Neljä päivää Jean Gourdonin elämästä

Wikiaineistosta
Neljä päivää Jean Gourdonin elämästä

Kirjoittanut Émile Zola


I. Kevät.[muokkaa]

Eräänä päivänä, kello viiden aikaan aamusella paistoi aurinko rattoisasti pieneen huoneeseni, setäni Lazaren luona, joka oli kirkkoherra Dourguesin kylässä. Muuan leveä, keltainen auringon säde kohtasi suljettuja silmäluomiani ja herätti minut.

Kalkilla valkoiseksi rapattu kammarini, valko-puisine huonekaluineen, oli niin iloisen ja viehättävän näköinen. Minä asetuin ikkunaan katselemaan Durance-virtaa, joka juoksi siinä niin laajana tumman viheriän laakson keskellä. Raittiit tuulahdukset hyväilivät kasvojani, virran lorina ja puitten suhina tuntui kutsuvan minua.

Avasin hiljaa oveni. Ulos tullakseni täytyi minun käydä setäni huoneen lävitse. Hiivin varpaillani eteenpäin, peljäten että paksujen anturaini narina herättäisi tuon arvoisan vanhuksen, joka nukkui vielä hymy huulilla. Minä vapisin, kuullessani kirkosta Angelus-kellojen äänen. Lazare setä oli muutaman päivää seurannut minua kaikkialla, surullisen ja huolestuneen näköisenä. Hän olisi luultavasti estänyt minua menemästä alas joen rannalle ja paneutumasta siellä pitkäkseni rantapajujen alle nähdäkseni edes vilahduksen pitkästä, ruskeasta Babetista, joka oli aivan kuin uuden kevään minulle synnyttämä.

Mutta setäni nukkui sikeästi. Minulla oli hiukan omantunnon vaivoja pettäessäni häntä ja hiipiessäni näin pakoon. Pysähdyin hetkiseksi katselemaan hänen tyyniä kasvojaan, jotka lepo oli tehnyt vieläkin lempeämmiksi. Liikutuksella muistin sitä päivää, jona hän tuli noutamaan minua tuosta kylmästä, hyljätystä kodista, josta äitini ruumissaatto oli äskettäin lähtenyt. Niin paljon lempeyttä, niin monta uhrausta, niin monta viisasta neuvoa oli hän minulle sitten sen ajan tuhlannut! Hän oli antanut minulle tieteensä, hyvyytensä, koko älynsä ja koko sydämmensä.

Hetkisen teki mieleni huutamaan hänelle: ”Nouskaa, Lazare setä! menkäämme yhdessä kävelylle tuonne lehtokujalle Durancen rannalla, jota te niin rakastatte. Raitis ilma ja aamu-aurinko virkistävät teitä. Palattua saatte nähdä mikä oivallinen ruokahalu teillä on!”

Mutta Babet, joka tulisi rannalle puettuna valkoisiin aamuvaatteisinsa ja jota minä en sitten saisikaan nähdä! Kun setä olisi saapuvilla täytyisi minun katsella maahan. Olisi niin hauskaa loikoa vatsallaan pehmeässä ruohossa pajujen alla! Minua rupesi hervostuttamaan ja hiljakseen, lyhyin askelin, pidättäen hengitystäni, saavuin ovelle. Astuin alas rappusista ja aloin juosta kuin hullu tuona kauniina, kirkkaana kevät aamuna.

Taivaan ranta oli aivan valkoinen, siellä täällä vaan näkyi hienon hienoja sinisiä ja ruusunpunaisia väreitä. Vaalea aurinko loisti juuri kuin hopealamppu, josta säteet valosateena levisivät Durance virtaan. Ja leveä, pehmeä virta oikoilihe laiskana punaisella hiekalla laakson toisesta päästä toiseen, aivan kuin sula metallijuova. Lännessä näkyi jono mataloita, hammasmaisia kunnaita sinipunaisina vasten vaaleata taivasta.

Kymmenen vuotta olin asunut tässä syrjäisessä maailman nurkassa. Kuinka monta kertaa Lazare setä oli odottanut minua latinan tunnille! Tuo kunnon vanhus tahtoi tehdä minusta oppineen miehen. Ukon odottaessa kuljeskelin minä Durancen toisella puolen, etsiskelin harakan pesiä tai löysin jonkun vuoren kukkulan, jolle en vielä ollut kiivennyt. Kun tulin kotiin sain nuhteita kovasti, latina oli unohtunut, setä parka torui minua kun olin repinyt rikki housuni ja häntä kauhistutti nähdessään joskus ihonkin alta olevan rikki. Laakso oli minun omani, minun yksinään; minä olin valloittanut sen jaloillani, minä olin sen oikea omistaja ystävyyden oikeudella. Ja tämä pieni osa virrasta, nämä kaksi penikulmaa Durancea, kuinka minä niitä rakastin, kuinka hyvin me ymmärsimme toisiamme! Minä tunsin rakkaan virtani kaikki oikut, sen vihan puuskat, sen hymyilyt, sen eri muodot kunakin päivän hetkenä.

Kun mainittuna aamuna tulin alas rannalle, oli vesi melkein häikäisevän valkoinen ja kirkas. Koskaan ennen en ollut nähnyt sitä niin iloisen näköisenä. Minä hiivin nopeasti ales pajujen alle erääsen avonaiseen paikkaan, jossa aurinko paistoi tummalle ruoholle. Siellä laskeusin pitkäkseen vatsalleni, kuunnellen tarkasti ja katsellen oksien välistä polulle, jota myöten Babetin piti tulla.

”Lazare setä varmaankin nukkuu sikeästi!” ajattelin minä.

Ja minä oikaisin itseni koko pituudelleni nurmelle. Aurinko lämmitti selkääni kuumilla säteillään, samalla kun rintani pysyi aivan viileänä tuoreessa ruohossa.

Oletteko milloinkaan katsellut ruohostoon aivan läheltä, silmät kiinni ruohon korsissa? Babetia odottaessani tarkastelin minä erästä ruohomätästä, joka oli pieni maailma itsekseen. Siellä löytyi katuja, kujia, toria, kokonaisia kaupunkia. Syvimmällä eroitin minä ainoastaan tumman varjon, jossa edellisen kevään lehdet suruissaan mätänivät; siitä kohosi hienoja korsia tuhansissa somissa mutkissa ja koukuissa muodostaen heikkoja pylväsriviä, kirkkoja ja aarniometsiä. Minä näin kaksi laihaa hyönteistä kävelevän edestakaisin tuossa sekasotkussa; ne raukat olivat varmaankin eksyneet, sillä ne kiiruhtivat pylväskäytävästä toiseen, kadulta kadulle, huolestuneen ja peljästyneen näköisinä.

Samassa katsoin ylös ja näin edempänä polulla Babetin valkoisen hameen esiintyvän vasten tummaa maanpintaa. Minä tunsin hänen harmaan, sinikukkaisen karttuuni hameensa. Minä ryömin syvemmälle ruohoon ja tunsin sydämmeni tykkivän kovasti maata vasten, niin kovasti, että se melkein kohotti minua ylös joka tykytyksellä. Rintaani poltti nyt, en enää tuntenut kasteen viileätä tuoreutta.

Tyttö lähestyi nopeasti. Hänen hameensa häilyivät pitkin maata niin somasti, niin ihastuttavasti. Minä näin hänen alhaalta koko pituudessaan, kaikessa onnellisessa suloudessaan. Hän ei tietänyt minun loikovan pajujen alla; hän käveli iloisena eteenpäin, hän juoksi huolimatta tuulesta, joka kohotti hiukan yhtä hänen hameensa liuskaa. Minä eroitin hänen sukkelaan teputtelevat jalkansa ja käteni suuruisen liuskan hänen valkeista sukistaan, ja minä punastuin suloisesti, vaan samalla tuskallisesti hämmästyneenä.

Silloin en nähnyt enää mitään, en Durancea, en pajuja, en kirkasta taivasta. Mitä huolin minä nyt laaksosta! Se ei ollut enää minun hyvä ystäväni, minä olin aivan kylmä sen suruille ja sen iloille. Mitä huolin minä enää entisistä tovereistani, kivistä ja puista tuolla kunnailla. Virta saisi vallan kernaasti juosta tiehensä, jos tahtoisi, minä en sitä olisi surrut.

Ja kevät, mitä välitin minä keväästä? Jos se olisi kadonnut ja vienyt mukanaan selkääni paahtavan auringon, kirkkaine sateineen, viheriät lehdot ja koko tuon kauniin kevät aamun, niin olisin sittenkin ihastuneena jäänyt katselemaan Babetia, kun hän häilyvin hamein juoksi alas tietä myöten. Sillä Babet oli sydämmessäni ottanut laakson sijan, Babet oli kevät. Minä en ollut koskaan puhutellut häntä. Me punastuimme molemmat tavatessamme toisiamme kirkossa. Olisin voinut vannoa että hän kammoksui minua.

Hän jutteli nyt muutaman minuutin pesijättärien kanssa. Hänen herttainen naurunsa tunkeutui minun luokseni saakka, sekoitettuna Durance virran mahtavan äänen kanssa. Sitten kumartui hän ottaakseen hiukan vettä käteensä; mutta rantaäyräs oli korkea, Babet oli vähällä luistaa jokeen ja hänen täytyi pitää ruohosta kiinni.

Minua väristytti. Nousin äkkiä ylös ja juoksin epäilemättä, punastumatta tytön luokse. Hän katsoi minuun peljästyneenä, mutta hymyili sitten. Minä kumarruin alas ja olin vähällä pudota, mutta onnistuin kuitenkin, puristamalla sormeni kovasti yhteen, saamaan oikean käteni vettä täynnä. Sitten ojensin Babetille tämän uudenaikaisen astian ja tarjosin hänelle juoda.

Pesijättäret nauroivat. Hämillään ei Babet uskaltanut juoda, vaan käänsi epäillen päänsä puoleksi pois. Vihdoin teki hän ratkaisevan päätöksen ja läheni huulillaan sormieni päitä; mutta hän oli viivytellyt liian kauvan, vesi oli juossut pois. Hän rupesi nauramaan. Hän tuli jälleen lapseksi ja minä huomasin että hän piti minua pilanansa.

Olin kovasti hämilläni. Kumarruin uudelleen. Tällä kertaa otin vettä molempiin käsiini ja kiiruhdin viemään niitä Babetin huulille. Hän joi ja minä tunsin hänen aran suutelonsa nousevan käsivarsiani myöten aina rintaani asti, täyttävän sen lämmöllä.

”Setä varmaankin nukkuu makeasti!” sanoin hiljaa itsekseni.

Samassa huomasin mustan varjon vieressäni, ja kun käännyin ympäri, näin Lazare sedän itse seisovan muutaman askeleen päässä ja katselevan Babetia ja minua huolestuneen näköisenä. Hänen kaapunsa näytti aivan valkoiselta auringon paisteessa ja hänen katseensa oli niin moittiva että minun teki mieleni itkemään.

Babet peljästyi kovasti. Hän punastui ja kiiruhti pois mutisten: ”Kiitoksia, Jean herra, paljon kiitoksia.”

Minä pyyhin kastuneita käsiäni ja seisoin hämilläni ja liikkumatonna Lazare sedän edessä.

Tuo kunnon ukko seisoi siinä käsivarret ristissä ja katseli Babetia, joka juoksi polkua myöten pois, taaksensa katsomatta. Kun hän oli kadonnut pensas-aidan taakse, loi setä silmänsä minuun ja minä huomasin surullisen hymyn hänen ystävällisillä kasvoillaan.

”Jean”, sanoi hän, ”menkäämme suureen lehtokäytävään. Aamiainen ei ole vielä valmis, meillä on vielä puolituntia aikaa.” Hän alkoi käydä eteenpäin tavallisilla, hiukan raskailla askelillaan, väistäen kasteista ruohoa. Hänen kauhtanansa laahasi jälestä hiekalla ja kahisi joka liikkeellä, minkä hän teki. Hänellä oli rukouskirja kainalossa, mutta hän oli unohtanut aamulukunsa ja käveli pää kumarassa, ajatuksissaan ja sanaakaan sanomatta. Hänen äänettömyytensä lannisti minut aivan. Hän oli muutoin tavallisesti puhelias. Joka askeleella tulin minä levottomammaksi. Hän oli varmaankin nähnyt kun minä annoin Babetille vettä juoda. Ja mikä näky, suuri Jumala! Nuori tyttö, joka nauraen ja punastuen suuteli minun sormieni päitä, ja minä, seisoen varpaillani kädet ojennettuina, hiukan kumartuneena ikäänkuin syleilläkseni häntä. Nyt vasta näytti tekoni minusta hirveän uskaliaalta. Koko häveliäisyyteni ja arkuuteni palasi jälleen. Minä ihmettelin kuinka olin uskaltanut antaa suudella sormiani sillä tavoin.

Ja Lazare setä, joka ei puhunut sanaakaan, vaan joka yhä käveli vitkaan edelläni, luomatta ainoatakaan silmäystä rakkaihin, vanhoihin puihinsa! Hän valmisti varmaankin rangaistussaarnaa minulle. Hän vei minut suureen lehtokäytävään ainoastaan saadakseen oikein torua minua. Se ei suinkaan loppuisi vähemmässä kuin tunnissa, aamiainen jäähtyisi, enkä minä pääsisikään palaamaan rannalle uinailemaan noista herttaisista palohaavoista, joita Babetin huulet olivat käsiini jättäneet.

Me olimme suuressa lehtokujassa. Tämä oli pitkä sekä leveä, ja kulki pitkin joen rantaa; kahden puolen käytävää kasvoi suunnattomia tammia, haljenneine runkoineen ja laajalle levinneine oksineen. Hieno ruoho oli ikäänkuin mattona puitten alla ja aurinko, joka paistoi oksien lävitse, kutoi kultakirjailuja tälle matolle. Kaikkialla ympärillä näkyi vaalean viheriäisiä niittyjä.

