänä edessämme: Päivälehti, sese on nyt kaiken pahan inkarnatsiooni, sese on se itselöity uuden ajan pahahenki, joka käypi ympäri kuin kiljuva jalopeura etsien kenen kitaansa saisi. Sese tahtoo viikingein kaulaan lähättäytyä, sese tahtoo ruotsalaisille maan ja mannut myödä ja eikö jo kohta alettane sen syyksi panna isänmaamme itäiset vaaratkin. Ja uskottomuus, siveettömyys, synti ja kaikki paha, se on Päivälehden syy. Sese on, jota nyt aikoo tuon realisminkin ottaa siipiensä suojaan auttaaksensa alkavata pirtin poikki käymään.

Mikä se on sitten se realismi? Yhdestä se on kaikki paha, minkä hänen ajatusvoimansa luoda saattaa, toisesta on se ajan henki, totuutta janoova ja etsivä ihmissielu, jota rehellisessä hakutyössään on tahtonut ottaa selkoa tästäkin olomuodosta, tästäkin alemmasta maailmasta. Sama sana siis ihan eri merkityksessä. Sama on laita sen sanan jota on täytetty vastakohtana vasta mainitulle: idealismin. Toisesta on se ihanin, kaunein, säilytettävin ominaisuus, toisesta uneen tuudittava, pettävä opiumihumala, joka estää asioita oikein järjen kannalta punnitsemasta ja joka siis epäjärkevänä ja vahingollisena on hiiden pisaan pakoitettava.

Kaikki on relatiivista, ihan kaikki. Niinpä nämä tämmöiset käsitteetkin. On tuiki vaikea määritellä vasta syntynyttä käsitettä ja sovittaa sen ilmaisijaksi vanha tuttu sana, jolla ennen muuta ymmärrettiin. Eikä voi tuollaisia käsitteitä luullakseni ensinkään tarkempaan määrätä tuntematta sen historiaa, sen edellytyksiä ja niitä oloja, joissa se ensin syntyi.

Sama on ajatukseni siitäkin käsitteestä, jota ilmaisemme paremman puutteessa sanalla realismi. Vasta sitten kun tunnemme, mitkä asianhaarat sen ovat eloon herättäneet, minkä vuoksi sen on täytynyt syntyä muodostaaksensa tasapainoa antavan vastineen eräälle toiselle ihan päinvastaiselle liikkeelle kirjallisuudessa, vasta sitten kun tämän ynnä kirjallisuuden kehityksen pääpiirteet tunnemme voimme tuolle liikkeelle tulevan arvon antaa.

Emmekä silloin voi mitään sille, että toiselta puolen olemme pakoitetut jyrkästi asettumaan noita umpimähkäisiä haukkujoita vastaan, jotka eivät itsekään ole käsitteestä selvillä, toiselta taas on myöntäminen ett’emme siinäkään löydä sitä kehityksen perivaajaa, sitä loppu-autuutta, jota hurjimmat ja sokeimmat uuden liikkeen apostolit saarnaavat.

Pidämme sitä yhtenä ihmishengen historiallisesti oikeutettuna luomana, vastapainona romantismin liioitteluille, pidämme sitä muotoaistin kostona kaiken taiteellisen, sopusuhtaisen kompositsioonin halveksijoille, pidämme sitä selvän järjen ja luonnollisen, yksinkertaisen sekä todenmukaisen esityksen kostona yltiöpäälle, retooriselle ja kaunistellulle. Vihdoinkin pidämme sitä yhtenä ihmishengen ilmiömuotona, tämän levottoman hengen, joka aina uutta vaatii, kaikki kokea tahtoo, jota ei mikään mahti ajan pitkään voi pidättää tunkeutumasta sinne, mihin se kerran on kallistua alkanut – kun se ihmishengen saavutettavissa kerran lie.

Ja tuo yty ja into, jolla aina jonkun ajan päästä vanha kuori koetetaan pois heittää ja ihmishengelle uusi ilmestysmuoto antaa, mikä on se muu kuin samaisen hengen vapauden halu, pinttyneen, lyöpyneen ja jähmettyneen vihaamme ja uuden vapaamman luominen.

