Neljän merkit: Kahdestoista luku
| Yhdestoista luku | Kahdestoista luku. Jonathan Smallin elämäkerta. Kirjoittanut Arthur Conan Doyle |
Neljän merkit |
Kärsivällinen oli todellakin seuraajani, polisikonstaapeli kadulla, sillä kauan aikaa sai hän varrota minua. Hänen kasvonsa kävivät synkiksi kun näytin hänelle tyhjää arkkua.
«Hyvästi siis palkinto!» sanoi hän synkkänä. «Missä ei rahoja löydy, siellä ei myöskään tule maksaminen kysymykseen. Tämä iltatyö olisi ansainnut kymmenen puntaa sekä minulle että Sam Brownille, jos aarre olisi löytynyt.»
«Mr Thaddeus Sholto on rikas mies,» sanoin minä. «Hän kyllä toimittaa että tulette palkituksi, joko sitte aarre löydetään tahi ei.»
Mutta polisikonstaapeli pudisti epäilevänä päätään.
«Tämä on huono afääri,» toisti hän; «sen tulee mr Joneskin sanomaan.»
Hänen ennustuksensa toteutui, sillä salapolisi näytti synkältä tullessani Baker Streetille ja näyttäissäni hänelle tyhjää arkkua. He olivat juuri saapuneet, Holmes, vanki ja hän, sillä he olivat muuttaneet aikomustaan siten että olivat pysähtyneet ja jättäneet raportin polisivartijakonttooriin matkalla. Sherlock Holmes puoleksi makasi lepotuolissaan tavallisella välinpitämättömällä muodollaan, ja Small istui häntä vastapäätä tylsästi katsellen eteensä ja puujalka asetettuna terveen jalan yli ristiin. Kun näytin heille tyhjää arkkua, nojasi hän taapäin tuolissa ja nauroi täyttä kurkkua.
«Tämä on teidän tekonne,» sanoi Athelney Jones suuttuneena.
«Kyllä, niinä olen kätkenyt aarteen sellaiseen paikkaan, mistä ette sitä koskaan löydä,» huusi hän voitonriemulla. «Se on minun aarteeni ja jos en itse saa iloita siitä, niin totta tosiaan, tulen ainakin estämään, ett’ei kukaan muukaan sitä tee. Sanon teille, ett’ei yhdelläkään elävällä olennolla ole oikeutta siihen, paitsi kolmella maastakarkoitetulla Andamansaarilla ja minulla itsellä. Tiedän nyt, ett’ei minulla voi olla mitään hyötyä siitä ja tiedän myöskin ett’ei heillä ole sitä. Olen koko ajan toiminut heidän edukseen yhtä paljon kuin omakseni. Meidän kesken on aina yksi ollut neljän ja neljä yhden puolesta. Ja tiedän että he olisivat käskeneet minun tehdä juuri siten kuin nyt olen tehnyt, ja viskata aarteen Themsiin kernaammin kuin antaa sen joutua Sholton tai Morstanin perheen ja suvun haltuun. Emmehän murhanneet Achmetia, tehdäksemme heitä rikkaaksi! Hakekaa aarretta sieltä, missä avain on ja pikku Tonga myöskin. Kun näin että teidän venheenne saavuttaisi meidät, kätkin koko aarteen varmaan paikkaan. Te ette voita mitään suuria summia tästä asiasta!»
«Te petätte meitä, Small, sanoi Athelney Jones ankarasti. «Jos olisitte viskanneet aarteen Themsiin, olisi ollut helpompaa paiskata sinne koko arkku kerrassaan.»
«Helpompi minun heittää ja helpompi teidän löytää se,» vastasi hän viekkaasti katsellen meitä. «Se, joka oli siksi viekas että sai minusta selkon, voi viekkautensa avulla myöskin ottaa rauta-arkun virran pohjasta. Mutta nyt, kun ovat hajaalla noin viiden peninkulman alalla, on se ehkä vähän vaikeampaa. Mutta sydäntäni viilsi kaikissa tapauksissa kun sen tein. Olin milt’ei hulluna raivosta, kun saavutitte meidät. Mutta eihän maksa vaivaa surra sitä asiaa. Minulla on ollut sekä myötä- että vastoinkäymisiä elämässäni, ja olen oppinut ainakin hillitsemään itseni, kun asia ei enää ole autettavissa.»
