Neitonen Hämeessä

Neitonen Hämeessä. Kirjoittanut Heikki Selin

Nähtyäni Sinun, Suometar, olevan lempiän ja sievän Neidon, joka kolmen vuotisen vaellukses alla maamme kylmissä ja köyhissä kodissa, olet uhrannut voimaa Isänmaamme ja kielemme parhaaksi, maan, joka ikään kuin onnetoin leski lastensa keralla, on satoja vuosia täytynyt istua, odottain jotakin einettä elääksensä. Sinullen, ja ehkä muillenkin, Sinun avullas, saan ilmoittaa muutamat mielitieteeni, jotta jo kauvan ovat maanneet rinnassani. Olisko tämä kertomukseni huono ja vajava, niin ei mahtane tuosta olla Sinullen eikä Lukioillesi mitään mielikarvautta! sillä Sinä olet jo kyllin nähnyt, että ei kaikki kukatkan kasva yhtä kauniiksi, ei kaikki neidot yhtä ihaniksi, eikä kaikki veisuut soiteta Väinämöisen kanteleen mukaan. – – –

---

Aikoja sitten eleli Hämeessä muuan ihana neitonen, joka lemmellänsä sai monen nuorukaisen sydämmen taipumaan kohtaansa. Sen kirkkaat siniset silmät, sen punottavaiset posket, joissa nuoruuden ja lemmen kukat ihanasti kukoistivat, sen kaunis valkea kaula ja pieni naurava suunsa, ne orjistutti monta kaunista Suomen uroa taivuttamaan kaulansa hänen rakkautensa ikeeseen. Vaan niin sievä ja ihana kuin tämä neito muuten oli, niin vastahakoinen oli se toki paraimmillenki uroillen, heidän häntä omaksensa pyytäissä. Hänen mielensä ja sydämmensä näytti olevan omistettu jollenkin, jota hän ei saanut ilmoittaa, pelosta vanhempainsa siitä pahastuvan.

Usein kummastelivatki jo vanhemmat tyttönsä sydämmen ja luonnon kovuutta, joka eräällen, mainiollen koko seuduilla, joka häntä usein kävi tavoittamassa, oli yhtä taipumaton kuin muillenkin. Jotkut kerrat olivat he myös kuulleet ihanan laulannon, kanteleen äänen kanssa, helisevän tualla järven rannalla, jota kohti myös näkivät tyttönsä rientävän; mutta kysyttyänsä, antoi neito vastimeksi käyvänsä kuuntelemassa näkkiä, joka soitti niin ihanasti lumpeen lehdellä, kahilain keskellä.

Muuanna iltana alkoi taas tuo kaunis soitanto kuulua järven ääreltä. Tyttö, joka pian tämän älysi, riensi erään sivu-tien kautta katsomaan kaunista soittajata. Kohta löysikin hän sen, joka, istuin kivellä järven rannalla lauloi kanteleensa keralla:

”Miks’ nuokut mehtä suruisesti Miks’ lehdet huokailee? Vaan eikös teill’ oo ystävää – Sitäkö kaipailett’? – Miks’ laulatte te, lintuiset, Illall’ niin suruisest’? Vaan onko pois teilt’ ystävä – Sitäkö kaipailett’? –”

Näin lauleli muuan ihana nuorukainen, neidon tullessa rannalle. Mutta tämän lähestyessä, nousi hän pian kiveltä, kaapaten kanteleen kainaloihinsa ja juosten vastaan, otti kultansa syliinsä, joka häntä hienoilla valkeilla käsivarsillansa likisti. Sitten istuivat maahani erään ison koivun juurellen, jonka kylkeen jo ennen oli piirustettu muutamia puukko-latinan puustavia. Siinä sai kantele taas entisen äänensä, ja nuorukaisen ääni sai apua neidon ihanalta hymyllä, joka nyt yhdisti laulantonsa sen kanssa, seuraavalla tavalla:

Ei o’o onnellisempara tapausta täällä

Köyhäss’ Suomen salossa, Eik muuallak’ maan päällä,

Kuin se koska nuorukainen Kaunosensa tapaa;

Silloin rinta huolista ja vaivoista on vapaa.