Niin ainakin olen minä asian käsittänyt. On mielestäni myöskin kuin tuo riita n. k. realismin ja idealismin vailla ei olisi itse syvimmässä sisuksessaan muu kuin riita materialismin ja spiritualismin. hengen ja aineen välillä. Milloin aineelliset pyrinnöt, parannuspuuhat y. m. pääsevät vallan päälle, silloin saa kirjallisuus elämän ja tieteiden vaikutuksesta materialistisen, maa-peräisen tuoksun; milloin henkiset, pilviä tähtäävät ja taivasta tavoittelevat aatteet yläkynteen tunkeutuvat, silloin on spiritualismin kukoistusta. Uudistan kuitenkin, että tämä on vain minun omia tuumiani, jolle sentään luulisin perustusta löytyvän.

Nyt on yhteiskunnalliset, käytännölliset, aineelliset huolet pääasiana, nyt on tieteet käytännön ja yleisen yhteiskunnallisen edistyksen palvelukseen asettuneet. Siksi ovat laineetkin samaisen käytännöllisen huolestamisen palvelukseen tahtoneet ruveta.

Ja kirjallisuus? Onhan se ajan peili, onhan se ajanhengen todenmukainen kuvastin ja siksi on luonnollista, että se on semmoinen kuin se nyt on. Ja että tämä ajanhenki on semmoinen, se on koko ihmiskunnan kehityksen syy, ja joka sitä umpimähkään haukkuu, se osoittaa kykenemättömyytensä historian käsityksessä ja ihmishengen sisällisen luonteen ymmärtämisessä.

Ihmiskunnan koko kehitys on yhtenäistä, jatkuvaa, ilman hyppyjä. Yksi ajanjakso sisältää olettamiset toiselle, sisältää jo ne siemenet, joista toinen syntyy. Koko elämä on tuollaista syyn ja vaikutuksen vuorovaikutusta, yhtenäistä, aina hiukan muuttuvaa liikkuvaisuutta. Elämä onkin juuri tuossa vaihtumisessa, muuttumisessa; mikä sen ulkopuolella on, se on kuolema, se on .... se on meille tuntematonta.

Realismi, taikka jos niin tahdotaan naturalismi, ei siis ole kuin luonnollinen jatko romantismista, niin oudolta kuin se jostakusta ehkä kuuluneekin. Tuo edellä käypä romantismi se kuitenkin jo sisältää kaikki ne ominaisuudet, jotka ennustavat tätä jälempää ilmiötä, se vetää jo naturalismin perässään.

Ensinkin siten, että se liiallisuuksiin mennen, vaatii vastakkaisen vastineensa, sillä ihmishengessä asuu kerran sopusoinnun tunne ja ihanne, joka kaikelle liiallisuudelle vaatii vastapainon tasapainossa pysyäkseen. Kaikkina aikoina löytyy aina niitä, jotka menevät liian pitkälle ja niitä, jotka jäävät liian paljo jälelle ja juuri tuo seikka se onkin kaiken edistyksen, kaiken inhimillisen elämän ja vilkkauden perustus ja ehto. Toiseksi ennustaa romantismi naturalismin siten, että se vaati enemmän elämää, enemmän todellista ja totuutta esitykseen (sillä sitä se todellakin vaati, vaikka se innossaan vastustaa jähmettynyttä klassillisuutta oikein voimainsa takaa rienausi liiallisuuteen.) Ovathan nämä naturalistienkin vaatimuksia? Ja se rakkaus kansaan, jota osoitaksen siinä innossa, millä kaikkia kansanlauluja ja kansallisen sivistyksen jätteitä ruvetaan kokoamaan, onhan sekin nykyajan kirjailijoille omituista. Entäs tuo paljon puhuttu ”paikallinen väritys”, jonka tapaamista kukin romantisti piti pääpyrintönään, onhan sekin tärkeimpiä naturalistein vaatimuksia.