«Tämä on vakava asia, Small,» sanoi salapolisi. «Jos olisitte käyneet oikeudelle avuksi sen sijaan että noin petätte sitä, olisi teillä ollut parempia toiveita tapahtuvassa tutkinnossa.»
«Oikeus!» mutisi paennut vanki. «Sepä on oivallinen oikeus! Eikö aarre ole meidän? Mitä oikeutta siinä on, että antaisin sen ihmisille, jotka eivät koskaan ole mitään tehneet ansaitakseen sitä? Tahdotteko kuulla, miten olen hankkinut sen? Kahdenkymmenen pitkän vuoden orjuudella, tuossa kuumeiden pääpesässä, jota kutsutaan Andamansaariksi, kaiket päivät työskennellen mangrovepuun suojassa, öisin sulettuna likaisiin vankiparakkeihin, moskitein puremana, kylmyyden vaivaamana, jokaisen kirotun mustan polisipäällikön masentamana, jotka nauttivat siitä, että saivat näyttää hallitsijan osaa minua, valkoista miestä kohtaan. Sillä tavoin ansaitsin Agra-aarteen, ja te puhutte minulle oikeudesta, siksi etten voi ajatella ostaneeni sitä niin kalliisti, jotta joku toinen saisi nauttia siitä. Minä antaisin monet kerrat mieluummin hirttää itseni tahi saada Tongan myrkyllisen nuolen nahkaani, kuin istua kahlehdittuna vankikopissa tietäen että toinen viettää iloisia päiviä palatsissa niillä rahoilla, jotka oikeastaan kuuluisivat minulle.»
Small oli heittänyt pois kylmäluontoisuuden naamarinsa, ja kaikki tämä tuli hurjassa sanatulvassa, hänen suustaan ja hänen silmänsä säteilivät ja käsiraudat kalisivat hänen äkkinäisistä liikkeistään. Nähdessäni hänen kiihkoisen raivonsa, voin ymmärtää, ett’ei se ollut mikään aiheeton tai luonnoton pelko, joka valtasi majori Sholton, kun hän ensin sai tietää että vääryyttä kärsinyt vanki oli ajamassa häntä takaa.
«Unohdatte, ettemme tiedä mitään kaikesta tuosta,» sanoi Holmes tyyneesti. «Emme ole kuulleet kertomustanne emmekä siis voi päättää, missä määrin töillä alkajaan on ollut oikeus puolellanne.»
«No niin, sir, te olette puhuneet kunnollisesti ja ystävällisesti minulle, vaikku kylläkin tiedän että teitä minun tulee kiittää näistä rannerenkaista. Mutta siitä en ole suuttunut teille. Sehän on vaan rehellistä peliä. Ja jos tahdotte kuulla elämäkertani, niin olen kyllä halukas kertomaan sen teille. Mitä tulen sanomaan teille, on kaikki täyttä totta joka sana. – Kiitos, jos asetatte lasin tähän viereeni, niin voin kastaa suuni kun kurkkuni kuivaa.
«Minä olen Worcerteshirestä, syntynyt Pershoren tienoilla. Luulen että löytäisitte lukemattomin Small-nimisiä, jos näkisitte sen vaivan että etsisitte. Olen usein ajatellut pistäytyä siellä kotona, mutta totta on, ettei minusta koskaan ole ollut juuri kunniaa perheelleni, ja siksi epäilen etteivät erittäin iloitsisi nähdessään minua. He olivat kaikki vakavia, kirkossa käyviä ihmisiä, jotka säännöllisesti hoitivat maanviljelystään ja olivat tunnetut ja arvossa pidetyt koko kreivikunnassa, mutta minulla sitä vastoin on aina ollut halu levottomaan ja kuljeksivaan elämään. Mutta lopuksi kun olin noin kahdeksantoista vuoden ikäinen, vapautin heidät kaikesta vaivannäöstä minun suhteeni, sillä silloin jouduin pulaan erään tytön tähden, ja pääsin siitä ainoastaan ottamalla sotamiehen pestin ja seurasin kolmatta Keltaista, joka oli määrätty Intiaan meneväksi.
