Neitoset

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Neitoset *).

Kirjoittanut Elias Lönnrot


Kaks’ on tyttöä talossa,
Kaksi lasta kartanossa:
Yksi Kaisa kaunokainen,
Toinen Inka ihanainen;
Kaisa kaunis morsianna,
Inka ilman sulhasetta.
Kahen kangasta kävivät
Sisarukset, siviästi
Marjastohon matkustivat,
Piirsit veitellä välehen
Koivusta komean kuoren,
Valikoitsit valkoisimman,
Josta roppeet joutusasti
Marja-tuohiset tulivat.
Noihin noukeit marjojansa,
Poimeit, kaiken iltapuolen,
Mansikoita, mustikoita,
Mesimarjoja makeita.
Täpi täyteen saatuansa
Marja-astiat avarat,
Ettei sioa enempi,
Neiot vähän väsyneenä
Alle kuusen asettuivat,
Illan saaen istumahan.
Siinä istuivat sisaret
Aletessa aurinkoisen;
Kaisa peitti kaunihisti
Ropposensa ruususilla,
Siivoi sinikukkasilla,
Koristeli keltasilla.
Inka ihana kysyypi:
”Miksi katat, Kaisani!
”Roppehesi ruususilla,
”Kukkasilla kaunistelet?”
Kaisa vastaapi vakava:
”Aivon antaa Antilleni,
”Suloiselle Sulholleni,
”Tuohikkoni, tuomisiksi;
”Siksi katan, kaunihisti,
”Ropposeni ruususilla,
”Marjat kukilla koristan.”
Sanoopi ihana Inka:
”Niinpä sinun, sisareni!
”Kelpaa olla onnellisna;
”Syötät aina sulhollesi
”Maistattelet marjojasi;
”Toisin mulla, turvakolla,
”Tyhjät oksat onnellani,
”Niinkuin kuiva kuusen latva,
”Tahi karsittu karanko;
”Eipä suostu Suomen sulhot,
”Mielly miekkoset minuhun,
”Katto pojat puoleheni;
”Siksi syönen omaan suuni
”Mesimarjani makiat,
”Kukkasitta, ruususitta;
”Eli vienen Emolleni
”Vaikioista vaivoistansa,
”Hellimmästi holhoisansa
”Mua piennä piiskuisena;
”Elikk’ ennen nakannenko,
”Kumonnenko kuusikolle,
”Kaatanen kataikolle,
”Jotta siinä sikeisivät,
”Kantaisivat kauniin kasvon,
”Otettavaks’ onnellisten
”Naisten kaunein, naapurista.”
Sanoo Kaisa kaunihisti:
”Ellös siisti, sisareni!
”Huoli surra varsin suotta,
”Pannaita pahoille mielin,
”Vesi-silmillen vetäitä;
”Vielä saat olovan onnen;
”Taikka kohta tänä vuonna,
”Tahi toisen kaatuessa;
”Kolmannella, kovastikki,
”Tulee, ettet tiiäkkänä,
”Sulonen ja suotu, sulho,
”Joka sinun, sima-suisen,
”Vielä viepi, vihittynä
”Kotihinsa korjoaapi.”
Inka vasten vastoaapi:
”Sitte sen toeksi uskon
”Kunhan tuiskulla tuleepi
”Poika pilvien periltä
”Eli puusta putoaapi
”Niin kuin käpy kankahalle; –
”Se mun vienee vihillekki,
”Kotihinsa korjanneepi.”
Poika sanan somahimman
Kuuli kuusesta yläältä
Johonk’ oli osannunna,
Konnan silmä silvastanna,
Näkemättä neitosien,
Jotka alla, ajan pitkän,
Laskelivat lauseitansa.
Kuuristellen, kurkistellen,
Katellen ja kallistellen
Näki Inkan ihanaksi,
Katto muo’on kaunihiksi –
Puottihen puusta maahan,
Kapsatellen kankahalle,
Juuri neitosen nenäte,
Silmäin sinisten sivuite,
Lankes’ latvasta keolle,
Siitä sievästi vetihen,
Uivan luikkaasti livahti,
Ingan kaulahan karahti.
Antain suuta ahkerasti,
Hartahasti halaellen,
Sano viimmen viekastellen:
”Joko nyt vihille jouat
”Kansani, ihana Inka,
”Koska olen puonnut puusta
”Käpösenä kankahalle?
”Taikka talvella tahotko
”Kuun ma kiipeen kannikalle,
”Tahi pilvien perille,
”Tulen sieltä tuisku-säällä
”Luoksesi lumi-sateella?”
Eipä enää marjojansa
Neito maahan nakannunna,
Kumonunna kuusikolle
Kaatanna kataikolle.

*) Sekä tämä Runo, että kaksi tämän eellistä (nimittäin N:o 43 ja 44) on muualta saatu.


Lähde: Oulun Viikko-Sanomia 24.11.1832.