Kääntymättä, käyntiään muuttamatta, käveli setä lehtokujan päähän asti. Siellä hän pysähtyi ja minä pysyttelin hänen vieressään, käsittäen että tuo peljätty hetki nyt oli tullut. Joki teki tässä äkkinäisen mutkan; eräs matala muuri muodosti lehtokujan tällä kohden jonkunlaiseksi penkereeksi. Tästä varjoisasta paikasta voi nähdä kauvas valoisaan laaksoon. Maisema laajeni edessämme useita penikulmia avaralle. Aurinko kohosi ylemmä taivaalle; aamuiset hopeasäteet muuttuivat kultavirroiksi; taivaanranta, pitkin mataloita kunnaita, oli sokaisevan kirkas, koko laakso oli ikäänkuin tulipalon hohteen valaisema.

Hetkisen vaiti oltua kääntyi Lazare setä minuun.

”Hyvä Jumala, nyt se alkaa!” ajattelin minä ja painoin pääni alas. Laajalla käden liikkeellä osoitti setä minulle laaksoa ja lausui sitten, itseään oikaisten, hitaasti:

”Katso, Jean, tämä on kevät. Maa riemuitsee, poikani, ja minä olen tuonut sinut tänne, tämän valoisan kentän luo näyttääkseni sinulle uuden vuodenajan ensi hymyilyn. Katso, mikä loisto, mikä suloisuus! Maisemasta kohoaa vienoja tuoksuja, jotka elähyttäväin tuulahdusten tavoin koskevat kasvojamme.”

Hän vaikeni ja näytti unelmiin vaipuneelta. Minä katsahdin kummastuneena ylös ja aloin hengittää keveämmin. Tuohan ei kuulunut ollenkaan rangaistussaarnalta.

”Nyt on kaunis aamu”, jatkoi hän, ”nuorison aamu. Sinun kahdeksantoista ikävuottasi viihtyvät niin hyvin tuossa vihannuudessa, joka on korkeintaan kahdeksantoista päivää vanha. Kaikki on loistavata ja tuoksuavaa, eikö niin? Laakso näyttää sinusta maailman suloisimmalta paikalta, joki on siellä antaakseen sinulle viileyttä, puut lainatakseen sinulle varjojaan, koko maisema puhuakseen sinulle lemmestä, yksin taivaskin valaistakseen tuota näköalaa, johon sinä luot toivon ja kaipauksen kysyviä katseita. Kevät on sinun ikäisiäsi nuorukaisia varten. Se opettaa kuinka teidän tulee tarjota nuorille tytöille juoda.”

Pääni painui uudelleen alas. Lazare setä oli siis kuitenkin nähnyt minut.

”Minun kaltaiseni vanhus”, jatkoi hän, ”tietää kovaksi onneksi, mitä kevään suloudesta on ajatteleminen. Minä, Jean raukkani, rakastan Durance virtaa sentähden että se kostuttaa noita niittyjä, ja sentähden että koko laakson elämä, riippuu siitä. Minä rakastan noita nuoria lehtiä sentähden että ne ennustavat kesän ja syksyn hedelmiä. Minä rakastan, tuota taivasta sentähden että se on hyvä meitä kohtaan, sentähden että sen lämpö jouduttaa maan hedelmällisyyttä. Minä olen aikonut kaikessa tapauksessa puhua sinulle tästä joskus; mielestäni on paras tehdä se nyt, tänä aamuhetkenä. Kevät itse opettaa sinulle sen. Maa on suuri työhuone, jossa ei koskaan pidetä vapaata maanantaita. Katso tuota kukkaa jalkaimme juuressa; sinä huomaat ainoastaan sen hyvän lemun, minä huomaan siinä työn; se täyttää tarkoituksensa synnyttämällä osansa uudesta elämästä, pienen mustan siemenen, joka työskentelee vuorostaan taas ensi keväänä. Ja nyt, katso tätä laajaa näköalaa. Kaikki tämä on ainoastaan uudestaan synnyttämisen iloa. Maisema hymyilee sentähden että se uudelleen aloittaa ikuista työtään. Kuuletko kuinka kiivaasti se hengittää kiireessä toimessaan? Lehdet huokaavat, kukat kiiruhtavat, vilja kasvaa yhä korkeammaksi; kaikki kasvit, kaikki ruohot kilpailevat siitä ken nopeimmin valmistuisi; elähyttävä vesi, joki, on apuna yhteisessä työssä, ja nuoren, taivaalle kohoavan auringon tehtävänä on levittää iloa työntekijäin ijäiseen toimeen.”

Tässä setä pakoitti minut katsomaan häntä kasvoihin. Hän lopetti seuraavasti: ”Jean, sinä kuulet mitä ystäväsi kevät sinulle sanoo. Se on nuoruus, mutta se valmistaa miehuuden ikää; sen kirkas hymyily on ainoastaan työn iloa. Kesä on tuleva voimakas, syksy rikas, sillä kevät laulelee paraikaa, rohkeasti tehtävätään täyttäessään.”

Minä tulin hyvin hämilleni. Ymmärsin Lazare sedän tarkoituksen. Hän piti minulle sittenkin rangaistussaarnan, jossa hän suoraan sanoi minulle, että minä olin laiskuri ja että työnteon aika jo oli tullut.

Setä näkyi olevan yhtä hämillään kuin minäkin. Hetkisen epäiltyään sanoi hän hiukan tavoitellen. ”Jean, sinä olet tehnyt väärin kun et ole kertonut minulle kaikkea... Koska sinä rakastat Babetia ja Babet rakastaa sinua...”

”Babet rakastaa minua!” huudahdin minä.

Setä näytti tyytymättömältä.

”No, anna minun puhua loppuun asti. Minä en tarvitse mitään uutta tunnustusta... Hän on itse tunnustanut sen minulle.”

”Hän on tunnustanut sen! Hän on tunnustanut sen!” Ja minä lankesin kiivaasti Lazare sedän kaulaan.

”Oi, mikä onni!” lisäsin minä. ”En ole koskaan puhunut hänen kanssaan, sen vakuutan... Hän on kertonut sen teille ripissä, eikö niin?... En koskaan olisi uskaltanut kysyä häneltä jos hän rakastaa minua, en koskaan olisi saanut sitä tietää... Oi, kuinka kiitän teitä!”

Lazare setä punastui kovasti. Hän huomasi olleensa varomaton. Hän oli luullut ettei tämä ollut ensimmäinen kohtaukseni tytön kanssa, ja siten antoi hän minulle varmuuden siitä, jota en ollut vielä uskaltanut toivoakaan. Nyt oli hän vaiti, ja minä sen sijaan puhuin taukoamatta.

”Minä ymmärrän kaikki”, jatkoin minä. ”Teillä on oikein, minun pitää tehdä työtä voittaakseni Babetin. Mutta te saatte nähdä kuinka vankka minusta tulee... Oi, kuinka te olette hyvä, Lazare setä, ja kuinka hyvin te puhutte! Minä kuulen kevään puheen; minäkin tahdon saada voimakkaan kesän, rikkaan syksyn. Kuinka tässä on kaunista, tästä näkyy koko laakso; minä olen yhtä nuori kuin se, minä tunnen itsessäni nuoruuden, joka tahtoo saada toimittaa tehtäväänsä...”

Setä tyynnytti minua.

”Hyvä, hyvä, Jean”, sanoi hän. ”Olen kauvan toivonut saavani tehdä sinusta papin, ja ainoastaan sen vuoksi olen tahtonut opettaa sinulle kaikki, mitä tiedän. Mutta se minkä aamulla rannalla näin, pakoittaa minut ainiaaksi luopumaan rakkaimmasta unelmastani. Taivas määrää kohtaloistamme. Sinun tulee rakastaa Jumalaa toisella tavoin... Sinä et voi enää jäädä tänne meidän kyläämme, ja minä tahdon ett’et palaa tänne ennenkuin ijän ja työn vakaannuttamana. Olen valinnut sinulle kirjanpainajan toimen; tietosi ovat sinulle siinä apuna. Eräs ystäväni, kirjanpainaja Grenoblessa, odottaa sinua ensi maanantaina.”

Eräs ajatus saattoi minut äkkiä levottomaksi.

”Ja, saanko palattuani naida Babetin?” kysyin minä. Setä hymyili hieman ja vastasi vältellen.

”Kaikki muu riippuu taivaan tahdosta.”

”Te olette taivas, ja minä luotan teidän hyvyyteenne. Oi, setä, tehkää niin, ettei Babet unohda minua. Minä teen työtä häntä varten.”

Silloin osoitti Lazare setä uudelleen laaksoa, jota kuumat, kultaiset säteet yhä enemmän valaisivat.

”Kas siellä on toivo”, sanoi hän. ”Älä ole niin vanha kuin minä, Jean. Unohda minun saarnani, ole niinkuin tämä seutu. Se ei ajattele syksyä, se hymyilee vaan hetken ilosta ja tekee työtä huolettomana, rohkeana. Se toivoo.”

Ja me palasimme hiljakseen pappilaan, kävellen nyt jo kuivassa ruohossa ja puhellen liikutettuina läheisestä erostamme. Aamiainen oli kylmä, niinkuin olin arvannut, mutta siitä en minä välittänyt. Kyyneleet tulivat silmiini joka kerta kun katsahdin Lazare setää. Ja Babetia muistellessani tykki sydämmeni niin että olin tukehtua.

Minä en muista, mitä tein lopun päivää. Luulen että menin loikomaan pajujeni alle rannalla. Sedällä oli oikein, maa teki työtä. Kun asetin korvani maata vasten, luulin kuulevani alituista jyskettä. Loikoilin ruohossa aina iltaan asti, uneksien työteliäästä elämästä Babetin ja Lazare sedän kanssa. Maan voimakas nuoruus tunkeusi rintaani, jota nojasin yhteistä äitiämme vastaan ja minä kuvittelin tuntikausia mielessäni olevani yksi noista vankoista pajuista ympärilläni. Päivällisillä en voinut syödä mitään. Setä ymmärsi luultavasti, mitä ajatuksia mielessäni liikkui, sillä hän ei ollut huomaavinaankaan huonoa ruokahaluani. Heti pöydästä noustuani kiiruhdin jälleen ulos raitista ilmaa hengittämään.

Raitis tuuli kohosi virrasta, jonka kumea ääni kuului kauvas. Taivas loisti himmeänä. Laakso oli varjojen peittämä ikäänkuin tyyni, läpinäkyvä, ääretön meri. Ilmassa kuului epämääräisiä ääniä, jonkunlaista kiihkoisata värinää, ikäänkuin suurten siipien voimakasta lyöntiä. Väkevät tuoksut sekaantuivat ruohon raittiisen hajuun.

Olin lähtenyt ulos tavatakseni Babetia; minä tiesin että hän meni joka ilta pappilaan ja asetuin odottamaan häntä pensas-aidan taakse. En ollut enää ujo niinkuin aamulla; pidin aivan luonnollisena odottaa häntä siinä, kun hän kerran rakasti minua ja kun minun piti kertoa hänelle matkastani.

Nähdessäni hänen vaalean pukunsa tuona valoisana iltana, hiivin minä kuulumattomin askelin esille. Sitten kuiskasin hiljaa:

”Babet, Babet, minä olen täällä.”

Hän ei ensin tuntenut minua ja vavahti säikähtyneenä. Mutta tunnettuaan minut, näytti hän, minun ihmeekseni, vieläkin peljästyneemmältä.

”Tekö se olette, Jean herra?” sanoi hän. ”Mitä teette täällä? Mitä tahdotte?”

Olin aivan lähellä häntä ja tartuin hänen käteensä.

”Rakastattehan te minua, eikö niin?”

”Minä! kuka on teille sen sanonut?”

”Lazare setä.”

Babet tuli hämilleen. Hänen kätensä alkoi vapista minun kädessäni. Hän aikoi paeta, vaan minä tartuin hänen toiseenkin käteensä. Me seisoimme vastakkain eräässä pensas-aidan syvennyksessä, ja minä tunsin Babetin lämpimän, läähättävän hengityksen kasvoillani. Ympärillämme vallitsi yön viileys ja väräjävä hiljaisuus.

”Minä en tiedä”, sopersi tyttö, ”sitä en ole koskaan sanonut... Herra pastori on kuullut väärin... Armahtakaa, päästäkää minut, minulla on kiire.”

”Ei, ei”, sanoin minä ”minä tahdon että te tiedätte minun lähtevän huomenna matkalle, ja teidän tulee luvata aina rakastaa minua.”

”Te matkustatte huomenna!”

Oi, kuinka suloiselta tämä huudahtus sointui korvissani, ja kuinka hellästi Babet sen lausui! Luulen vieläkin kuulevani hänen äänensä, täynnä surua ja rakkautta.

”Näette kyllä”, huudahdin minä vuorostani, ”että Lazare setä on puhunut totta. Sitäpaitsi ei hän valehtele koskaan. Te rakastatte minua, te rakastatte minua, Babet! Teidän huulenne uskoivat sen aivan hiljaa aamulla minun sormilleni.”

Me istuuduimme pensas-aidan viereen. Muistissani on säilynyt tämä ensimmäinen rakkauden keskusteluni, puhtaassa viattomuudessaan. Babet kuunteli minua kuin pieni sisar. Hän ei enää peljännyt, vaan uskoi minulle rakkautensa historian. Ja sitten tuli juhlallisia valoja, teeskentelemättömiä tunnustuksia, tulevaisuuden tuumia loppumattomiin asti. Hän vannoi ettei koskaan menisi naimisiin kenenkään muun kanssa kuin minun; minä vannoin ansaitsevani hänen kätensä työlläni ja rakkaudellani. Aidan takana lauloi sirkka kehoittavaa lauluaan, ja koko hämärässä kuiskaileva laakso kuunteli ilolla meidän lemmen puheitamme.

Me erosimme, unhottaen syleillä toisiamme.