«Mutta minäpä en kauan saanut olla sotamiehenä. Olin tuskin kohonnut ensimmäisestä sotilasarvosta ja oppinut pyssyä pitelemään, kun kerran pisti päähäni mennä kylpemään Ganges virtaan. Onnekseni oli kompaniani kersantti, John Holders, samaan aikaan vedessä ja hän oli rykmentin parhaimpia uijia. Juuri kun olin puolitiessä, tuli krokotiili ja nitisti oikean jalkani poikki polven yläpuolelta niinkuin mikäkin välskääri. Pelästyksestä ja verenvuodosta pyörryin ja olisin hukkunut jos ei Holders olisi saanut minuun kiinni ja kantanut minua rannalle. Makasin viisi kuukautta sairashuoneessa ja kun vihdoin voin liikata sieltä tämä puupalanen sidottuna jalkapätkääni, olin pyyhkitty pois papereista invaliidina ja kykenemättömänä kaikkeen ruumiilliseen työhön.
«Olin, kuten voitte ajatella, hyvin pahassa pulassa – kelvoton raajarikko, enkä vielä ollut täyttänyt kahtakymmentä vuotta. Mutta onnettomuuteni näytti pian olevan minulle siunaukseksi. Eräs Englantilainen nimeltä Abel White, joka omisti indigokasvatusmaan, tarvitsi tarkastusmiestä, joka pitäisi komentoa hänen työmiehistään ja kehottaisi heitä työhön. Hän oli ystävä everstillemme, joka onnettomuuden tapahduttua oli erityisesti kiintynyt minuun. No niin, – kertoakseni asian lyhykäisyydessä, – suositteli eversti minua erityisesti virkaan ja koska työ enintäin oli tapahtuva hevosenselässä, ei puujalkani ollut suurena esteenä, sillä niin paljon oli polvesta jäänyt jälelle, että voin pysyä satulassa. Minun toimeeni kuului, ratsastaa ympäri kasvatusmaata, pitää silmällä kansaa, heidän työskennellessään ja ilmoittaa laiskurit. Palkkani oli hyvä, asumus mukava, eikä minulla ollut mitään vastaan, viettää elämäni loppuosan tuolla indigomaalla. Mr Abel White oli hyväntahtoinen herra ja usein poikkesi hän pieneen tupaani polttamaan piippuansa minun kanssani, sillä siellä tuntee valkoinen ihminen paljon enemmän ystävyyttä toista kohtaan, kuin koskaan täällä kotona.
«Mutta minua ei koskaan onni kauaa seurannut. Yht’äkkiä, ennenkuin voimme aavistaakaan, puhkesi suuri kapina ilmi. Yhtenä kuukautena oli Intia siinä ulkoapäin päättäen niin rauhallisena ja tyyneenä kuin itse Surrey tahi Kent, ja toisena oli kaksisataatuhatta mustaa paholaista irtipäästetty koko maahan ja muuttivat sen todelliseksi helvetiksi. Tietystikin tiedätte tuon kaiken, hyvät herrat – luonnollisesti paljon enemmänkin kuin mitä minä, sillä lukeminen on aina ollut heikompia puoliani. Tiedän ainoastaan, mitä omilla silmilläni olen nähnyt. Kasvimaamme sijaitsi Muttra-nimisessä paikassa, lähellä luoteisten maakuntain rajaa. Yöt pitkät loisti taivas tulipunaisena, palavain bungalowein valosta, ja joka päivä tuli pieniä eurooppalaisjoukkoja vaeltaen vaimoineen, lapsineen Agraan, mihin lähimmät sotajoukot olivat sijoitetut. Mr Abel White oli itsepäinen mies. Hänen päähänsä oli pälkähtänyt että huhut liioittelivat, ja että koko historia kyllä loppuisi yhtä pian kuin se oli alkanutkin. Siinä hän istui verannalla juoden whiskyä ja polttaen sikaria koko maan ollessa lieskana ja tulessa hänen ympärillään. Luonnollisesti jäimme hänen luoksensa, minä ja Dawson, joka vaimoineen hoiti kirjanpitoa ja taloutta. No niin, eräänä kauniina päivänä kohtasi salama meitä. Olin ollut tarkastamossa erästä kankaista istutusmaata, ja hitaasti ratsastaen kotiopäin illalla, kohtasi katseeni erästä epämääräistä joukkoa, joka makasi sikin sokin syvällä rotkotiellä. Katsastin sinne nähdäkseni, mitä se oli, ja kauhu valtasi minut nähdessäni Dawsonin vaimon pieniin palasiin survattuna ja puoleksi sakaalein ja villikoirain raatelemana. Vähän matkan piiassa makasi Dawson itse suinpäin maantiellä lauaistu revolveri kädessään ja häntä vastapäätä neljä sepojia toinen toisensa päällä. Pidätin hevostani, miettien mihin suuntaan kääntyisin, mutta samassa nain paksun savupilven roihuvan Abel Whiten bungalowista ja liekkien pistäytyvän katosta. Silloin tiesin, etten enää voinut uuttaa isäntääni, vaan uhraisin oman elämäni jos enää sekoittuisin asiaan. Siinä seisoissani voin nähdä sadottani mustia piruja puettuina punaisiin takkeihinsa, ulvoen tanssivan palavan asumuksen ympäri. Muutamat heistä osottivat minua ja pari luotia suhisi ohi korvieni, mutta minä lähdin täyttä laukkaa riisipeltojen poikki ja olin vasta myöhään illalla turvassa Agran muurien sisäpuolella.