II.[muokkaa]

Molemmat siis totuutta ja totta etsivät, molempain esikuva on elämä, elämä, tuo ijäti uhkuva, ijäti muuttuva, iäti uusi ja viehättävä kertoilla, joka kaikkien aikojen kirjailijoille on esikuvana ollut olevinaan. Se on erotus vaan siinä tavassa, jolla eri ajat, eri kansat ja eri yksilöt tuon todellisen elämän käsittävät. Eivätkä he koskaan sitä ihan samalla lailla käsitä, siitä on luonto ihmistä ja itseänsä luodessa huolen pitänyt. Mitä Zola sanoo taideteoksesta, kaunokirjallisesta tuotteesta, että se nimittäin on kappale todellisuutta yksilön omituisuuksien valossa, sen voi laajemmassa merkityksessä sovittaa kaikkien aikojen kirjallisuuksiin.

Ja miten voisikaan se toisin olla, sillä eipähän kirjallisuus liene mitään ihmisestä erillään syntynyttä ja olevaa, tottahan se on selin luonnollinen tuote luovasta ihmishengestä. Että nämä tuotteet eri aikoina ovat peräti erilaiset, se tietysti riippuu ihmishengen eri kehitystiloista ja koko inhimillisen elämän ja yhteiskunnallisten olojen eri asteista.

Kunkin ajan kirjallisuus on oman aitansa va’alla punnittava ja oman aikansa kannalta tuomittava. Ken nykyajan kannalta rupeaa sättimään Sofoklesta, Senekaa, Beaulieauta y. m. se osoittaa oman tyhmyytensä. Aikansa kannalta ovat romanttikotkin tuomittavat samoin kuin nykyään vallalla oleva naturalismikin.

Ja kun tältä kannalta kerran arvostelemaan rupeaa, silloin moni seikka selviää, jonka perusteita ei ennen käsittänyt, silloin usean henkilön, useat ilmiöt ja aatteet ymmärtää oikeutetuiksi, jotka muuten lyhytnäköisestä hulluuksilta näyttäisivät.

Ken nauraa talonpojalle, joka omalta kannaltaan esim. taiteita ja niiden hyötyä tuomitsee, hän on yhtä vähänäköinen, kuin se, ken entisen ajan kirjailijoiden ”hulluuksille” nauraa pitäen noita jonkinjoutavina.

Nykyaika on muun muassa sielutieteen aika. Nyt koetetaan oppia ymmärtämään yksilöt, käsittämään kansat. Tiedämme kyllä löytyvän niitä, jotta ilveillen ja halveksien nauravat kaikelle tuolle puuhalle jo senkin vuoksi, että se on uutta, heidän nuoruudessaan ei sitä tunnettu. Mutta sitä on olemassa paljo muutakin, jota heidän nuoruudessaan ei tunnettu, ja jos he ovat takapajulle jääneet ja sapekkaassa ylenkatseessaan kieltäytyvät näkemästä, mitä on oikeutettua uudessa ajassa, sen pyrinnöissä ja kirjallisuudessa, niin ovat he surkuteltavat. Eivät he oikeastaan ole sitäkään: he ansaitsevat kohtalonsa. Aika on heille kostava, se on ristivä semmoiset yksipuolisiksi, etuluuloisiksi ja orjallisiksi ihmisiksi huolimatta heidän kyvyistään ja avuistaan muissa suhteissa.

Emme tahdo edes tehdä kysymystä: onko nykyisessä kirjallisuudessa oikeutettua, emme tee sitä sen vuoksi, että pidämme tuollaista kysymystä typeränä, koskapa sen voittava valta jo osoittaa sen sisällistä elinvoimaa. Ja millä on elinvoimaa, sillä on oikeus elää, mitä on lahoa ja mädännyttä, se kuolkoon.

Kysymme sen sijaan: mikä on naturalismissa oikeutettua, mitkä ovat ne ominaisuudet, jotka sille omat valtaan pääsyn mahdollistuttaneet?