Kun jälleen palasin pieneen huoneeseni, tuntui minusta, kuin olisin lähtenyt sieltä ainakin jo vuosi takaperin. Tämä niin lyhyt päivä tuntui minusta ikuiselta onnellisuudessaan. Se oli minun kevät päiväni, suloisin, tuoksurikkain elämässäni, päivä, jonka muisto vielä tänäänkin on ikäänkuin etäinen, surumielinen kaiku nuoruuteni keväästä.


II. Kesä.[muokkaa]

Herätessäni sinä päivänä noin kello kolmen aikaan aamulla, makasin kovalla maalla, väsymyksen runtelemana ja kasvot hiessä. Kuuma ja raskas heinäkuun yö painoi rintaani.

Ympärillä nukkuivat toverini päällystakkeihinsa kääriytyneinä; he olivat ikäänkuin mustia pilkkuja harmaalla maalla, ja koko tuo synkkä kenttä huokui; luulin kuulevani nukkuvan ihmisjoukon voimakkaan hengityksen. Epäselviä ääniä, hevosten hirnumista, aseitten kalinata, kuului väräjävässä hiljaisuudessa.

Puoliyön aikaan oli armeija pysähtynyt ja me olimme saaneet käskyn käydä maata ja nukkua. Kolme päivää olimme marssineet, auringon polttamina, pölyn sokaisemina. Vihollinen oli vihdoinkin edessämme tuolla kukkuloilla, taivaanrannalla. Päivän valjetessa piti ratkaiseva tappelu tapahtuman.

Olin aivan uuvuksissa. Kolme tuntia olin maannut aivan kuin muserrettuna, hengittämättä, uneksimatta. Liiallinen väsymys oli herättänyt minut. Nyt, maatessani selälläni, silmät avoinna, ajattelin, katsellen yöhön, tuota tappelua, tuota murhaamista, jota nouseva aurinko tulisi valaisemaan. Enemmän kuin kuusi vuotta olin jokaisessa tappelussa ensi laukauksella sanonut jäähyväiset rakkaille omaisilleni, Babetille ja Lazare sedälle. Ja nyt, tuskin kuukausi ennen vapaudustani sotapalveluksesta, täytyi minun sanoa vielä kerran jäähyväiset ja tällä kertaa kenties ijäksi!

Sitten ajatukseni lieventyivät. Suljetuin silmin näin Babetin ja Lazare sedän. Kuinka kauvan sitte jo oli kun heitä viimeksi syleilin! Muistin sen päivän, jolloin erosimme; setä itki köyhyyttään, joka pakoitti hänet antamaan minun matkustaa sillä tavoin, ja Babet vannoi minulle illalla, odottavansa minua, ei koskaan rakastavansa muita kuin minua. Minun oli täytynyt jättää kaikki, isäntäni Grenoblessa, ystäväni Dourguesissa. Pitkien väliaikain jälkeen sain muutamia kirjeitä, joista näin että minua yhä vielä rakastettiin, että onni odotti minua rakkaassa laaksossani. Ja minun täytyi tapella, piti antaa tappaa itseni!

Minä rupesin uneksimaan kotiin tulosta. Minä näin vanhan setä raukkani ojentavan kynnykseltä vapisevia käsiään minua vastaan, ja hänen takanaan seisoi Babet punastuen, itkien ja nauraen. Minä riensin heidän syliinsä, syleilin heitä, sopertaen...

Äkkiä rummun pärinä saattoi minut takaisin hirmuiseen todellisuuteen. Päivä oli valjennut, harmaa tasanko oli aamusumun peitossa. Kentälle tuli elämää, kaikkialla näkyi epäselviä haamuja. Yhä kasvava melu ja hälinä täytti ilman; kuului rummun räminätä, hevoskavioitten kopinata, tykistön vaunujen jyrinätä, komentosanoja. Sota kohosi uhkaavana keskellä minun suloisia unelmiani.

Nousin vaivaloisesti ylös; tuntui kuin olisivat kaikki luut ruumiissani olleen muserrettuja ja kuin olisi pääni ollut vähällä haljeta. Kokosin joutuun mieheni; olin näet saavuttanut kersantin arvon. Saimme heti käskyn marssia vasemmalle sivustalle ja miehittää eräs kunnas, joka vallitsi kenttää.

Juuri kun olimme lähtemässä liikkeelle, tuli vaunumestari juosten paikalle ja huusi: ”Kirje kersantti Gourdonille!”

Hän antoi minulle ryppyisen, likaisen kirjeen, jota oli ehkä viikon päivät kuljetettu ympäriinsä postilaitoksen nahkalaukuissa. Minulla ei ollut aikaa muuta vilkaista kirjeesen kuin sen verran että tunsin Lazare sedän käsialan.

”Eteenpäin, mars!” huusi päällikkö.

Ja marssia minun täytyi. Muutaman sekunnin pidin kirjeraukkaa kädessäni ja ahmin sitä silmilläni; se poltti kättäni ja minä olisin tahtonut antaa kaikki maailmassa saadakseni istua alas, lukea sen ja itkeä oikein helpoituksekseni. Mutta minun täytyi pistää se povelleni, lähinnä sydäntäni.

En milloinkaan ennen ollut tuntenut sellaista tuskaa. Lohduttaakseni itseäni muistelin sedän usein minulle kertomia sanoja; minä olin elämäni kesässä, se oli tulisen taistelun aika, ja minun täytyi rohkeasti tehdä velvollisuuteni, jos tahdoin saada rauhallisen ja satorikkaan syksyn. Mutta nämä järkisyyt tekivät minut vielä toivottamammaksi; minulle onnesta puhumaan saapunut kirje poltti sydäntäni, joka kapinallisesti nousi sodan hulluutta vastaan. Ja minä en saannut edes lukea sitä! Minä tulisin ehkä kuolemaan tietämättä, mitä se sisälsi, kuulematta viimeisen kerran Lazare sedän ystävällisiä sanoja.

Me olimme saapuneet kunnaalle. Meidän piti siellä odottaa käskyä koska meidän tulisi rynnätä esiin. Mukavampaa taistelukenttää toinen toistensa murhaamiseen olisi ollut vaikea valita. Usean penikulman laajalle ulottui tuo ääretön kenttä aivan alastomana, ilman ainoatakaan puuta, ilman yhtäkään rakennusta. Muutama pensas-aita ja lehto muodostivat harvoja pilkkuja valkoisella maalla. Koskaan sen jälkeen en ole nähnyt sellaista seutua; pölymeri, vaaleata maata, joka oli sieltä täältä haljennut, näyttäen ruskeita sisuksiaan. Enkä koskaan sen jälkeen ole nähnyt niin polttavan kirkasta taivasta, niin kaunista ja kuumaa heinäkuun päivää; kello kahdeksan aikaan poltti kuumentunut ilma jo kasvojamme. Oi, kuinka kaunis aamu, ja kuinka autio kenttä, jolla murhata ja tulla murhatuksi!

Jo kauvan oli kuulunut kivääritulen epäsäännöllistä rätinää, jota säesti kanuunain karkea ääni. Vihollisemme, valkopukuiset itävaltalaiset, olivat jättäneet ylängöt ja kentällä näkyi pitkiä miesriviä, jotka näyttivät minusta pienten itikkain suuruisilta. Kenttä näytti suhisevalta muurahaispesältä. Savupilvet peittivät tappelukentän. Väliin harvenivat nämä pilvet, ja silloin näin sotamiehiä, jotka pakenivat silmittömästi säikähtyneinä. Väliin näytti kuin olisi kauhistuksen sähkövirta kuljettanut pois miehiä, väliin taas häpeän ja rohkeuden purkaukset ajoivat heitä kuulasateesen.

Minä en voinut kuulla haavoitettujen huutoja enkä nähdä veren vuotamista. Minä eroitin kuolleet vaan mustina pisteinä, jotka jäivät pataljoonain jälkeen. Minä rupesin uteliaana tarkastamaan joukkojen liikkeitä, suutuksissani savulle, joka peitti minulta enemmän kuin puolen tappelukenttää; minua huvitti tavallaan itsekkäästi, tietäessäni olevani turvassa, sillä aikaa kun toisia ympärilläni tapettiin.

Noin kello yhdeksän aikaan saimme me käskyn lähteä esille. Me marssimme hyvässä tahdissa ales kukkulalta ja käännyimme keskustaa kohti, joka alkoi peräytyä. Askeleittemme säännöllinen poljenta tuntui minusta onnettomuutta ennustavalta. Urhoollisimmatkin meistä läähättivät, kalpeina ja kuihtuneina. Olen itsekseni luvannut sanoa totuuden. Ensimmäisten kuulain vinkuessa pysähtyi pataljoona äkkiä, sen teki mieli pakenemaan.

”Eteenpäin, eteenpäin!” huusivat päälliköt.

Mutta me seisoimme kuin naulatut paikoillamme, kumartaen päätämme kuulan vinkuessa korvissamme. Tämä liike on vaistomainen; ellei häveliäisyys olisi minua pidättänyt, olisin viskautunut vatsalleni pölyyn.

Edessämme oli ikäänkuin tiheä savu-esirippu, jonka lävitse emme uskaltaneet tunkeutua. Salamat risteilivät toisiaan tässä savupilvessä. Ja yhä seisoimme me vielä vapisten, paikalta liikkumatta. Mutta kuulat tulivat yhä lähemmä; sotamiehet alkoivat valittaen vaipua maahan. Päälliköt huusivat yhä kovemmin: ”Eteenpäin, eteenpäin!”

Takimmaiset rivit, joita he työnsivät eteenpäin, pakoittivat meidät käymään. Silloin teimme me suljetuin silmin uuden hyökkäyksen ja tunkeuduimme savun sisään.

Raivoisa vimma valtasi meidät. Kun komennettiin: ”Seis!” voimme me tuskin pysähtyä. Kohta kun seisoo paikallaan, palaa pelko, ja tekee mieli juoksemaan tiehensä. Kiväärituli alkoi. Me ampusimme eteemme tähtäämättä; me saimme jonkunlaista lohdutusta kuulain lähettämisestä tuonne savuun. Muistan ampuneeni laukaukseni koneellisesti, yhteenpuristetuin huulin ja tuijottavin silmin; en enää peljännyt, sillä, totta puhuakseni, en tietänyt enää olinko vielä hengissä tai en. Ainoa ajatus, joka vielä oli jäljellä aivoissani, oli se, että minun piti ampua siksi kunnes kaikki oli lopussa. Vasemman puoleinen toverini sai kuulan keskelle kasvojansa ja kaatui päälleni; minä työnsin raa’asti hänet pois luotani, pyyhkien poskeani, jonka hän oli verennyt. Sitten aloin uudelleen ampua.

Muistan myöskin nähneeni överstimme, herra de Montrevertin, istuvan suorana ja liikkumattomana hevosensa seljässä ja tyynesti tarkastelevan vihollisen liikkeitä. Tämä mies näytti minusta jättiläiseltä. Hänellä ei ollut pyssyä, jolla olisi huvitellut, ja hänen rintansa kohosi peittämätönnä meitä ylempänä. Aika ajoin katsahti hän alas meihin ja huusi karkealla äänellä:

”Sulkekaa rivit, sulkekaa rivit!”

Me suljimme rivit, kuni peljästyneet lampaat, polkien kuolleita, tylsistyneinä, yhä vaan ampuen. Tähän asti oli vihollinen ampunut ainoastaan kivääreillä; nyt kuului kumea jymähdys, ja kanuunan kuula tappoi meiltä viisi miestä. Joku patteria, joka luultavasti oli aivan meidän edessämme, vaan jota me emme voineet nähdä, oli alkanut ampua. Kuulat putosivat alas meidän keskellemme melkein samaan paikkaan aina ja tekivät siihen verisen kolon, jota me lakkaamatta täytimme järjettömän eläimen itsepäisyydellä.

”Sulkekaa rivit, sulkekaa rivit!” kertoi översti kylmästi.

Me syötimme kanuunille ihmislihaa. Joka sotamiehen kaatuessa otin minä askeleen lähemmä kuolemaa, lähestyin sitä paikkaa, jossa kuulat kolkosti vinkuivat, musertaen miehiä, joiden vuoro oli tullut kuolemaan. Ruumiita kokoontui tälle kohdalle ja pian sattuivat kuulat ainoastaan veriseen lihakasaan; repaleisia jäseniä lenteli ympäri ilmassa jokaisella kanuunan laukauksella. Me emme voineet enää sulkea riviä.

Sotamiehet ulvoivat, yksin päällikötkin yhtyivät siihen.

”Pajonettiin, pajonettiin!”

Kuulasateessa juoksi pataljoona hurjasti kanuunia kohti. Savu-esirippu revittiin rikki; eräällä kummulla näimme me vihollisen patterin punaiset liekit, siellä kun se jakeli tulta meille kaikista ammottavista suistaan. Mutta rynnäkkö oli tehty ja kuulat pysähdyttivät ainoastaan kuolleita.

Minä juoksin översti Montrevertin vieressä, jonka hevonen oli tullut tapetuksi, ja joka taisteli kuin pelkkä sotamies. Äkkiä tunsin kuin olisin saanut ukkosen iskun; tuntui kuin olisi rintani auennut ja olkapääni reväisty pois. Kiivas ilmanveto verhosi kasvojani.

Ja minä kaaduin. Översti vaipui viereeni. Minä tunsin kuoleman lähestyvän, minä ajattelin rakkaitani kotona ja menin tainnoksiin, etsiessäni voimattomalla kädelläni Lazare sedän kirjettä.

Kun jälleen toinnuin, makasin kyljelläni pölyssä. Syvä horrostila oli vallannut minut. Avonaisin silmin tirkistelin minä eteeni mitään näkemättä; minusta tuntui kuin ei olisi minulla enää mitään jäseniä, kuin olisivat aivoni tyhjät. Minä en tuntenut kärsimystä, sillä elämä tuntui paenneen ruumiistani.