«Mutta ei sielläkään ollut oikein turvassa. Koko maa oli noussut kapinaan kuni mehiläispesä. Missä englantilaiset voivat yhtyä suurempiin tai pienempiin joukkoihin, sieltä voivat he karkoittaa vihollisen niin pitkälle kuin heidän pyssynsä kannattivat, mutta muuten olivat he avuttomia pakolaisia. Siinä riehui taistelu miljoonain ja muutamiin sadan välillä, ja pahin kaikesta oli että nuo jalka-, ratsu- ja tykkimiehet, joita vastaan taistelimme, olivat meidän omia valittuja joukkojamme, joita olimme opettaneet ja harjoittaneet kantamaan aseitamme ja soittamaan omia kenttämerkkiämme. Agrassa oli kolmas bengaalilainen muskettirykmentti, joukko sikhejä, kaksi ratsujoukkoa ja tykkipatteria. Sitäpaitsi olivat kauppiaat ja konttoristit muodostaneet vapaajoukon, ja siihen minäkin yhdyin puujalkoineni. Me marsseimme kapinallisia vastaan Heinäkuun alussa, ja voitimme ne Shahgungen lähellä joksikin aikaa, mutta ruutivarastomme oli lopussa ja meidän täytyi vetäytyä takaisin kaupunkiin.
«Toinen onnettomuutta ennustava tieto seurasi toista kaikilta tahoilta, – joka ei ollut ihmeteltävää, sillä jos katsotte karttaa, huomaatte että olimme keskellä polttopistettä. Lakhnan on noin sata engl. penikulmaa itäänpäin ja Khanpur jotenkin yhtä kaukana etelään. Kaikilta ilmansuunnilta ei kuulunut muuta kuin verisiä tappeluita, väkivaltaisuuksia ja hävyttömyyksiä.
«Agra on suuri kaupunki, täynnä raivoisia ja julmia epäjumalanpalvelijoita kaikista pakana uskonnoista. Meidän vähäinen sotilasjoukkomme aivan eksyi kapeihin, kiemurteleviin katuihin. Päällikkömme marssi sentähden virran poikki ja sijottui Agran vanhaan linnaan. En tiedä, onko kukaan teistä, hyvät herrat, milloinkaan lukenut tahi kuullut mitään siitä vanhasta linnasta. Se on hyvin merkillinen paikka – merkillisin, missä eläissäni olen ollut, ja olenhan minäkin nähnyt lukemattomia omituisia soppia ja sokkeloita. Ensiksikin on se äärettömän suuri, – luulen, että se on monen tynnyrinalan suuruinen. Siihen kuului eräs uudempi osa, johon koko linnaväkemme vaimoineen, lapsineen ja varastoineen mahtui ja kuitenkin oli tilaa vielä runsaasti. Mutta tuo uudempi osa on vähäpätöinen sen vanhan suhteen, jossa ei kukaan koskaan käy, vaan joka on jätetty skorpioonein ja tuhatjalkaisten haltuun. Se on täynnä vanhoja saleja ja pitkiä, kiemurtelevia käytäviä, jotka johtavat ulos ja sisälle, joten on hyvin helppo eksyä siellä. Siitä syystä harvoin kukaan meni sinne yksin, vaikka silloin tällöin joku seurue kävi siellä tutkimusretkellä.
