Neinvuoren lappalaistyttö

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Neinvuoren lappalaistyttö.[1]

Kirjoittanut Karl Adolf Kovero


Matkustaja, kulkiessaan Näsijärveä Tampereelta Ruovettä kohden, näkee, Koljon selälle tultuaan, idän ilmalla vuoren, jota ennen muinoin nimitettiin Neidinvuoreksi, nykyjään vaan Neinvuoreksi. Tällä vuorella on lammi, jota ympäröivät vuosisatain hongat, ja lammin helmassa oli ennen muinoin saari ja

Saaren tupsupäisen tuomen alla
Lähde läikynnällä taitavalla.
Makeaa ken sai sen vettä maistaa,
Taukosivat taudit ihmisten,
Ja sen lammin lumpehia haistaa
Teki mieli monen neitosen.

Lammin vesi laskee etelässä vuorelta putoavana purona, kastellen vihmasateellaan vieriensä kukkia, kunnes kuihtuu syvällä alhossa olevan toisen lammin aaltoihin. Putouksen partahalla oli – sitten on kauvan aikaa – pieni kotanen. Tässä

Kotasessa tyttö lappalainen
Asui äitinensä kaunokainen.

Neinvuorella oli aamu. Nouseva aurinko kuvasi kultaan honkien latvoja ja kaukana siintävien vuorten kukkuloita; mutta alahalla laaksoloissa lepäsi vielä vienon hämärän tummuus. Päivän kultainen silmä kuitenkin nousi nousemistaan ja pian välkkyi puiden välistä likeisten järvien pinta; mutta Näsijärvi etäällä kierrellen hohti kuin pitkä hopeoittu vyö.

Niinkuin tämä aamu, oli lappalaistyttö nuori ja kaunis. Hän paimensi tätä ennen äitinsä pientä peuralaumaa vuorilla ja ylisti laulaen ihanuutta kotilaaksonsa, niinkuin paimentyttö vielä tänä päivänä. Tänä aamuna ei kuitenkaan kaikunut hänen heläjävä äänensä hetteisen vuoren solissa. Pienet peuranvasikat tunkivat nytkin hyppien hänen ympärilleen; mutta hän oli tavallista totisempi siellä, missä hän seisoi lammin liekoisella rannalla.

Koljon Korkealla oli siihen aikaan Lappalaisilla kokouspaikka. Siitä näytetään vieläkin rauniot. Tällä paikalla he pitivät kilpaleikkiä, hiihtäen suksilla alas Koljon jyrkkää otsaa, siellä keskustelivat asioitaan ja iskivät avioliittoja niinkuin iskivät. Sinne piti lappalaistytön vielä ennen puolta päivää saapuman, sillä tämä aamu oli hänen hääpäivänsä ikävöitty aamu. Mutta sulhona oli hänellä »punakka lappalaispoika» Lapinsaarilta.

Päivän illalle kääntyessä kiipesi Neinvuorta ylös kaksi henkilöä: ylkä ja morsian. He palasivat Koljosta. Peura oli jo heitä varten teurastettu ja päivällinen valmis. Neinvuorella iloittiin ja riemuittiin. Mutta

Onnen rusko ei tuo onnee aina,
Usein kaatuu onnen kultalaiva.

Kun peuran veri oli juotu, läheni vuorta alus loiskuvilla airoilla.

Näsijärven Suomalaiset ja Lappalaiset olivat riidelleet keskenään kalavesistä. Lappalaiset, itse voimattomat vastarintaan, kutsuivat Pirkkalan miehet riitaveljiensä kimppuun. Kalevan kankaalla oli edellisenä iltana taisteltu. Suomalaiset lyötiin ja hajosivat yks yhtäälle, toinen toisaalle, uhaten surmaa ja kuolemaa, missä Lappalaisia tapaisivat. Pirkkalaiset ottivat nyt osan Näsijärven rantamaista omaan haltuunsa, niinkuin Linnasaaren, Lempiäniemen ja Otavasalon. Mutta Lappalaisten onni oli joko hukkua tai siirtyä näiltä tienoilta.

Venhe tuli lähemmäksi rantaa ja siitä nousi maalle kolme miestä. Lappalaispoika aavisti, keitä vieraat olivat. Sillä itsekin hän oli Kalevan kankaalla tappelussa ollut ja lyötyin uhkauksia kuullut. Hän riensi vuorelta alas rantaan, vetäen ylös jousensa vekaran, tähtäsi yhtä miehistä, mutta ei osannut. Ennenkuin ehti uudestaan jousensa jännittää, istui väkevällä kädellä heitetty keihäs hänen oikeassa kupeessaan ja kuoleman musta huntu peitti hänen silmänsä. Miehet nousivat ylös vuorelle.

Aamulla kevään kukkana vuorella, nyt kurjana kultana verissään makaavan miehen, seisoi siinä tyttö, ja ripsien päälle nousi pilvi, mutta se ei poskea kastellut. Yksi miehistä koetti ottaa tyttöä kiinni, mutta hän riuhtasi itsensä irti ja pakeni, ruuhella soutaa meloen lammin saarelle. Kun miehet sinnekin häntä hätyyttivät, huutaen: »sanokaa tyttärillenne, lappalaismorsian tahtoo mieluummin kuolla kuin antaa itseänsä häväistä», syöksihe saaren syvään lähteeseen, jossa pian joutui Ahtolan asujameksi. Miehet polttivat kotasen ja tappoivat peurat.

Aurinko teki laskuaan. Vuorelle vielä kyllä sen kultainen kerä välkkyeli, mutta kaikki alahalla tummeni tummenemistaan, kunnes päivyt vihdoin kokonaan vaipui kultansa, iltaruskon sylihin. Punelehtavat väreet rusopilvien reunoilta kuvastelivat vielä veden kalvoon Näsijärven vienon hämärtävillä selillä, kuin lappalaiseukko teki lähtöä vuorelta. Soutaa meloen Ungeh-kiven pyörteiselle vuolteelle, häntä ei sittemmin nähty. Mutta

Neidin hautapatsas ompi vuori
Joka siitä on saanut nimensä.
Luoja siksi luodessaan sen suori,
Suuren suuret häll’ on ihmeensä.
Hautapatsahalla kasvaa puita
Puissa hyppii paljon laulusuita.
Keväisin kun puro puikkiellen
Alas vuorta myöden juosta voi
Ja kun lintuin laulu helkytellen
Ylilammin rannikoilla soi,
Silloin kuullaan monta huokausta
Vuorelta ja vienoo vaikerrusta.
Silloin, silloin vielä neidon kuullaan
Onnettuuttaan siellä itkevän,
Ja sen kyynelistä silloin luullaan
Kultasimpsukoita syntyvän;
Moni niistä pohjan syksy öinä
Lampisessa tuikkaa tähtilöinä,

1868.

  1. Kirjoittaja pyytää totuuden nimessä huomauttaa, ett’ei tässä sadussa ole mitään muualta saatua kuin kansantaru Lappalaisten kilpahiihdosta Koljon Korkealta ja paikkain nimet.


Lähde: Kovero, K. A. 1899: Kyhäelmiä I.: muutamia muistoja kokosi K. A. Kovero. Jyväskylä.