Liikkumattoman auringon säteet polttivat sulan lyijyn tavoin kasvojani. Minä en sitä tuntenut. Vähitellen palasi elämä; jäseneni keventyivät, ainoastaan olkapääni tuntui ikäänkuin äärettömän painon alla muserretulta. Silloin koetin haavoitetun eläimen aistilla kohota istualleni; tuskan huudahtus pääsi suustani ja minä putosin raskaasti jälleen maahan.

Mutta minä elin nyt, minä näin, minä ymmärsin. Kenttä oli alaston ja tyhjä, kirkkaan auringon paisteen valaisema. Se näytti niin autiolta taivaan polttavassa valossa, kasottain ruumiita loikoi kuumuudessa, ja nuokkuvat puut näyttivät samallaisilta kuin muutkin kuolleet, jotka kentällä kuivuivat. Ei tuulen löyhkäystäkään tuntunut. Kauhistava hiljaisuus vallitsi ruumiskasain luona; väliin häiritsivät kuitenkin epäselvät, vapisevat valitusäänet tätä hiljaisuutta. Kauvempana ylängöillä, taivaanrannassa, näkyi keveitä savupilviä, jotka olivat ainoat harmaat pilkut koko kirkkaansinisellä taivaalla. Murhaamista jatkettiin ylängöillä.

Arvelin, että me olimme voittajia, ja tunsin itsekästä huvia ajatellessani, että voisin rauhassa kuolla tällä autiolla tasangolla. Ympärilläni oli maa mustaa. Kun kohotin päätäni, näin muutaman kyynärän päässä vihollisen patterin, jota vastaan me olimme rynnänneet. Käsikahakka oli ollut hirveä; rikki leikellyt, runnellut ruumiit peittivät kummun; verta oli vuotanut niin runsaasti että maata peittävä pöly näytti punaiselta matolta. Ruumiitten yläpuolella kohosi kanuunain mustat kidat. Minua väristytti kuunnellessani näitten kanuunain kamalata hiljaisuutta.

Vähitellen, lukemattomilla varovaisuuden keinoilla onnistuin asettua vatsalleni. Nojasin pääni suurta, verellä tahrattua kiveä vastaan ja vedin povestani esille Lazare sedän kirjeen. Asetin sen silmieni eteen; kyyneleet estivät minua lukemasta.

Aurinko poltti selkääni, kirpeä veren haju tarttui kurkkuuni. Tunsin tuon kauhistavan tasangon ympäröivän itseäni, kuolleitten kankeus kangisti minutkin. Sydän raukkani itki, kuoleman helteisessä, ilkeältä löyhkäävässä hiljaisuudessa. Lazare setä kirjoitti:

”Rakas lapseni!”

”Olen kuullut että sota on julistettu, mutta toivon sinun saavan eron ennen sotaretken alkamista. Joka aamu rukoilen Jumalaa varjelemaan sinua näistä uusista vaaroista; hän kyllä kuulee minua ja sallii sinun kerran sulkea minun silmäni.

”Oi, Jean parkani, minä tulen vanhaksi ja tarvitsen sinun käsivarttasi. Sinun lähdettyäsi olen aina kaivannut viereltäni sinun nuoruuttasi joka teki minut jälleen kaksikymmenvuotiaaksi. Muistatko meidän kävelyitämme tammikujassa? Nyt en minä enää uskalla mennä sinne; olen yksinäni, pelkään. Durance itkee. Tule pian lohduttamaan minua, rauhoittamaan levottomuuttani...”

Nyyhkytykset olivat vähällä tukehduttaa minut, en voinut jatkaa lukemista. Samalla kuului sydäntä viileksivä huuto muutamia askeleita minusta; näin erään sotamiehen äkkiä nousevan ylös vääristynein kasvoin, hän ojensi tuskissaan käsivarsiaan ylös ja vaipui jälleen alas maahan, jossa hän kiemurteli hirveissä puistatuksissa; sitten hän ei enää liikahtanutkaan.

”Minä asetan toivoni Jumalaan”, jatkoi setä, ”hän on johtava sinut terveenä ja raittiina takaisin Dourguesiin, ja me alotamme uudestaan suloista elämätämme. Salli minun haaveksia ääneen ja kertoa sinulle tulevaisuuden tuumiani.

”Sinä et enää lähde Grenobleen, vaan jäät minun luokseni; minä teen lapseni maanmieheksi, talonpojaksi, joka iloisesti työskennellen elää maanviljelyksestä.

”Ja minä vetäydyn sinun talollesi. Minun vapisevat käteni eivät kohta enää voi pidellä öylätti astiaa. En pyydä taivaalta kuin kaksi vuotta sellaista elämää. Ne ovat palkintona siitä vähästä hyvästä, mitä olen aikaansaanut. Sinä kuljetat minua joskus ympäri rakkaassa laaksossamme, jossa jokainen kallio, jokainen pensas muistuttaa minua sinun nuoruudestasi, jota olen niin rakastanut...”

Minun täytyi taas pysähtyä. Tunsin niin kovaa tuskaa olkapäässäni, että olin vähällä mennä uudelleen tainnoksiin. Hirveä levottomuus vaivasi minua, minusta tuntui kiväärituli lähenevän, ja minä ajattelin kauhulla, että armeijamme peräytyisi ja että se paetessaan polkisi minut kuoliaaksi. Mutta yhä näin vaan keveitten savupilvien häilyvän kunnailla.

Lazare setä jatkoi

”Meitä on oleva kolme rakastamassa toinen toistamme. Oi, rakas Jean, sinä teit oikein tarjotessasi hänelle juoda eräänä aamuna Durancen rannalla. Minä pelkäsin Babetia, olin suuttunut häneen, ja nyt olen mustasukkainen, sillä minä huomaan hyvin, etten minä koskaan voi rakastaa sinua niin paljon kuin hän. ”Sanokaa hänelle”, kertoi hän eilen punastuen minulle, ”että jos hän antaa tappaa itsensä, niin viskaan minä itseni jokeen sille paikalle, jossa hän antoi minulle vettä.”

”Herran tähden, säästä henkeäsi! Löytyy asioita, joita minä en voi ymmärtää, mutta sen tunnen, että onni odottaa sinua täällä. Minä kutsun jo Babetia tyttärekseni; minä näen hänet sinun kainalossasi kirkossa ja minä itse siunaan teidän liittonne. Minä tahdon, että se on oleva minun viimeinen messuni.

”Babet on nyt pitkä, kaunis tyttö. Hänestä on sinulle oleva apua töissäsi...”

Kiväärituli oli poistunut. Minä itkin suloisia kyyneleitä. Kanuunain pyöräin välissä makaavat sotilaat päästivät koristen raukeita valitushuutoja. Näin yhden niistä ponnistelevan päästäkseen vapaaksi samoin haavoitetusta toveristaan, joka painoi hänen rintaansa; ja kun tämä valittaen rehki vastaan, työnsi sotamies hänen tylysti pois päältään, niin että toinen tuskasta ulisten kieri ales rinnettä myöten. Hänen valitushuudostaan nousi ruumiskasoista ikäänkuin hiljainen hyminä. Laskeuvan auringon säteet olivat punaisen keltaisia. Taivas oli vaalean sininen. Luin setäni kirjeen loppuun.

”Tahdoin vaan”, kirjoitti hän edelleen, ”kertoa sinulle meistä ja pyytää sinua tekemään meidät onnellisiksi tulemalla kotiin niin pian kuin mahdollista. Ja silloin rupean minä itkemään ja sopertamaan ikäänkuin olisin tullut uudestaan lapseksi. Toivo, Jean raukkani, minä rukoilen puolestasi ja Jumala on hyvä.

”Vastaa minulle heti, määrää, jos mahdollista, päivä jolloin palaat. Me luemme viikot, Babet ja minä. Me tapaamme kohta; toivotaan!”

Päivä, jolloin palaan!... Minä suutelin nyyhkien kirjettä ja luulin hetkisen suutelevani Babetia ja setääni. En koskaan saisi varmaankaan enää nähdä heitä. Minä kuolen kuin koira täällä pölyssä lyijyraskaan auringon paahtamana. Tällä autiolla kentällä, keskellä kaikkia noita kuolon korahduksia, täytyi minun sanoa jäähyväiset rakkailleni. Suhiseva hiljaisuus kuului korvissani, minä katselin valkeata, veritahraista maata, joka autiona, harmaana ulottui silmän kantamiin asti. Minä kerroin itsekseni, ”minun täytyy kuolla”, suljin silmäni ja kuvittelin mielessäni Babetia ja Lazare setää.

En tiedä kuinka kauvan olin tässä, jonkunlaisessa tuskallisessa tainnostilassa. Sydämmeni kärsi yhtä paljon kuin ruumiinikin. Kuumat kyyneleet virtasivat hiljaa poskiani myöten. Keskellä kuumehoureitani kuulin valittavan lapsen äänen tapaista korinata. Väliin heräsin ja tuijotin kummastellen taivasta kohti.

Viimein huomasin että herra de Montrevert siinä niin köristi maatessaan muutaman askeleen päässä minusta. Minä olin pitänyt häntä kuolleena. Hän makasi levitetyin käsin, kasvot maata vasten. Tämä mies oli ollut hyvä minua kohtaan; minä arvelin, etten voisi antaa hänen kuolla siten, kasvot maata vasten, ja aloin hiljaa ryömiä hänen luokseen.

Kaksi ruumista oli meidän välillämme. Ajattelin ensin ryömiä näitten kuolleitten ylitse matkaa lyhentääkseni, mutta en uskaltanut. Hinasin itseäni eteenpäin polvillani, auttaen toisella kädellä. Saavuttuani överstin luo hengitin keveämmin; tuntui kuin olisin ollut vähemmän yksinäni, me saisimme kuolla yhdessä, ja tämä kuolema ei enää peloittanut minua kun oli toinen jakamassa sitä kanssani.

Minä tahdoin, että hän näkisi auringon, ja käänsin sentähden hänet ympäri niin hiljaa kuin voin. Kun auringon säteet koskettivat hänen kasvojaan, hengitti hän kiivaasti ja avasi silmänsä. Kumartuneena hänen ylitsensä koetin hymyillä hänelle. Hänen silmäluomensa sulkeutuivat jälleen; hänen vapisevista huulistaan huomasin hänen tuntevan kipua.

”Tekö se olette, Gourdon”, sanoi hän lopulta heikolla äänellä, ”onko tappelu voitettu?”

”Minä luulen sen, översti”, vastasin minä.

Hän oli silmänräpäyksen vaiti. Sitten avasi hän silmänsä ja katsoi minuun.

”Mihin teitä on haavoitettu?” kysyi hän.

”Olkapäähän... Ja te, översti?”

”Luulen kyynärpääni olevan muserretun. Muistelen että sama kuula meidät molemmat näin ruhjoi, poikani.”

Hän ponnisteli päästäkseen istualle.

”Kas niin”, sanoi hän äkkinäisellä iloisuudella, ”tähän emme jää koko yöksi makaamaan!”

Ette usko kuinka paljon voimaa ja toivoa tämä rohkea ilomielisyys minulle antoi. Olin kokonaan toisella tuulella nyt, kun meitä oli kaksi kuolemata vastaan taistelemassa.

”Odottakaa”, minä huudahdin, ”minä sidon käsivartenne nenäliinallani ja sitten koetamme kantaa toinen toistamme lähimmälle sitomapaikalle.”

”Aivan niin, poikani... Älä sido aivan kovasti... Nyt ottakaamme toisiamme kädestä ja koettakaamme nousta ylös.”

Nousimme horjuen ylös. Olimme kadottaneet paljon verta; päätämme pyörrytti, jalat väistyivät alta. Meitä olisi voinut pitää humalaisina, kun me hoipertelimme eteenpäin, tukien, tyrkkien toisiamme, tehden kierroksia kuolleita välttääksemme. Aurinko laski ruusunpunaisena ja meidän jättiläisvarjomme tanssivat haaveellisesti taistelukentällä. Siten päättyi kaunis päivä.

Översti laski leikkiä, mutta hänen huulensa vapisivat ja hänen naurunsa oli nyyhkimisen kaltaista. Tunsin että me kohta kaatuisimme johonkin nurkkaan, josta emme enää nousisi. Väliin huimasi meitä ja meidän täytyi pysähtyä ja sulkea silmämme. Kaukana kentällä näkyivät haavalasaretit pieninä harmaina pilkkuina, mustaa maata vasten.

Suuri kivi tuli eteemme, ja me kaaduimme nurin toistemme päälle. Översti kiroili kuin pakana. Me koetimme ryömiä nelin jaloin pitämällä kiinni pensaista. Siten jannustelimme eteenpäin satakunta kyynärää. Mutta polvemme olivat verillä.

”Minä olen saanut kylläkseni tästä”, sanoi översti, asettuen pitkäkseen, ”tulkoot hakemaan minua jos tahtovat. Nukkukaamme!”

Minulla oli vielä siksi voimaa että kohosin puoleksi ylös ja huusin kaikin voimin. Edempänä näkyi väkeä, joka kokosi haavoitettuja; ne kiiruhtivat paikalle ja asettivat meidät vierekkäin paarille.

”Toveri”, sanoi översti, kun meitä kannettiin eteenpäin, ”kuolema ei tahdo meitä. Teitä on minun kiittäminen hengestäni ja minä maksan velkani milloin te vaan tarvitsette minua... Antakaa minulle kätenne!”

Minä annoin käteni hänen käteensä ja niin saavuimme haavalasaretille. Siellä oli sytytetty soihtuja; haavalääkärit leikkelivät ja sahasivat, haavoitettujen hirveästi huutaessa; verisistä liinavaatteista nousi iljettävä haju samalla kuin soihdut valaisivat tummanpunaisella loisteellaan pesuvateja.

Översti kärsi urhoollisesti käsivartensa poikkisahaamisen; näin vaan hänen huultensa vaalenevan ja hänen silmänsä himmentyvän. Kun minun vuoroni tuli, tarkasti eräs lääkäri olkapäätäni.