«Virran aallot huuhtovat tuon vanhan linnan etupuolta ja suojaavat sitä siltä taholta, mutta kylkirakennuksissa, ja takasivulla on monta porttia, ja näitä täytyy luonnollisesti valvoa, sekä vanhemmassa osassa että siinä, missä väkemme oli sijoitettu. Me olimme harvalukuiset ja tuskin oli meillä väkeä vartioida pääsisäänkäytäviä ja hoitaa kanooneita. Meidän oli siis mahdoton asettaa tarpeeksi vahvaa vahtia joka portin luo, niitä kun olikin niin lukemattomasti. Me asetimme päävartion keskelle linnoitusta ja joka sivuporttia vartioi yksi valkoinen mies ja kaksi tahi kolme alkuasujanta. Minut määrättiin muutamana tuntina öisin vartioimaan pientä, yksinäistä porttia rakennuksen lounaisella puolella. Kaksi sikhiä asetettiin minun hallittavakseni ja sain käskyn heti ampua, jos ei kaikki kävisi niinkuin piti, jonka jälkeen apujoukot tulisivat päävartiosta. Mutta kun se oli runsaat kaksisataa jalkaa sieltä, ja sen sekä vartijapaikkani välillä oli joukko käytäviä, epäilin suuresti, ehtisivätkö tulla ajoissa ollakseen miksikään avuksi, jos todellakin päällehyökkäys tapahtuisi.
«Niin; minä olin kaikissa tapauksissa ylpeä tuosta vähäisestä päällikkyydestä, koska olin ainoastaan raaka sotamies ja lisäksi vielä jalkapuoli. Kaksi yötä olin vahdissa sikheineni. Ne olivat pari pitkää, hurjakatseista roistoa, Mahomet Singh ja Abdullah Khan nimisiä, molemmat vanhoja sotamiehiä, jotka olivat taistelleet meitä vastaan Chilian Wallahin luona. He osasivat puhua Englannin kieltä jotenkin hyvin, mutta minä en juuri paljoa saanut heiltä tietää. Mieluimmin he kaiket yöt seisoivat puhua laverrellen omalla sikhikielellään. Minä tavallisesti seisoskelin portin ulkopuolella tuijottaen leveään, kiemurtelevaan virtaan tahi suuren kaupungin tuikkiviin tuliin. Rummun pärrytys, tam tamin helinä ja juopuneitten kapinoitsijain ulvonta ja rähinä muistuttivat meille kaiket yöt vaarallisista naapureistamme virran toisella puolella. Joka toinen tunti kävi vahdista oleva upseeri kaikissa ulkovartioissa tarkastamassa, jos kaikki asiat olivat niinkuin olla piti.
«Kolmas yö oli synkkä ja pimeä, ja satoi vihmaa. Oli ikävää seistä siinä tunti tunnin perästä. Koetin lukemattomia kertoja saada sikhejäni puhumaan, mutta ilman varsinaista tulosta. Kello kaksi yöllä kävi vahti katselmusta pitämässä ja keskeytti yön yks’toikkoisuuden. Kun huomasin etteivät toverini tahtoneet ryhtyä mihinkään keskusteluun, otin esiin piippuni ja laskin pyssyni maahan vetääkseni tulta. Samassa silmänräpäyksessä olivat molemmat sikhit kimpussani. Toinen tempasi kiväärini ja piti sitä pääni kohdalla edessäni, ja toinen laski pitkän puukon kurkulleni ja vannoi antavansa iskun, jos vaan askeleenkin astuisin.