Se on juuri yrttitarha, jouka kukanlehdet,

On jo monta nuorukaista Onnelliseks’ tehneet.

Tällaisissa onnellisissa ajatuksissa unohuttivat rakastuneet kaikki muut asiat, eivätkä huomainneet mitään olevan likellänsä, ennenkuin kamottava paukaus likellä olevassa metsässä saattoi heidät molemmat äkkiä nousemaan ylös maasta. Samassa näkyi kaksi pitkää miestä tulevan liki heitä, toisella pitkä sota-keihäs olalla, toisella miekka vyöllänsä. Pian tunsivat molemmat edessänsä jo ennen mainitun uron, joka kiivaasti katsoen nuorukaisen päällen kiljasi: ”sinäkö tahdot viedä minulta armaani?! – Pois siltä semmoisten yritysten kanssa, jos tahdot rinta-veresi tallella pitää! Tiedätkö että minä olen neidon ostanut Isältänsä huovan täydellä hopeita – Toinen pitää tekemäsi, joko lupaamasi neito minullen, eli kuolemasi paikalla hänen jalkainsa –” Hämmästyneenä tämmöisestä puheesta ja sanomasta, vastasi nuorukainen urhoollisesti: ”Miksikäs on elämä minullen maailmassa, koska koko onneni ja autuuteni on loppunut? Minkälaiset ovat minun päiväni, koska toivoni aurinko on laskeunut? – varmaan paljas surun usva ja pimeys. – Ei! niin anna mennä! Tässä on minun rintani; lyö siihen sinun keihääsi, niin sinä saat nähdä sen veren, joka viatoinna vuotaa vahvistukseksi sen päälle, että se rakkaus on ijäti pysyvä”.

Samassa karkasi keihäs-mies, Matti Liikinen, hänen päällensä, löi hänet kovan tappelun alla ja toisen avulla maahan, mutta ei kuitenkaan kuoliaaksi, sitoi kädet kiini ja vaati käymään kanssansa, vaan neito se vaipui pyörtyneenä maahan. –

Herättyänsä löysi neito itsensä omassa asumuksessansa; vanhempansa ja uros Klauko*) virvoittavat häntä vedellä, ollen kukin puolestansa iloinen nähdä häntä vielä elävänä. Täydellen tiedollen tulleelta kysäsi Klauko: ”tahdotko nyt olla minun omani, Pirju, vai vieläkö heität toivosi tuohon onnettomaan Kauppiin?” – ”Pois sinä murhaaja”, humisi vastaus neidon huulilta, ”pois sinä murhaaja, kärme tyköäni! Ennen minä elän pedon kanssa, kuin sinun, hirmuinen Klauko! – Pois sinä, joka olet sammuttanut iloni kynttilän: minä en voi nähdä sinua. Taikka ota sinun miekkasi ja pistä minuakin läpitte, niinkuin Kaupinkin pistit! Parempi on minun kuolla hänen keralla, kuin itkeä hänen peräänsä koko ikäni!”

Vanhemmat tämän kuulttua, tahtoivat väkisin pakoittaa tyttöänsä menemään Klaukollen. Neito tähän ei virkkanut mitään, vaan oli surulluien kuin kuolemaan tuomittu. Nyt tuli yö ja kaikki panivat levollen vaan neito käveli itkusilmin pitkin ja poikki huoneessa. Viimmein, kaikkein nukuttua, kokoili vaatteensa ja, mitä muuta hänellä oli, kokoon ja meni, läpi metsäin ja korpien, siksi kuin tuli viimmein erään järven rannallen. Siinä pani hän maata, ja väsyneenä sitä surusta että paljosta käymisestä oli hän pian unen helmassa.