”Tuon on kanuunan kuula tehnyt”, sanoi hän, ”kaksi sentimeetteriä alemmas, niin teidän olkapäänne olisi ollut poissa. Nyt on vaan liha tullut vahingoitetuksi.”

Kun kysyin olkapäätäni sitovalta välskääriltä oliko haavani vaarallinen, vastasi tämä nauraen:

”Vaarallinen! Saatte maata kolme viikkoa sängyssä saadaksenne uutta verta, siinä kaikki.”

Minä käännyin seinään päin salatakseni kyyneleitäni. Sielun silmillä näin Babetin ja Lazare sedän ojentavan käsivarsiaan minulle. Olin lopettanut kesäpäiväni veriset taistelut.


III. Syksy.[muokkaa]

Lähes viisitoista vuotta on kulunut siitä kun menin naimisiin Babetin kanssa, Lazare sedän pienessä kirkossa. Me olimme etsineet onnea rakkaassa laaksossamme. Minusta oli tullut maanviljelijä; ensimmäinen armaani, Durance, oli nyt minulle hyvänä äitinä, jota näytti huvittavan tehdä peltoni lihaviksi ja hedelmällisiksi. Vähitellen, käyttämällä uusia maanviljelystapoja, tulin minä yhdeksi seudun rikkaimmista maan-omistajista.

Vaimoni vanhempain kuoltua ostimme me tammikujan ja virran rannalla olevat niityt. Tälle kohdalle olin rakentanut yksinkertaisen asunnon, jota meidän pian täytyi laajentaa; joka vuosi osasin minä laajentaa tilaamme jollakin viereisellä kedolla, ja meidän latomme olivat liian ahtaat satoa säilyttämään.

Nämä viisitoista ensimmäistä vuotta olivat yksinkertaisia ja onnellisia. Ne kuluivat hiljaisessa ilossa, ja ne ovat jättäneet mieleeni ainoastaan epämääräisen muiston tyynestä ja häiritsemättömästä onnesta. Lazare setä oli toteuttanut unelmansa vetäytymällä meidän luoksemme. Hän oli niin vanha ettei hän enää voinut lukea rukouskirjaansa edes joka aamu; väliin kaipasi hän rakasta kirkkoaan, mutta silloin lohdutti hän itseään käymällä nuoren papin luona, joka oli tullut hänen sijaansa. Auringon noustessa tuli hän tavallisesti alas pienestä huoneestaan ja seurasi usein minua ympäri pelloilla, nauttien tuoreesta vihannuudesta ja saaden uutta nuoruutta terveellisessä maailmassa.

Yksi ainoa suru sai meidät joskus huokaamaan. Keskellä kaikkea, meitä ympäröivää hedelmällisyyttä pysyi Babet hedelmättömänä. Vaikka meitä oli kolme toisiamme rakastamassa, tuntui olomme välistä meistä liian yksinäiseltä; me olisimme tahtoneet nähdä keskellämme valkopäisen olennon, joka olisi hyväillyt ja kiusannut meitä? Lazare setä pelkäsi hirveästi kuolevansa näkemättä minun lapsiani. Hän oli tullut lapseksi uudestaan ja hän suri sitä, ettei Babet antanut hänelle leikkitoveria. Sinä päivänä, jolloin vaimoni epäillen uskoi meille, että meitä ehkä pian tulisi olemaan neljä, näin rakkaan setäni tulevan aivan vaaleaksi ja voivan tuskin kyyneleitään pidättää. Hän syleili meitä, rupesi jo ajattelemaan kastetta ja puhui lapsesta kuin olisi se ollut kolmen tai neljän vuoden vanha.

Kuukaudet kuluivat hiljaisessa onnessa. Me puhelimme hiljaa toistemme kanssa, odottaen mitä olisi tuleva. Minä en enää rakastanut Babetia, minä jumaloitsin häntä ristissä käsin, minä jumaloitsin häntä kahden puolesta, hänen itsensä ja pienokaisen.

Tuo suuri päivä lähestyi. Minä olin noutanut Grenoblesta kätilön, joka sitten jäikin taloon. Setä oli hirveässä tuskassa; hän ei ymmärtänyt mitään sellaisista asioista, hän meni niinkin pitkälle, että kertoi minulle hiljaa tehneensä väärin kun oli ruvennut papiksi, ja olevansa hyvin pahoillaan siitä ettei ollut lääkäri.

Kello kuuden aikaan eräänä syyskuun aamuna menin minä vielä nukkuvan, rakkaan Babetini huoneesen. Hänen hymyilevät kasvonsa lepäsivät rauhallisesti valkoisella tyynyllä. Minä kumarruin, hengitystäni pidättäen, alas hänen puoleensa. Taivas oli runsaasti siunannut minua hyvyydellä. Minä ajattelin äkkiä tuota kesäpäivää, jolloin makasin koristen kentällä, ja samalla tunsin ympärilläni sitä hupaisuutta ja hiljaista onnea, jota työ antaa. Hyvä vaimoni makasi ruusunpunaisena suuressa sängyssään, ja koko huone muistutti minua meidän viisitoistavuotisesta rakkaudestamme.

Suutelin hiljaa Babetin huulia. Hän avasi silmänsä ja hymyili minulle mitään sanomatta. Minua halutti kovasti ottaa hänet syliini ja pusertaa rintaani vasten; mutta pitkään aikaan olin tuskin uskaltanut puristaa hänen kättään, niin heikolta ja ylenluonnolliselta hän minusta näytti.

Minä istuin sängyn laidalle ja kysyin hiljaa: ”Tänäänkö se tapahtuu?”

”Ei, sitä en luule”, vastasi hän. ”Minä näin unta, että minulla oli poika; hän oli jo suuri ja hänellä oli pienet, sievät, mustat viikset... Lazare setä sanoi eilen että hänkin on nähnyt pojan unessa.”

Minä tein suuren varomattomuuden.

”Minä tunnen lapsen paremmin kuin te”, lausuin minä. ”Minä näen sen joka yö. Se on tyttö...”

Kun Babet kääntyi seinään päin, valmiina itkemään, huomasin minä tuhmuuteni ja kiiruhdin lisäämään:

”Sanoessani tyttö ... en ole oikein varma siitä. Minä näin hyvin pienen lapsen, pitkässä valkeassa koltissa... Se on varmaankin poika.”

Babet suuteli minua tästä hyvästä ennustuksesta.

”Mene sinä pitämään huolta viininkorjuusta” sanoi hän. ”Olen tyyni tänään.”

”Lähetät kai kutsumaan minua jos jotain tapahtuu?”

”Kyllä, kyllä... Olen hyvin väsyksissä, ja nukun vielä hetkisen. Ethän suutu minuun laiskuudestani?...”

Ja Babet sulki silmänsä väsyneenä ja liikutettuna. Minä pysyin edelleen kumartuneena hänen ylitsensä ja tunsin hänen lämpimän hengityksensä kasvoillani. Hän nukkui vähitellen, taukoamatta hymyilemästä. Silloin irroitin minä käteni hänen kädestään loppumattomilla varovaisuuskeinoilla; viisi minuuttia tein työtä ennenkuin onnistuin tässä hellätuntoisessa toimessani. Sitten painoin hänen otsalleen suutelon, jota hän ei tuntenut, ja vetäydyin takaisin sydän täynnä rakkautta.

Alhaalla kartanolla kohtasin Lazare sedän, joka levottomana katseli Babetin ikkunaan. Minut nähtyään, kysyi hän: ”No, tapahtuuko se tänään?”

Kuukauden ajan oli hän säännöllisesti joka aamu tehnyt minulle saman kysymyksen.

”Ei siltä näytä”, vastasin minä. ”Tuletteko kanssani viininkorjuuta katsomaan?”

Hän meni noutamaan keppinsä ja me lähdimme tammikujan kautta. Tultuamme sen päähän, penkereelle Durancen rannalla, pysähdyimme me molemmat katselemaan laaksoa.

Pieniä valkoisia pilviä häilyi vaalealla taivaalla. Aurinko heitti vaaleankeltaisia säteitä seutuun, jossa ei enää ollut kesän voimakasta valoa eikä sen varjoja. Suuret läjät varisseita lehtiä koristivat mustaa maata. Joki juoksi hitaammin, väsyneenä, kasteltuaan kaiken kesää niittyjä. Ja laakso oli niin tyyni ja voimallinen. Sillä oli jo talven ensi rypyt otsalla, mutta sen helma oli vielä lämmin viimeisistä synnytyksistä ja se ojenteli rehevätä ruumistaan, jolta oli ryöstetty kevään runsas vihreys, vaan joka oli vielä ylpeämmän kaunis, tuosta elämänsä työn täyttäneen naisen toisesta nuoruudesta.

Lazare setä oli ensin vaiti, sitten hän kääntyi minuun ja sanoi: ”Muistatko, Jean, kun, enemmän kuin kaksikymmentä vuotta sitten, toin sinut tänne eräänä aikaisena toukokuun aamuna? Silloin näit laakson huikean toimintahalun vallassa ja työskentelemässä syksyn hedelmiä varten. Katso, laakso on vielä kerran täyttänyt työnsä.”

”Muistan, rakas setä”, minä vastasin. ”Olin kovasti peloissani sinä päivänä; mutta te olitte hyvä ja teidän puheenne oli vakuuttava. Teitä tulee minun kiittää kaikesta onnestani.”

”Niin, sinä olet nyt elämäsi syksyssä, sinä olet tehnyt työtä ja sinä niität nyt. Ihminen, lapseni, on luotu maan kuvan mukaan. Ja samoinkuin meidän yhteinen äitimme, olemme mekin ijäisiä: viheriät lehdet syntyvät uudestaan joka vuosi kuivista lehdistä; minä synnyin jälleen sinussa ja sinä tulet syntymään uudestaan lapsissasi. Sanon sinulle tämän, sentähden ettei vanhuus sinua peljästyttäisi, että tiedät kuolla rauhassa, samoin kuin kuolee tämä vihannuus, joka ensi vuonna jälleen puhkeaa ylös omista siemenistään.”

Minä kuuntelin setää ja ajattelin Babetia, joka nukkui suuressa valkoisessa sängyssään. Hänkin tulisi kantamaan hedelmiä samoin kuin tämä voimakas maa, joka oli antanut meille rikkautemme. Hänkin oli elämänsä syksyssä, hänellä oli laakson suloinen hymy huulillaan, sen lempeä rehevyys.

Luulin näkeväni hänet vaalean keltaisessa auringon paisteessa, väsyneenä ja onnellisena, tuntien jaloa nautintoa äitinä olostaan. Ja minä en enää tietänyt puhuiko Lazare setä rakkaasta laaksostani, tai rakkaasta Babetistani.

Me astuimme hiljakseen ylös kunnaille. Alimpana Durancen rannalla olivat niityt, laajoine vaaleanvihreine nurmikkoineen; sitten tulivat keltaiset pellot, joita harmahtavat olivipuut tahi laihat mandelipuut siellä täällä jakoivat leveihin kujiin; ja kaikkein ylinnä olivat viinitarhat, joiden rikkaat viiniköynnökset laahasivat maata.

Etelä-Ranskassa kohdellaan viiniköynnöstä kuin vankkaa maalaisnaista, eikä kuten maan pohjoisosassa, niinkuin hienoa neitiä. Se kasvaa jotenkin itsekseen, sateen ja auringon mielivallan mukaan. Viinipuun varret ovat järjestetyt kahteen pitkään riviin ja niistä lähtee tummanviheriäisiä vesoja kaikille haaroille. Välipaikkoihin kylvetään kauraa tai muuta viljaa. Viinitarha on suuren raittaisen kangaskappaleen näköinen, jossa raittoina ovat viheriät viiniköynnökset ja keltainen vilja.

Miehet ja naiset, kumartuneina viiniköynnösten väliin, leikkelivät irti rypäleitä, jotka viskattiin suuriin koreihin. Setä ja minä, me kävelimme hitaasti pitkin viljan reunaa. Meidän ohi käydessämme kääntyivät viinitarhan työmiehet meihin päin ja tervehtivät. Setä pysähtyi väliin puhelemaan vanhimpain kanssa.

”Kuuleppas, André isä”, sanoi hän, ”ovatko rypäleet oikein kypsiä, ja tuleeko viini tänä vuonna hyvää?”

Työmiehet ojensivat esille paljaat käsivartensa ja näyttivät raskaita, nokimustia rypäleitä, joiden täyteläiset marjat näyttivät kuin olisivat ne pakahtumaisillaan nesteistään.

”Katsokaapa vaan, herra pastori”, huusivat he, ”nämä ovat pienimpiä. Löytyy usean naulan painoisia. Kymmeneen vuoteen emme ole saaneet näin hyvää satoa.”

Sitten palasivat he työhönsä. Heidän ruskeat liivinsä vaan näkyivät sieltä täältä viheriäisten viinipensasten välistä. Naiset, paljaspäin ja pieni, sininen liina kaulassa kumartuivat laulaen rypäleitä poimimaan. Joukko lapsia kierieli auringon paisteessa viljan seassa, elähyttäen heleällä naurullaan ja meluavilla leikeillään työhuoneen vapaassa luonnossa. Kentän laidassa odotti liikkumattomia, suuria kärryjä, ne näkyivät selvään kirkasta taivasta vasten, samalla kun väkeä alinomaa tuli ja meni kantaen sinne täysiä koria ja palaten tyhjien kanssa.

Myönnän ylpeitä ajatuksia liikkuneen mielessäni seisoessani tässä keskellä vainiota. Minä tunsin maan jalkaini alla synnyttävän; täysinkypsynyt elämä virtaili viinirypäleen suonissa ja täytti ilman syvillä henkäyksillä. Veri juoksi kuumana ruumiissani; olin aivan kuin tuon hedelmällisyyden kohottamana, joka nousi maasta minuun. Näitten ihmisten työ oli minun toimeensaamani, nämä viinitarhat olivat minun lapsiani, koko tämä seutu oli minun rehevä ja tottelevainen perheeni. Minä oikein nautin tuntiessani jalkani painuvan voimakkaasen maahan.