«Ensimmäinen ajatukseni oli että he olivat liitossa kapinoitsijain kanssa, ja että tämä oli alkua hyökkäykseen. Jos porttimme joutuisi sepojein käsiin, täytyisi linnan antautua, ja naisia ja lapsia kohdeltaisi niinkuin onnettomia Kahanpurin uhreja. Ehkä luulette, hyvät herrat, että aikomukseni on soaista teidän silmänne, mutta minä vakuutan kunniasanallani, että kun ajattelin tuota, vaikkakin tunsin veitsen terän kaulallani, avasin suuni huutaakseni, olipa se viimeinenkin huutoni, se kuitenkin kuuluisi päävartioon. Joka minusta piti kiinni, näkyi lukeneen ajatukseni, sillä juuri kuin aioin huutaa, kuiskasi hän: Älkää nostako mitään melua. Linna on turvattuna. Virran tällä puolella ei ole ketään noista kapinallisista koirista. Hänen äänensä ilmaisi että hän puhui totta ja tiesinhän että jos kohottaisin ääneni, olisin kuoleman oma. Sen luin tuon veitikan tummissa silmissä.
«Kuule minua, sahib,» sanoi pitempi ja hurjempi noista, molemmista, hän, jota kutsuttiin Abdullah Khaniksi. «Sinun täytyy nyt joko suostua meidän tuumaamme taikka panemme sinut vaikenemaan iäksi. Asia on siksi suuri ja tärkeä ett’emme voi kieltäytyä. Joko vannot sinä kristittyjen ristin kautta yhtyä meihin hengellä ja verellä, tahi viskataan sinun ruumiisi jo tänä yönä vallihautaan ja me menemme veljeimme luo kapinallisessa armeijassa. Kolmatta mahdollisuutta ei löydy. Kumman valitset – elämän vai kuoleman? Saat ainoastaan kolmen minuutin ajatusajan, sillä aika kuluu ja kaikki täytyy olla selvänä ennenkuin tarkastus tapahtuu seuraavan kerran.»
«Mitenkä voin päättää tuon?» sanoin minä. «Ette ole sanoneet, mitä minulta vaaditte. Mutta minä sanon teille edeltäpäin että jos on jotakin tekeillä linnoitusta vastaan, niin en tahdo sormellani koskea koko asiaan, vaan ottakaa henkeni sitte samalla.»
«Ei mitään ole tekeillä linnoitusta vastaan,» vastasi hän. «Tahdomme ainoastaan, että teet sen, minkä takia maamiehesi tulevat tähän maahan. Kysymme sinulta, tahdotko tulla rikkaaksi? Tahdotko olla kanssamme tänä yönä, niin vannomme tämän paljastetun veitsen kautta ja sillä kolmenkertaisella valalla, jota ei yksikään sikhi vielä ole rikkonut, että tulet saamaan osasi saaliista. Neljäsosa aarteesta on oleva sinun. Enempää emme voi tarjota sinulle.»
«Mutta mikähän aarre se on?» kysyin minä. «Minä olen yhtä halukas rikastumaan kuin te, jos vaan sanotte mitä minun on tehtävä.»
«Sinä siis lupaat,» sanoi hän, «isäsi luitten, äitisi kunnian, uskontosi ristin kautta, ett’et sormeasi kohota, et sanaa lausu meitä vahingoittaaksesi et nyt etkä vastaisuudessa?»
«Sen lupaan,» vastasin «ehdolla, ett’ei linna joudu vaaraan.»
«Nyt myöskin minä ja toverini vannomme, että tulet saamaan neljännen osan aarteesta, joka jaetaan tasan meidän neljän kesken.»
«Meitähän on vaan kolme,» huomautin minä.