Se on sen voimakas vietti luontoon, todelliseen elämään, joka on sille voiman antanut. Se on säilyttänyt romanttikojen vietin luontoon ja elämään, mutta se on samalla muodollisessa suhteessa siitä eronnut heittäen hotuun saarnaavan retoriikan, tehden romanttikojen kansanrakkaudesta tolkun käymällä itse kansan pariin esityksissään, ajatuksissaan. Emme tahdo sanoa, että yksistään alemman kansan esittäminen olisi naturalismin tunnusmerkkejä, vaikka ajan kansanvaltainen henki on sen sitä tekemään pakottanut. Mutta tuota alaalla, alikerroksissa hehkuvaa voimaa ja turmeltumatonta elämän iloa kuvatessaan on se itse elämäniloa saanut ja siten pitemmälle tulevaisuutensa lykännyt.

Sairaalloisen, kuihtuvan sukupolven sairaalloinen, todenmukainen esittäminen ei voi pitkäikäistä olla. Ihminen on kerran olemassa ja elämässä täällä ”surun ja murheen” laaksossa ja mistäpä hän nyt paremman maailman otti. Tyydy siis siihen ja paranna sitä, mikäli voit; vähentele liiallista illusioonien kukkuraa, aina niitä jonkun verran kuitenkin pohjalle jääpi ja – ala alusta.

Mutta elämän ilo ja jonkunlainen toivo on sinun säilytettävä, muuten vie sun tuoni tuvilleen. Pudista pois sairalloisuus, huolesta ja hoivaa sielusi ja ruumiisi parhain kuin voit ja käy työhön. Työssä on elämä, työssä elämänilo. Ja tämä työ, sinun yksityinen työsi oman itsesi ylläpidoksi ja elämänilosi säilyttämiseksi, tämä samainen työ se on niin viisaasti järjestetty, että se muidenkin hyväksi koituu.

Naturalistinen kirjallisuus, jonka on ollut kuvastettava nykyisen laajaperäisen ja monipuuhaisen yhteiskunnan eri puolet ja kolkat, on sentähden sisällykseltään yhtä moninaiseksi käynyt. Koettaa mitata kaikkia sen eri haaroja ja muotoja samalla mitalla, olisi hulluutta; asettaa kaikki yhteen rypäjäkseen, olisi lyhytnäköistä.

Siinä löydämme ajanhengen eri suuntia vastaavat edustajansa, siinä psykoloogiset, siinä kansanomaiset ja -valtaiset, siinä tieteelliset kirjailijansa. Ainekset ovat siis tuiki vaihtelevia. Mutta yhteistä on kuitenkin, se mikä heillä ollenkaan yhteistä on, esitystapa, muoto.

Mutta siinäkin suhteessa löytyy tuiki eriäviä kynäilijöitä, joita on vaikea noihin luokituksiin mahtumaan saada. Kaikki on näette, kuten jo sanoimme, relatiivista. Niin tässäkin. Ja toisekseen on peräti vaikeaa täsmälleen määrätä, missä muoto päättyy ja sisällys alkaa, nämä kun ovat niin kovin läheisessä yhteydessä.

Yhteisiä pääpiirteitä kun kuitenkin haluamme, niin voinemme kai realistein eli naturalistein punaisena lankana pitää lähestymistä luontoon, elämän kuvaamista semmoisena kuin se tavallisesti esiytyy silmiimme sekä esitystavan sovittelemisessa oloperäiselle pohjalle, niin että nimitetään kukin käsite koristelematta omalla nimellänsä, koetetaan eri säätyihin ja ammattikuntiin kuuluvien henkilöiden puhumis- ja ajattelemistapaa tehdä niin paljo alkuperäisen esikuvan mukaiseksi kuin suinkin y. m. s.