Yhdellä katseella näin koko alan aina Duranceen saakka; minun olivat kaikki nämä viinitarhat, niityt, viljapellot ja oliivipuut. Talo häämöitti tuolla tammikujan puitten takana; virta oli ikäänkuin hopeahetule tiluksieni laajan, viheriän manttelin reunassa. Minusta tuntui hetkisen kuin olisin minä kasvanut, kuin voisin minä, jos ojentaisin käsivarteni, painaa rintaani vasten koko tilan puut, niityt, huoneet ja kynnetyt pellot.

Katsellessani ympärilleni näin yhden piioistamme kiivaasti juosten tulevan pitkin kapeata, kunnaalle vievää tietä. Hän kompastui kiireissään kiviin ja heilutti molempia käsiään, ikäänkuin viitaten meille. Sanomaton liikutus valtasi minut.

”Setä, setä!” huudahdin minä, ”tuolla tulee Marguerite... Minä luulen sittenkin, että se tapahtuu tänään.”

Lazare setä tuli aivan vaaleaksi. Piika oli vihdoinkin saapunut ylös kunnaalle; hän kiiruhti meitä vastaan, hypäten viiniköynnösten yli. Minun luokseni saavuttuaan oli hän aivan hengästynyt ja painoi käsiään rintaansa vasten.

”Puhuhan toki!” sanoin minä. ”Mitä on tapahtunut?”

Hän huokasi syvään, laski kätensä alas ja sai vihdoin lausutuksi tämän ainoan sanan ”Rouva...”

Minä en odottanut enempää.

”Tulkaa, tulkaa joutuun, Lazare setä! Oi, rakasta Babet raukkaani!”

Ja minä ryntäsin alas tietä myöten sellaista vauhtia että olin vähällä taittaa niskani. Työmiehet, jotka olivat nousseet seisomaan, nauroivat nähdessään minun juoksevan. Lazare setä ei voinut seurata minua, vaan heilutti epätoivoissaan keppiään.

”Jean, hiidessä!” huusi hän, ”odotahan! Minä en tahdo tulla viimeiseksi.”

Mutta minä en kuullut Lazare setää, minä juoksin vaan.

Saavuin taloon hengästyneenä, täynnä pelkoa ja toivoa. Riensin rappusia ylös ja kolkutin nyrkillä Babetin ovea, itkien, nauraen, pää aivan sekaisin. Kätilö raotti ovea ja tiuskasi äkäisesti minulle, etten saisi pitää niin suurta melua.

Minä seisoin siinä häpeissäni ja epätoivoissani.

”Te ette saa tulla sisälle”, lisäsi hän. ”Menkää alas kartanolle odottamaan”, kun en minä liikahtanut paikaltani, jatkoi hän:

”Kaikki käy hyvin. Minä kutsun teitä sitten.”

Ovi suljettiin. Minä jäin seisomaan ulkopuolelle, voimatta lähteä alas. Kuulin Babetin valittavan sortuneella äänellä. Minun vielä seisoessani siinä päästi hän vihlaisevan valitushuudahduksen, joka kosketti minua kuin kuula keskelle rintaa. Tunsin vastustamatonta halua työntää olkapäälläni oven sisään. Etten antaisi mukaan tälle kiusaukselle, painoin kädet korvilleni ja ryntäsin kuin hullu alas rappusista. Kartanolla tapasin Lazare sedän aivan hengästyneenä. Tuon kunnon ukon täytyi istuutua kaivon reunalle.

”No”, kysyi hän, ”missä on lapsi?”

”En tiedä”, vastasin minä; ”minut käskettiin ulos... Babet kärsii ja itkee.”

Me katselimme toinen toistamme, uskaltamatta lausua sanaakaan. Kuuntelimme tuskallisesti, emmekä kääntäneet silmiämme Babetin ikkunasta, koettaen eroittaa jotakin valkoisten ikkunaverhojen lävitse. Setä istui liikkumatonna ja vapisi, nojaten molemmin käsin keppiinsä; minä kävelin kuumeentapaisesti edes takaisin suurin askelin. Väliin hymyilimme levottomasti.

Viininkorjaajain rattaat saapuivat yksi toisensa jälkeen. Rypälekorit asetettiin erästä pihan muuria vasten, ja paljasjalkaiset miehet alkoivat puu-altaissa polkea rikki rypäleitä. Muulit hirnuivat, ajajat kiroilivat ja viini juoksi loristen alas ammeesen. Tuikea haju levisi leutoon ilmaan.

Minä kävelin yhä edes takaisin ikäänkuin noitten lemujen hurmaamana. Pääraukkani oli vähällä haljeta, minä ajattelin Babetia nähdessäni rypäleveren valuvan. Ilolla ajattelin itsekseni että lapseni syntyi viininkorjuun hedelmällisenä aikana, uuden viinin höyryissä.

Kärsimättömyys vaivasi minua, minä menin uudelleen ylös rappusista. Mutta en uskaltanut kolkuttaa, asetin vaan korvani ovelle ja kuulin Babetin hiljaisen valituksen ja nyyhkimiset. Silloin loppui rohkeuteni, ja minä kirosin kärsimystä. Lazare sedän, joka oli hiljaa tullut ylös jäljestäni, täytyi viedä minut kartanolle jälleen. Hän tahtoi hajoittaa ajatuksiani ja puhui että viini tulisi olemaan erinomaista, mutta hän ei kuunnellut itsekään puhettaan. Väliin vaikenimme molemmat ja kuuntelimme tuskallisesti jotakin Babetin pitempää valitushuutoa.

Vähitellen valitukset lakkasivat, nyt kuului vaan tuskallista murinata, aivan kuin unisena itkevän lapsen ääntä. Sitten vaikeni kaikki. Tämä hiljaisuus tuntui pian minusta hirvittävältä. Talo tuntui mielestäni tyhjältä nyt, kun ei Babet enää nyyhkinyt. Ajattelin juuri mennä ylös, kun kätilö hiljaa avasi ikkunan. Hän nojautui ulos ja viittasi minulle.

”Tulkaa”, sanoi hän.

Minä nousin hitaasti ylös rappusia, yhä syvemmän ilon täyttäessä rintaani joka askeleella. Lazare setä kolkutti jo ovelle kun minä vielä olin puoli rappusissa; tunsin omituista iloa viivyttämällä tuota hetkeä, jolloin saisin syleillä vaimoani.

Kiivaasti sykkivin sydämmin pysähdyin kynnykselle. Setä seisoi kehdon yli kumartuneena. Babet makasi vaaleana, suljetuin silmin ja näytti nukkuneelta. Minä unohdin lapsen, menin suoraan Babetin luokse ja otin hänen rakkaan päänsä käsieni väliin. Kyyneleet hänen poskillaan eivät olleet vielä kuivaneet, ja hänen vapisevat huulensa hymyilivät, kosteina kyyneleistä. Hän kohotti hitaasti silmäluomiaan. Hän ei puhunut, mutta minä kuulin hänen kuitenkin sanovan: ”Minä olen kärsinyt paljon, rakas Jean, mutta minä olin niin onnellinen kärsimyksestäni! Tunsin sinut itsessäni!”

Silloin nojauduin minä alas, suutelin Babetin silmiä, join hänen kyyneleitään. Hän nauroi hiljaa, ja antoi sen tapahtua, hyväilevällä väsymyksellä. Väsymys oli kokonaan vallannut hänet. Hän nosti hitaasti kätensä peitteeltä, otti minua kaulasta kiinni ja lähensi suunsa korvalleni.

”Se on poika”, supisi hän heikolla äänellä ja riemuitsevan näköisenä.

Nämä olivat hänen ensi sanansa tuon hirveän kohtauksen jälkeen.

”Tiesin kyllä että se olisi poika”, jatkoi hän, ”minä näin hänen unessa joka yö... Antakaa hänet tänne, pankaa hänet viereeni maata.”

Minä käännyin ympäri ja näin kätilön ja sedän suuressa riidassa keskenään. Kätilöllä oli täysi työ estäessään Lazare setää ottamasta pienokaista syliinsä. Hän tahtoi tuuditella sitä.

Minä katselin lasta, jonka olin vallan unohtanut äidin tähden. Se oli aivan punainen kasvoiltaan. Babet väitti aivan varmaan sen olevan minun näköiseni; kätilön mielestä oli sillä äitinsä silmät, minä en tietänyt kumpi oli oikeassa, olin liikutettu kyyneleihin asti, ja minä suutelin kunnioituksella pienokaista; luullen yhä suutelevani Babetia.

Asetin lapsen sänkyyn. Se kirkui lakkaamatta ja sen kirkuna tuntui meistä taivaalliselta soitannolta. Minä istuuduin sängyn laidalle, setä suureen nojatuoliin, ja Babet makasi väsyneenä ja hiljaa sängyssä peitettynä leukaan saakka, katsellen meitä hymyilevin katsein.

Ikkuna oli avoinna. Rypäleitten haju tunkeusi huoneesen herttaisen syyspäivän lauhkean ilman mukana. Kuului viinityömiesten astuminen, rattaitten tärinä, piiskan läiskäyksiä ja silloin tällöin jonkun pihan poikki käyvän piian kimakkaääninen laulu. Kaikki nuo äänet lieventyivät täällä ylhäällä, tässä rauhaisessa huoneessa, jossa Babetin nyyhkimisten kaiku vielä väreili. Ikkunasta oli laaja näköala seudun yli. Me näimme koko tammikujan; kauvempana luikerteli Durance kuni valkoinen silkkinauha lehtien kullan ja purppuran välissä, ja tämän pienen maailman nurkan yläpuolella kohosi vaalea, sinisen punertava taivas.

Tässä tyyneydessä; viiniammeista nousevain höyryjen kyllästyttäminä, puhelimme me kolme, Babet, Lazare setä ja minä, katsellen rakasta vastasyntynyttä.

”Lazare setä”, sanoi Babet, ”minkä nimen antaisitte te lapselle?”

”Jeanin äidin nimi oli Jacqueline”, vastasi setä, ”minä ristisin lapsen Jacquesiksi.”

”Jacques, Jacques”, kertoili Babet. ”Niin, se on kaunis nimi... Ja sanokaapa minkä teemme pikku miehestä; papin tai sotamiehen, herran tai talonpojan?”

Minä rupesin nauramaan.

”Sitä on meillä kyllä aikaa vielä ajatella”, sanoin minä.

”Eipä niinkään”, väitti Babet puoleksi suuttuneena, ”hän tulee pian suureksi. Katsoppas kuinka vankka hän on. Hänen silmänsä puhuvat jo.”

Lazare setä oli samaa mieltä kuin vaimoni. Hän lausui totisena:

”Älkää tehkö hänestä pappia eikä sotamiestä, ellei pojalla ole jotakin erityistä taipumusta... Tehdä hänestä herra, se sietää ajattelemista...”

Babet katsoi minuun huolestuneen näköisenä. Hän ei ollut vähääkään ylpeä omasta puolestaan, mutta niinkuin kaikki äidit, olisi hän tahtonut olla nöyrä pojallensa ja ylpeillä hänestä. Olisin voinut vannoa, että hän näki poikansa jo tuomarina tai lääkärinä. Minä suutelin häntä ja sanoin lempeästi:

”Minä toivon lapsemme jäävän tänne rakkaasen laaksoomme. Jonakuna päivänä löytää hän Durancen rannalta jonkun kuusitoistavuotiaan Babetin ja tarjoaa hänelle kädestään juoda. Muistappas ystäväni... Maa on tehnyt meidät onnellisiksi, poikamme tulkoon talonpojaksi niinkuin mekin, onnelliseksi kuten mekin.”

Babet vuorostaan suuteli minua liikutettuna. Hän katsoi ulos ikkunasta puita ja jokea, niittyjä ja taivasta ja sanoi sitten hymyillen:

”Sinä olet oikeassa, Jean. Tämä seutu on ollut hyvä meille, se on oleva sitä pikku Jacquesillemmekin... Lazare setä, teistä tulee maanviljelijän risti-isä.”

Lazare setä nyökäytti myöntävästi päätään väsyneen ja ystävällisen näköisenä. Olin katsellut häntä jonkun aikaa ja minä näin hänen silmänsä himmenevän ja huulensa vaalenevan. Hän istui taaksepäin nojautuneena nojatuolissa, kasvot avonaiseen ikkunaan päin. Valkeat kätensä nojasivat polvia vasten ja hän katseli taivasta kohti ihastuneen näköisenä. Minä tulin levottomaksi.

”Oletteko sairas, Lazare setä?” kysyin minä. ”Mikä teillä on?... Vastatkaa, Herran tähden!”

Hän kohotti hitaasti toista kättään ikäänkuin pyytäen minua puhumaan hiljemmin, sitten antoi hän sen pudota alas jälleen ja sanoi heikolla äänellä:

”Minä olen lähellä loppuani. Minun iässäni tappaa onni... Älkää nostako mitään melua. Minusta tuntuu kuin olisi ruumiini keventynyt; en tunne enää käsiäni enkä jalkojani.”

Babet kohosi peljästyneenä ylös ja katseli Lazare setää. Minä laskeusin polvilleni hänen eteensä, katsellen häntä tuskallisesti. Hän hymyili.

”Älkää peljästykö”, sanoi hän. ”En tunne mitään kipua; suloinen tyyneys on vallannut minut, minä luulen tulevani nukkumaan hiljaa ja syvästi... Tuoni tuli noutamaan minua aivan äkkiä, ja minä kiitän Jumalaa. Oi, Jean poikani, minä juoksin liian kovasti alas mäkeä, tulin liian iloiseksi lapsesta.”