Herättyänsä oli aurinko jo laskemaisillansa, ja kova ukon ilma jymisi taivaalla. Hän ei tiennyt, missä hänen piti nyt yötä viettämän ja saaman suojaa sateelta. Hän haki jotakin lehtevää puuta eli kiven koloa, vaan ei kumpaakan tahtonut löytyä. Näin kävellessä luuli se kuulevansa äänen etäältä, ja mentyä likemmäksi löysi hän muutaman neidon, joka ajoi edellänsä kahta kiloa. Kysyttyä sai hän vastimeksi neidon paimen-majan olevan likellä, johon hän myös oli varsin terve tultua. Niin menikin hän sen keralla majaan, jossa oli jo ennen muuan paimen ukko ja toinen tyttönsä. Ukko nähtyä ihanan vieraansa, nousi ylös ja tervehti sitä leppeesti. Sitten kyseli hän sen asioista, jotka se toinen jutteli juurtajaksain, josta kaikesta paimen ukko tuli niin liikutusta ja surkoa täyteen, että kyyneleillä kasteli neidon käsiä. ”,Elä sure, neitoseni”, sano se, ”kyllä Jumala sinusta pitää huolen, eikä sinua hyljää. Ole minun tykönäni täällä, minä annan sinullen mitä minulla on parainta, odota, ehkä käy hyvin!”

Epäilemätä jäi neito ukon asumukseen, jossa se, tottunut hyvin ompelemaan, teki ukon tyttäreen ja ukollen ihtellenkin kauniit manttelit, ja toimitti muitakin talon askareita silloin kuin tytöt olit paimenessa. Eräänä päivänä kuului hirmuinen hoitanta mehtästä. Talon tyttö tuli puoli-kuolleena juosten kotiin ja sanoi: ”Pirju, Pirju, mene piiloon! sinua on koko maan rahvas etsimässä – Muuan mies sano minullen sen”. Neito pistäisin piiloon lehti-läjään. Samassa tuli Klauko ja neidon Isä sisällen, joista edellinen kysyi tuimasti, jos ukko olisi nähnyt jotain ihanaa vaimo ihmistä kulkevan niillä seuduin?

”Näin kyllä erään semmosen, jolla oli Klaukon pistämä syvä haava rinnassa, ja sitä on työläs teidän löytää”, sanoi ukko.

Niin kova ja pahan luontonen kuin Klauko muuten oli, tuli hän kuitenkin Ukon tuimasta puheesta niin liikutetuksi, että hän kohta kotia päästyä laski Kaupin irti, joka hänellä oli salaa orjana ja muutti pois Ylöskartanosta Vesilahteen asumaan.

Nyt oli Kauppi vapaa orjuudesta, mutta kultansa oli pois, eikä tiennyt, missä sen oli löytävä, ei edes jos se enää elikän. Hän koki kuulustella miten taisi, mutta turhaan. Kerran otti hän kanteleensa ja meni sen kanssa etäälle mehtään, niinkuin hakemaan huojistusta huolillensa. Päästyänsä samallen paikallen jossa tyttönsä ennen makasi koko päivän, otti hän kanteleen ja soitti:

Kukkuloilla kulkeissani, Synkiss’ vuorten saloissa,

Mehtissä ja erämaissa Etsin neitoo suloista!

Kuule kerran kaipauksen, Kuule kerran ääneni!

Onkos turha odotuksen’? Missäs olet neitoni?

Vaan on turha tämä toivo – Sie o’ot mennyt manalaan

Minä jälkees tulla taidan. Siellä kerran tavataan!

Näin laulellessansa, tuli rakastettunsa, joka etäällä kuuli hänen äänensä ja tunsi sen heti. Jokainen Lukia arvannee heidän ilonsa tällä hetkellä, kuin niin monien vaivain perästä tapasivat toisiaan. Siitä tulivat sulhon kotiin, eikä mikään muu kuin kuolema heitä enää eroittanut. Nyt ovat jo aikoja sitten maanneet mullassa, vaan muistonsa on meillä vielä eleellä ja talonsa kuhtutaan Kauppilaksi, joka on Juttilan kylässä Tuuloksen kappelissa.

Heikki Seliini.

*) Liekkö tämä se sama Klauko, josta puhutaan Kantelettaren kolmannen osan 8:sa Runossa?

Lähde: Suometar 30.3.1850.