Neitosen Kevätkäkönen

Neitosen Kevätkäkönen. (Muualta). Kirjoittanut Johan Bäckwall

Alko aurinko aleta,

Laskeua leposialle

Päivänä kevähisenä;

Vielä viimmeset säteensä

Lehon lehtevän kuvasit

Kullallansa kaunistelit,

Jossa sirkkaset sipisit,

Ruohossa viheriässä;

Jossa linnut laulelivat

Lehon puissa lehtevissä;

Jossa kukkaset kukoistit

Pulskassa pyhäpuvussa,

Lemun lehtohon levitit

Hyvän hunajan hajusen;

Jossa perhot pyörähteli,

Jossa mettiset pörisit

Suuta pistäin kukille.

Käki kukkua helisti,

Kuusen lehvellä lekutti;

Kuuli neito kukkumisen

Lehosta kevätkäkösen.

Käypi tuonne, astelevi

Kahen jalan kapsamata

Käkeä kuluttamaan,

Kuusen alle kuulemahan

Naima-onnea omoa,

Lemmen laulua käeltä.

Kohta tuonne tultuansa

Kuihkasi kevä’käelle:

Kuku käki kultaseni,

Kuku vuoteni kuluvat,

Vuoet ennen vihkimistä,

Ennen naimista nimitä!

Käkönen kukahti kerran,

Eikä muuta ennättänyt,

Kun nyt paukaus pamahti,

Metsä kaikku, linnut lensit,

Käki kuusesta putosi

Kuollunna etehen neion.

Kovin neito kauhistuvi

Kuoloa kevätkäkösen

Sanoin sanalla tuolla:

Oisit käki kukkununna

Nimittänyt naimavuoen,

Vuoet’ ennen vihkimistä;

Vaan nyt polonen putosit,

Kuolit pojes kukkumasta.

Kuka saita surman saatto,

Kenen korvat kukkumista

Eivät saattaneet suata?

Ei mun olis’ surku suuri,

Eikä haiku haittoava,

Jos ma hirtetyn näkisin

Käen ampujan katalan - - - -

Kohta kiini kääreysit

Neion kaulahan kätöset;

Näki neito nuorukaisen,

Käen ampujan käsitti

Käköttävän kaulassansa,

Joka tuon sanoiksi virkki:

En mä saita sallinunna

Kukkua kevätkäkösen;

Onko sun nyt surku suuri,

Vaiko haiku haittoava,

Kun mun hirtetyn havaitset

Kiini kaulahas’ käsistä.

Neito vastaten sanovi:

Ei mun ole surku suuri,

Eikä haiku haittoava

Kuollutta käkeäkänä,

Kun olet minun käkeni,

Kukut vuoteni kuluvat,

Vuoet ennen vihkimistä,

Ennen naimista nimität.

[Johan Bäckwa]–ll.

Lähde: Oulun Viikko-Sanomia 7.11.1840.