Ja kun me, ymmärtäen kaikki, rupesimme itkemään, jatkoi Lazare setä, silmiänsä taivaalta kääntämättä:

”Älkää häiritkö iloani, minä pyydän teitä. Jospa tietäisitte kuinka onnellinen olen saadessani ainiaaksi nukkua tässä nojatuolissa! En ole koskaan uskaltanut edes uneksia niin suloista kuolemata. Kaikki, mitä rakastan, on tässä vieressäni... Ja katsokaa kuinka sininen taivas! Jumala lähettää minulle kauniin ehtoon.”

Aurinko laski tammikujan taakse. Sen vinot säteet kutoivat kultaisia mattoja puitten alle, jotka saivat vanhan vasken kaltaisia värin vivahduksia. Kauvempana hämmentyi maisema epämääräiseen kirkkauteen. Lazare setä kävi yhä heikommaksi, samalla kuin surullinen liikutuksemme teki meidät hiljaisiksi, laskeuvan auringon katsellessa sisälle avonaisesta ikkunasta. Hän sammui hiljakseen, niinkuin nuo kevyet valonsiinteet, jotka hälvenivät korkealle puitten oksiin.

”Oi, rakas laaksoni!” mutisi hän, ”sinä otat hellät jäähyväiset minulta. Minua peloitti kuolla talvella, kun sinä olet aivan musta.”

Me pidätimme kyyneleitämme, emme tahtoneet häiritä tätä juhlallista hetkeä. Babet rukoili hiljaa. Lapsi kirkasi vähän väliin.

Lazare setä kuuli alkavassa kuolon horroksessaan lapsen huudahtukset. Hän koetti kääntyä Babetiin päin ja sanoi, yhä hymyillen:

”Olen saanut nähdä lapsen, nyt kuolen onnellisena.”

Sitten katseli hän vaaleata taivasta, kellertävää maisemaa, antoi päänsä painua alas ja huokasi hiljaa. Hänen ruumiinsa ei värähtänytkään, hän kuoli hiljaa, niinkuin nukutaan.

Sellainen rauha oli vallinnut meidät, että me jäimme mykiksi, ilman kyyneleittä. Me tunsimme ainoastaan hiljaista kaipausta nähdessämme tuollaisen yksinkertaisuuden kuolemassa. Hämärä tuli; Lazare sedän jäähyväiset olivat jättäneet meihin samallaisen lohdutuksen kuin jäähyväiset auringolta, joka illalla kuolee, syntyäkseen uudelleen aamulla.

Sellainen oli syyspäiväni, joka antoi minulle pojan, ja joka rauhaisessa iltahämärässä otti minulta Lazare sedän.


IV. Talvi.[muokkaa]

Tammikuussa on usein kolkkoja, sydäntä jähmetyttäviä aamuja. Kun sinä päivänä heräsin, ahdisti minua kummallinen levottomuus. Yöllä oli ilma muuttunut suojaiseksi, ja kun kynnykseltä katsoin seutua, oli se äärettömän, harmaan, likaisen, rikkinäisen ryysyn näköinen.

Sumu-esirippu esti ilman rantaa näkymästä. Tässä sumussa kohottivat tammikujan puut synkkinä mustia käsivarsiaan, aivan kuin rivi tonttuja ollen vahtina tuolle usmakuilulle, joka näkyi niitten takana. Maa oli kuoppaista, täynnä vesilätäköitä, joitten ympärillä oli likaisia lumikinoksia. Edempänä kohisi Durancen voimakas ääni.

Talvi on terveellinen ja virkistävä, taivaan ollessa kirkas ja maan kovana. Raitis ilma nipistää korvia, ja reippaasti kävellään jäätyneillä teillä, jotka narisevat jalkojen alla hopean heleällä äänellä. Kentät ovat niin hienoja ja puhtaita, valkoisia lumesta, keltaisia auringon paisteesta. Mutta minä en tiedä mitään mieltä alentavaisempaa kuin ikävä suojasää; minä vihaan sumua, joka kosteana painaa hartioitani.

Minua väristytti nähdessäni tämän kuparinkarvaisen taivaan ja minä kiiruhdin jälleen sisälle, päättäen etten sinä päivänä kävisi ollenkaan ulkona pelloilla. Työnpuutetta ei ollut sisälläkään.

Jacques oli jo kauvan ollut ylhäällä. Kuulin hänen viheltävän eräässä katoksessa, jossa hän auttoi miehiä viljasäkkien nostossa. Poika oli jo kahdeksantoista vuotias; hän oli pitkä veitikka, jolla oli pari vahvoja käsivarsia. Häntä ei ollut Lazare setä ollut pilaamassa, eikä hänelle latinaa opettamassa; hän ei välittänyt pajujen alla rannalla loikomisesta ja uneksimisesta. Jacques oli oikea talonpoika, väsymätön työmies, joka suuttui kun minä johonkin kosketin, ja sanoi, että minä olin vanha ja tarvitsin levätä.

Katsellessani häntä edempää, hyppäsi pieni, kevyt olento olkapäilleni, asetti kätösensä silmilleni ja kysyi: ”Arvaapas kuka?”

Minä rupesin nauramaan.

”Se on pikku Maria”, vastasin minä, ”jonka äitinsä on saanut juuri puetuksi.”

Tyttönen oli lähes kymmenen vuotta vanha, ja näinä kymmenenä vuotena oli hän ollut koko talon ilona. Syntyneenä viimeiseksi ja aikana, jolloin emme enää toivoneet lapsia saavamme, oli hän meille kaksin kerroin rakas. Hänen häilyvä terveytensä teki hänet vielä kalliimmaksi meille. Häntä pidettiin kuin neitiä; äitinsä tahtoi välttämättä tehdä hänestä hienon rouvasnaisen, eikä minulla ollut rohkeutta sitä vastustamaan, sillä pikku Maria oli niin soman näköinen kauniissa, nauhoilla koristetuissa, silkkihameissaan.

Maria istui yhä vielä hartioillani.

”Äiti, äiti”, huusi hän, ”tule katsomaan, minä leikin hevoista.”

Babet, joka oli tullut sisälle, hymyili. Oi, Babet rukka, kuinka vanhoiksi me olimme tulleet! Muistan että me sinä päivänä vapisimme väsymyksestä, ja että me surullisina katselimme toisiamme, kahden ollessamme. Lapsemme tekivät meidät nuoriksi jälleen.

Aamiainen oli hiljainen. Meidän oli täytynyt sytyttää lamppu. Punainen loiste antoi huoneelle surullisen näön.

”Pyh”, sanoi Jacques, ”parempi on, että sataa, kuin että pakkanen palelluttaisi oliivipuumme ja viinipensaamme.”

Hän koetti laskea leikkiä. Mutta hän oli yhtä levoton kuin me muutkin, tietämättä miksi. Babet oli nähnyt pahoja unia ja kertoi niitä. Me kuuntelimme nauru huulilla, vaan sydän totisena.

”Ilma se tekee meidät niin alakuloisiksi”, sanoin minä, tyynnyttääkseni heitä kaikkia.

”Aivan niin, ilma se on”, kiiruhti Jacques myöntämään. ”Minä lisään muutamia halkoja tuleen.”

Iloinen liekki leimahti, valaisten kirkkaasti huoneen seinät. Puut paloivat räiskyen ja muuttuen pian punaisiksi hiiliksi. Me istuimme uunin eteen; ulkona oli suojainen ilma, mutta sisällä huoneessa tippui jääkylmää kosteutta katosta. Babet oli ottanut pikku Marian polvelleen ja puheli hiljaa hänen kanssaan, huvitettuna tytön lapsellisista lörpötyksistä.

”Tuletteko mukana, isä?” kysyi Jacques. ”Mennään tarkastamaan kellarit ja yliset.”

Menin hänen kanssaan alas. Muutamina vuosina olimme saaneet huonoja satoja. Kärsimme suuria tappioita; viinipensaamme ja hedelmäpuumme olivat paleltuneet; rakeet olivat raiskanneet kauramme ja muut viljamme. Sanoin joskus leikillä, että minä olin tullut vanhaksi, eikä onnetar, joka on nainen, pidä vanhoista ukoista. Jacques nauroi ja vastasi että hän oli nuori, hän, ja että hän kyllä onnetarta armastelisi.

Minä olin saapunut elämän talveen, sen kylmään vuodenaikaan. Tunsin kyllä kuinka kaikki ympärilläni kuoli. Aina kun joku ilo katosi, ajattelin minä Lazare setää, joka oli ollut niin tyyni kuolemaan asti; minä koetin saada voimia hänen rakkaasta muistostaan.

Kello kolmen aikaan oli jo aivan pimeä. Me menimme alas arkitupaan. Babet ompeli uunin nurkassa, pää kumarassa; pikku Maria istui lattialla tulen edessä ja puki totisena nukkea. Jacques ja minä, me istuimme Lazare sedältä perityn mahongipulpetin ääreen ja aloimme tarkastaa tiliämme.

Ikkuna oli aivan kuin kiinni muurattu; sumu takertui ruutuihin ja muodosti läpinäkymättömän, pimeän muurin. Tämän takana oli tuntematon tyhjyys. Hiljaisuutta häiritsi ainoastaan ankara pauhu, kova ääni, joka kuului pimeydestä.

Me olimme päästäneet työmiehet pois ja pitäneet luonamme ainoastaan vanhan palvelijattaremme Margueriten. Kun kohotin päätäni ja kuuntelin, tuntui minusta kuin olisi kartano häilynyt kuilussa. Ei ainoatakaan ihmisääntä kuulunut ulkoa, ainoastaan kuilun jyske. Katselin vaimoani, lapsiani ja tunsin vanhuksen raukkamaista pelkoa, ukon, joka tuntee olevansa liian heikko suojelemaan omaisiaan tuntemattomilta vaaroilta.

Jyske tuli ankarammaksi, tuntui kuin olisi kolkutettu portille. Samassa rupesivat hevoset tallissa kauheasti hirnumaan ja alkoi kuulua karjan tukahutettua ammumista. Me olimme kaikki nousseet seisoalle, vaaleina levottomuudesta. Jacques ryntäsi ovelle ja avasi sen selko seljälleen.

Samea vesivirta tulvasi sisälle ja levisi huoneesen.

Durance oli tulvillaan. Sen ääni se oli pauhannut aamusta alkaen, yhä kasvaen. Lumi suli vuorilla, jokainen kunnas oli lähettänyt puron enentämään virran vettä. Tiheä sumu oli estänyt meitä näkemästä sen pikaista kasvamista. Usein oli vesi suojaisten ilmain tullessa ankaroina talvina noussut aina ylös kartanon portille asti. Mutta koskaan ei virta ollut noussut noin äkkiä. Avonaisesta ovesta näimme me pihan muuttuneen järveksi. Vesi ulottui jo nilkkaamme saakka.

Babet oli nostanut ylös pikku Marian, joka itkien painoi nukkea rintaansa vasten.

Jacques tahtoi mennä avaamaan tallin ja navetan ovia, mutta äitinsä piti kiinni hänen vaatteistaan ja rukoili ettei hän menisi. Vesi nousi yhä. Minä vein Babetin rappujen luo.

”Joutuin, joutuin, menkäämme ylös makuuhuoneesen”! huusin minä.

Ja minä pakoitin Jacquesin menemään edelläni ylös. Minä jäin viimeiseksi alakerroksen. Marguerite tuli peljästyneenä alas ylisiltä, jossa hän oli ollut. Minä panin hänen istumaan kauvimmas huoneesen Babetin viereen, joka istui hiljaa, vaaleana ja huolellisin katsein. Me olimme asettaneet pikku Marian sänkyyn, hän ei ollut tahtonut erota nukestaan ja nukkui vähitellen nukki sylissä. Tämä lapsen uni lohdutti minua; kun käännyin ja näin Babetin kuuntelevan tytön säännöllistä hengitystä, unohdin minä vaaran, enkä enää kuullut seiniin loiskivata vettä.

Mutta me emme voineet, Jacques ja minä, olla katsomatta vaaraa vasten silmiä. Vaara pakoitti meitä ottamaan selvää tulvan edistymisestä. Me avasimme ikkunan selko seljälleen, kumarruimme ulos, ollen vähällä pudota ja katselimme yöhön. Sumu oli laskeutunut vielä tiheämmälle veden päälle ja tippui alas hienona sateena, joka sai meidät värisemään. Epäselvä, teräsharmaa valonheijastus kaukana pimeässä oli ainoa, joka osoitti virtaavata vesi joukkoa. Alhaalla pihalla loiskutteli vesi, nousten pehmeissä aaltoviivoissa ylös seiniä myöten. Ja yhä vaan kuulimme me ainoastaan Durancen vihaisen äänen ja sisään suljettujen elukkain hätähuudot.

Eläin raukkain hirnuminen ja ammuminen oli vähällä pakahduttaa sydämmeni. Jacques katsoi kysyvästi minuun; hän tahtoi mennä ja koettaa pelastaa niitä. Pian muuttui niiden valitusäänet hirveiksi, ja ankarata kolinata kuului. Härät olivat särkeneet navetan ovet rikki. Me näimme niiden kiiruhtavan ohitsemme virran vieminä, kieriskellen mennessään. Ja ne katosivat virran kuohuun.

Silloin vihastuin minä, tulin kuin hulluksi, häristin nyrkkiäni Durancelle. Seisoen ikkunassa huusin minä keskellä veden pauhinata:

”Ilkiö! minä olen rakastanut sinua, sinun oli ensirakkauteni, ja nyt varastat sinä minua, sinä saatat minun huoneeni häilymään ja ryöstät minulta karjani. Oi kirottu, kirottu!... Sinä olet antanut minulle Babetin, sinä olet hiljaa juossut minun niittyjeni välissä. Minä luulin että sinä olisit hyvä äiti, minä muistan Lazare sedän pitäneen sinun kirkkaasta vedestäsi, minä luulin olevani sinulle kiitollisuuden velassa. Sinä oletkin vaan luonnoton, ilkeä emintimä ja minä olen ainoastaan vihaa sinulle velkaa.”

Mutta Durance tukahdutti huutoni ukkosen kaltaisella äänellään; laajana, välinpitämättömänä vyörytteli se laineitaan elottoman esineen tyynellä itsepäisyydellä.