Tämä on kaikki mielestäni pysyväisempää, sillä se kuuluu kaunokirjallisen tuotteen olemukseen. Hupenevaa on minusta sitävastoin tuo yksipuolinen taipumus vaipua alempain kerrosten ja tunteiden kuvaamiseen, se on katoavaa jo senkinvuoksi, ett’ei ihmishenki sellaista yksipuolisuutta siedä. Se rakastaa vapautta, ei anna kahlita itseään minkään.

Että tuo suunta, jota ehkä parhaiten Zola edustaa, syntyi päivänvaloon, se osoittaa, että se puoli oli nyt koskettava. Samoin kuin romantikot tahtoivat laajentaa runouden muotoja ja sen liikunta-alaa, sotien vapauden nimessä, samoin tahtoi Zola y. m. yhä laajentaa samaisen runouden muotoja saattamalla senkin puolen runouden hallituspiiriin.

Emmekä tästä voi häntä haukkua. Kirjallisuudelle pitää olla koko pulppuava ihmiselämä avoinna, sen pitää saada liikkua vapaasti elääkseen. Yleinen aisti pitää kuitenkin jonkunlaiset rajat, rajat, jotka kirjailijakin, jos hänellä oikeat lahjat kerran on, säilyttää tietää omasta vapaasta tahdostaan.

Vapauden, ihmishengen vapauden nimessä panemme vastalauseemme niitä vastaan, jotka vanhoihin mestareihin turvautuen aina noiden töitä perivaajoiksi, ylitsekäymättömiksi esikuviksi asettavat. Meillä suomalaisilla ei noita tuollaisia esikuvia vielä paljo ole, hyödyksikö lie sitten vai vahingoksi. Mutta on tahdottu jo kieliasiassa samaa periaatetta seurata asettamalla Snellman ikuiseksi esikuvaksi. Että hän silloin siksi kelpasi, sitä emme epäile. Mutta olot muuttuvat, vaatimukset myös ja jos nuo vanhat mestarit, jotka itse vapauden aatetta seuraten ja vanhoista etuluuloista ja oloista irtautuen ovat uudistajina juuri suuruutensa saavuttaneet, jos he sanon minä, olisivat tilaisuudessa olojamme seuraamaan ja näkisivät meidän aina vanhojen esikuvain turvissa kituroivan, niin varmaankin he ylenkatseellisella säälillä huutaisivat: voi raukkoja!

Niin kyllä voi raukkoja! Raukka on se, joka aina tuollaisen kainalosauvan tarvitsee eikä koskaan omin turvin kulkea uskalla. Ei löytyisi maailmassa monta suurta miestä, ei olojen eikä kirjallisuuden uudistajan, jos kaikki olisivat tuota periaatetta seuranneet. Ennenkuin syntyivät estetiikat ja muut, loi luova ihmisnero ne tuotteet, joiden nojalla tuota kauneusoppia sitten koettiin rakentaa, ja minä puolestani olen täysin vakuutettu, että samalla ihmishengellä on samallainen oikeutensa ajatuksen vapauteen kuin silloin.

Otettakoon selko vanhastaan kirjallisuudesta, mutta kadotettu se nuori kirjailija-henki, joka sinne kerrassaan uppoo, voimatta irtautua antamalla omalle oikeutetulle yksilöllisyydelleen vallan omin päin asioita punnita. Minä puolestani tervehdin innolla ja lämmöllä jok’ikistä itsenäistä, vapaata luovaa henkeä, joka säilyttää vanhasta, mikä säilytettävää on, rohkeasti ajatella taitaa ja ajatukselleen selvän muodon antaa. Ja näiden joukosta ne esiin käyvätkin nuo suuret, mahtavat henget, jotka uuden käänteen luovat, ja jotka juuri siksi, että he ovat esikuvista irtautuneet, omasta puolestaan esikuviksi joutuvat. Kullekin vapaus käyttää lahjansa, vapaus aatteelle, sillä vapaus on se luova ja lämmittävä päivä, jonka säteet ihmishengen kauneimpaan kukkaansa saattaa. Sen helteessä yksin tuo kukinta onkin mahdollinen.


Lähde: Päivälehti 28.3. ja 29.3.1890.