Minä menin uudelleen sisälle huoneesen ja suutelin itkevää Babetia. Pikku Maria nukkui hymy huulilla.

”Älä pelkää”, sanoin minä vaimolleni. ”Vesi ei voi aina kohota. Sen täytyy kohta ruveta alenemaan jälleen... Ei ole mitään hätää.”

”Niin, ei ole mitään hätää”, uudisti kuumeentapaisesti Jacques. ”Huone on vakava.”

Samassa Marguerite, joka peljästyneen uteliaisuudella oli lähestynyt ikkunata, nojautui siitä ja putosi huudahtaen ulos. Minä kiiruhdin ikkunan luo, mutta en ennättänyt estää Jacquesia hyppäämästä ulos hänen jälkeensä. Marguerite oli tuuditellut häntä ja hän rakasti eukkorukkaa pojan rakkaudella. Kuullessaan molempien putoamisten loiskaukset nousi Babet peljästyneenä seisomaan kädet yhteen puristettuina. Hän seisoi aivan kuin kivettyneenä, suu auki ja silmillään tuiottaen ikkunaan päin.

Minä istuin ikkunalaudalle, kuunnellen veden kohinaa. En tiedä kuinka pitkän aikaa tätä kauhistavaa jännitystä kesti, kun joku huusi minua. Se oli Jacques joka piti muurista kiinni ikkunan alla. Minä ojensin hänelle käteni ja hän nousi ylös.

Babet painoi hänet kiivaasti rintaansa vasten. Nyt voi hän itkeä ja se lohdutti häntä. Margueritesta ei ollut enää kysymystäkään. Jacques ei uskaltanut sanoa meille, ettei hän ollut löytänyt häntä, ja me emme uskaltaneet tiedustella häneltä hänen etsimisistänsä. Hän otti minut sivulle ikkunan luo ja sanoi puoli ääneen:

”Isä, pihalla on jo yli kahden kyynärän korkealta vettä ja virta nousee yhä. Me emme voi viipyä täällä kauvemmin.”

Jacques oli oikeassa. Huoneen jatkokset ratisivat, ulkohuoneitten katot vei virta yhden toisensa jälkeen. Ja sitten vaivasi Margueriten kuolema meitä. Babet tarkasteli meitä kauhistuneena. Ainoastaan pikku Maria nukkui tyynenä suuressa sängyssään, enkelinmoinen hymyily huulillaan.

Vaara suurentui joka minuutti. Vesi oli jo vähällä ulottua ikkunalautaan saakka ja tunkeutua sisään. Tuntui kun olisi joku sotakone tärisyttänyt huonetta ankaroilla, säännöllisillä tölmäyksillään. Virta oli tulvaava päällemme edestäpäin. Ja me emme voineet toivoa minkäänlaista ihmisapua.

”Minuutit ovat kalliita”, sanoi Jacques hätääntyneenä. ”Me tulemme haudatuiksi raunioiden alle... Etsikäämme muutamia lautoja ja tehkäämme niistä lautta.”

Hän sanoi tämän epätoivoissaan. Olisin kyllä tuhat kertaa mieluummin ollut virralla joillakuilla kokoon sidotuilla tukeilla, kuin tässä huoneessa, jonka katto oli vähällä pudota sisään. Mutta mistä saataisiin tarpeelliset tukit? Kiukuissani kiskoin minä lautoja kaapeista, Jacques löi rikki huonekaluja, me raastimme irti ikkunan luukut, kaikki puun mitä voimme käsiimme saada. Ja kun huomasimme että oli mahdoton käyttää noita sirpaleita, viskasimme me kiukuissamme ne keskelle huonetta, etsien yhä uusia.

Viimeinen toivomme katosi, me huomasimme kurjuutemme ja voimattomuutemme. Vesi nousi; Durance huusi meille kovalla äänellään. Silloin rupesin minä nyyhkimään, otin Babetin syliini ja kutsuin Jacquesia tulemaan luoksemme. Toivoin että kuolisimme yhteisessä syleilyssä.

Jacques oli jälleen asettunut pitkälleen ikkunalle. Äkkiä huudahti hän:

”Isä, me olemme pelastetut!... Tule katsomaan.”

Taivas oli laupias meille. Jonkun ulkohuoneen katto, jonka virta oli irti temmaissut, oli seisahtunut ikkunan alle. Se oli usean kyynärän pituinen ja oli tehty kovista pölkyistä ja olista, se pysyi veden päällä ja oli oivallinen lautta. Minä asetin käteni ristiin, olisin langennut polvilleni näille pölkyille, noille oljille.

Jacques hyppäsi katolle sidottuaan sen ensin lujasti kiinni. Hän polki olkia koetellakseen pitikö se. Se oli luja ja me voimme rohkeasti uskaltaa katolle.

”Oh, se kannattaa kyllä meidät kaikki”, sanoi Jacques iloisena. ”Katsokaapas vaan kuinka vähän se painuu veteen! Vaikeinta on ohjata sitä.”

Hän katseli ympärilleen ja sai käsiinsä kaksi virran kuljettamaa seivästä.

”Kas tässä on meillä airot”, jatkoi hän. ”Jos sinä, isä, asetut toiseen ja minä toiseen päähän, voimme me helposti meloa lauttaa eteenpäin. Vesi ei ole kolmea kyynärää syvempää... Joutuun, joutuun alukselle, ei ole silmänräpäystäkään aikaa hukata!”

Babet raukkani koetti hymyillä. Hän kääri pikku Marian hiljaa shaaliin; lapsi oli herännyt; se oli hyvin peloissaan, mutta pysyi kuitenkin ääneti, silloin tällöin vaan syvään huoahtaen. Minä asetin tuolin ikkunan eteen ja autoin Babetin lautalle. Pitäessäni häntä sylissäni suutelin häntä, tuntien samalla pistävätä tuskaa; tunsin tämän suutelon olevan viimeisen.

Vesi alkoi tunkeutua huoneesen. Jalkamme kastuivat. Minä astuin viimeksi lautalle ja päästin sitten irti. Virta ajoi meitä suoraan muuria vasten; lukemattomia varovaisuus keinoja ja ponnistuksia tarvittiin, ennenkuin pääsimme kartanolta.

Vähitellen oli sumu laskeutunut. Meidän lähtiessämme oli ehkä puoliyön aika. Tähdet olivat vielä sumun peitossa; kuu oli alhaalla taivaanrannassa, valaisten yötä vaalean aamuruskon tavoin.

Silloin vasta huomasimme tulvan koko kauheuden. Laakso oli muuttunut virraksi. Kunnaitten ja tammimetsän välillä vyörytteli Durance ääretöntä pintaansa, yksinään elävänä kuolleessa luonnossa, muristen mahtavalla äänellä ja vihassakin säilyttäen majesteetillisen muotonsa. Muutamin paikoin näkyi puuryhmiä, tehden siten kirjavaksi vaalean vedenpinnan. Tunsin edessämme käytävän tammet; virta ajoi meitä niiden oksia vasten, jotka meille olivat yhtä monta karia. Lautan ympärillä uiskenteli sirpaleita, puunpalasia, tyhjiä tynnyriä, heinätukkuja; virta kuljetti mukanaan tekemiensä hävitysten jälkiä. Vasemmalla näimme Dourguesin valot. Lyhtyjä liikkui ympäri synkässä yössä. Vesi ei ollut voinut nousta kylään saakka; ainoastaan matalammat seudut olivat joutuneet tulvan alle. Apua tulisi epäilemättäkin. Me koetimme nähdä jotakin veden pinnan himmeässä valossa; joka silmänräpäys luulimme kuulevamme airon lyöntiä.

Olimme lähteneet liikkeelle aivan sattuman nojaan. Heti kun lautta oli tullut virran keskelle ja joutunut sen pyörteisiin, valtasi tuska meidät ja me kaduimme melkein jättäneemme kartanon. Minä käännyin väliin katselemaan taloa, joka yhä harmaana häämöitti valkeata vettä vasten. Babet oli kyyristynyt lautan keskelle, ottanut pikku Marian polvilleen ja painoi lapsen päätä rintaansa vasten estääkseen häntä näkemästä kauheata virtaa; he olivat kyyristyneet yhteiseen syleilyyn ikäänkuin pelon nytistäminä.

Jacques seisoi kauvimpana edessä, sauvoen seipäällään kaikin voimin; silloin tällöin katsahti hän meihin ja alkoi sitten työnsä jälleen. Minä autoin häntä, niin hyvin kuin voin, mutta meidän ponnistuksemme saavuttaa ranta, eivät onnistuneet. Sen sijaan kuljimme me vähitellen kauvemmas siitä, huolimatta seipäistä, joita painoimme liejuun niin että ne olivat vähällä katketa; voima, joka näytti tulevan syvyydestä, vei meitä yhä eteenpäin. Durance valtasi meidät vähitellen.

Me ponnistelimme vastaan, otsat hiessä; lopulta me vihastuimme ja taistelimme virran kanssa aivan kuin olisi se ollut elävä olento, me koetimme voittaa sitä, haavoittaa, tappaa. Se puristi meitä jättiläiskäsivarsiinsa, ja seipäät olivat meille aseita, joita raivoisina painoimme sen rintaan. Se mylvi, viskasi vaahtoaan kasvoihimme, kiemurteli meidän lyönneistämme. Kiristetyin hampain koetimme me riistää siltä voittoa. Me emme tahtoneet antaa voittaa itseämme. Meillä oli kauhea halu murhata peto, masentaa se nyrkiniskuilla.

Vähitellen kuljimme me alaspäin. Me olimme jo tammikujan päässä. Mustat oksat kohosivat vedestä, piiskaten sitä valittavalla äänellä. Kuolema odotti meitä kenties siellä jos me joutuisimme oksiin. Minä huusin Jacquesille, että seuraisimme käytävätä ottamalla kiinni oksista. Ja siten kuljin minä viimeisen kerran tätä käytävätä, jossa niin usein nuoruudessani ja miehuuteni aikana olin kävellyt. Tuona hirveänä yönä, vihlaisevan kuilun partaalla, ajattelin minä Lazare setää ja näin elämäni ihanat hetket surullisesti hymyilevän vastaani.

Käytävän päässä voitti Durance. Meidän salkomme eivät enää ylettyneet pohjaan. Virta veti meidät mukanaan hurjassa voiton ilossa. Ja nyt sai se tehdä meille, mitä tahtoi. Me emme enää toivoneet. Me syöksyimme eteenpäin hirvittävällä nopeudella. Suuria, likaisen rievun näköisiä pilviä kulki taivaalla; kun sitten kuu peittyi, tuli synkkä pimeys. Me vyöryimme eteenpäin ikäänkuin kaoksessa. Äärettömät, pikimustat, kalan selkäin näköiset aallot tempasivat meitä pyörryttäen mukanaan. En nähnyt enää Babetia enkä lapsiani. Tunsin jo olevani kuoleman kynsissä.

En tiedä, kuinka kauvan tämä hurja vauhti kesti. Äkkiä astui kuu jälleen esille ja näköala kirkastui. Tässä valossa näin minä aivan edessämme jotakin mustaa, joka sulki tien, ja jota vasten virta koko kiivaudellaan meitä kuljetti. Me olimme kadotetut, me tulisimme muserretuiksi tuota vasten.

Babet nousi ja ojensi minulle pikku Marian.

”Ota lapsi”, huusi hän... ”Anna minun olla, anna minun olla!”

Jacques oli jo ottanut Babetin syliinsä. Kovalla äänellä sanoi hän: ”Isä, pelasta pienokainen... Minä pelastan äitini.”

Tuo musta esine oli aivan lähellä. Minä luulin tuntevani sen puuksi. Tölmäys oli hirveä, lautta särkyi ja oljet sekä pölkyt hajosivat vesipyörteisin.

Minä putosin, puristaen pikku Mariata lujasti rintaani vasten. Jääkylmä vesi rohkaisi minua jälleen. Kun olin tullut veden pinnalle, panin lapsen olalleni ja aloin vaivaloisesti uida. Jos ei pienokainen olisi pyörtynyt, vaan olisi vastustellut, niin olisimme molemmat jääneet syvyyden pohjaan.

Uidessani ahdisti minua kauhea tuska. Minä huusin Jacquesia, koetin löytää häntä; mutta minä kuulin vaan Durancen kohinan, näin ainoastaan sen vaalean pinnan. Jacques ja Babet olivat vaipuneet pohjaan. Babet oli luultavasti tarttunut poikaansa ja vienyt hänet mukanaan kuolon syleilyssä. Mikä hirveä tuska! Olisin tahtonut kuolla, laskeuduin vähitellen alas löytääkseni heidät mustan veden alta. Vaan kohta kun aalto kosketti pikku Marian kasvoja, taistelin jälleen epätoivon voimilla, päästäkseni rannalle.

Jätin Babetin ja Jacquesin, hurjistuneena kun en saanut kuolla heidän kanssaan ja yhä huutaen heitä käheällä äänellä. Virta viskasi minut ylös kiville, aivan kuin jonkun noista heinätukuista, joita se jätti jälkeensä. Kun jälleen toinnuin, otin syliini tyttäreni, joka avasi silmänsä. Päivä valkeni. Talviyöni oli päättynyt, tuo kamala yö, joka oli ollut osallisena vaimoni ja poikani murhassa.

Tällä hetkellä, vuosien surun jälkeen, on minulla yksi lohdutus. Minä olen jääkylmä talvi, mutta minä tunnen kevään sydämmessäni. Lazare sedällä oli oikein: me emme kuole koskaan. Olen elänyt nuo neljä vuodenaikaa, ja nyt palaan kevääsen, sillä nyt alkavat rakkaalle Marialleni jälleen nuo ijäiset ilot ja ijäiset surut.


Lähde: Zola, Émile 1888: Kertomuksia. Suomentanut Eero Erkko. Werner Söderström, Porvoo.