«Ei; Dost Akbarin täytyy saada osansa. Voimmehan kertoa sinulle koko jutun, sill’aikaa kun odotamme heitä. Asetu portille, Mahomet Singh, ja ilmoita, koska he tulevat. Näin on asian laita, sahib, ja minä kerron sen sinulle sen takia että tiedän valan olevan sitovan ja että voimme luottaa sinuun. Jos olisit ollut viekas hindu, niin vaikkakin olisit vannonut kaikkien jumalten kautta heidän temppeleissään, olisi tämä veitsi veresi tahraama ja ruumiisi vedessä. Mutta sikhi tuntee englantilaisen ja englantilainen tuntee sikhin. Kuunnelkaa siis mitä teille kerron:
«Pohjoisimmissa maakunnissa elää eräs rajah, joka on hyvin rikas, vaikka hänen maansa ovat pienet. Paljon on hän perinyt isältään ja paljon on hän itse koonnut, sillä hänellä on halpamielinen luonne ja kätkee kultansa sen sijaan että käyttäisi sen hyvään. Kun kapina puhkesi ilmi, tahtoi hän olla sekä jalopeuran että tiikerin ystävä – sekä sepojein että Komppanian. Mutta pian hän huomasi, että valkoisten päivä olisi koittanut, sillä koko maassa ei muuta kuulunut kuin huhuja heidän kuolemastaan ja tappioistaan. Mutta koska hän oli varovainen mies, asetti hän asiansa siten että tuli mitä tuli, säilyttäisi hän kuitenkin puolet aarteestaan. Kullan ja hopean kätki hän palatsinsa holveihin, mutta kalleimmat kivet ja harvinaisimmat helmet pani hän rautakirstuun ja antoi sen luotettavan palvelijan haltuun, jonka kauppiaaksi puettuna piti viedä sen Agraan ja jättää se sinne, kunnes rauha taas vallitsisi maassa. Jos kapinoitsijat voittivat, niin olivat siis hänen rahansa säästössä, mutta jos Komppania tuli voittajaksi, niin oli hän kuitenkin pelastanut jalokivensä. Siten jaettuaan aarteensa teki hän sepojein kanssa liiton, koska he kovasti ahdistelivat hänen rajojansa. Mutta täten joutui, huomatkaa se, sahib, hänen omaisuutensa oikeudenmukaisesti niiden käsiin, jotka olivat olleet lipulleen uskollisia.
«Tuo teeskennelty kauppias, joka matkustaa Achmetin nimellä, on nyt Agran kaupungissa ja toivoo pääsevänsä linnoitukseen. Hänen matkakumppaninansa on kasvattiveljeni Dost Akbar, joka tuntee hänen salaisuutensa. Dost Akbar on ensi yönä luvannut viedä hänet jollekin linnoituksen syrjäportille ja on sitä tarkoitusta varten valinnut tämän. Hän tulee tänne ennen pitkää ja löytää täällä Mahomet Singhin ja minun odottamassa häntä. Paikka on yksinäinen, eikä kukaan tule tietämään, että hän on käynyt täällä. Maailma ei enää kuule puhuttavan kauppias Achmetista, mutta rajahin suuren aarteen jaamme me keskenämme. Mitä sanot siitä, sahib?»
«Vorcestershiressä on ihmishenki kallis ja pyhä, mutta asian laita on aivan toinen, kun ei ole muuta kuin tulta ja verta ympärillä ja on tottunut kohtaamaan kuoleman jokaisessa kadunkulmassa. Elikö kauppias Achmet tahi ei, se oli minusta yhdentekevää, mutta kun hän puhui aarteesta, sain kiihkeän halun siihen, ja minä ajattelin, niitä kaikkea voisinkaan aikaansaada sillä tuossa vanhassa isänmaassa, ja kuinka sukuni ihmettelisi nähdessään perheen kelvottoman tulevan kotiin taskut täynnä kultarahoja. Olin jo tehnyt päätökseni, mutta Abdullah Khan, joka luuli minun epäilevän, tuli kiihkeäksi.
«Ajatelkaa, sahib,» sanoi hän, «että jos tämä mies joutuu päällikön käsiin, niin hän hirtetään tahi ammutaan ja hänen jalokivensä joutuvat hallituksen huostaan, niin ett’ei kukaan tule siitä penniäkään rikkaammaksi. Ja koska me kerran otamme hänet vangiksi miksemme samalla tekisi sitä muutakin? Kalliit kivet eivät pahennu meillä enemmän kuin Komppanian kirstuissakaan. Aarre on niin suuri, että meistä jokaisesta voi tulla rikkaat miehet ja mahtavat herrat. Kenkään ei saa tietää mitään koko asiasta, sillä täällä olemme erotettuna kaikista muista. Kaikki sopii meille hyvin. Sano siis, sahib, yhdytkö meihin, tahi tuleeko meidän pitää sinua vihollisenamme?»
«Yhdyn teihin hengellä ja verellä», vastasin.
«Hyvä,» sanoi hän antaen minulle kiväärin takaisin. «Näet, että me luotamme sinuun, sillä sinä et voi sanaasi peruuttaa yhtä vähän kuin mekään. Meidän tulee nyt ainoastaan odottaa veljeäni ja kauppamiestä!»
«Tietääkö veljesi, mitä aijotte tehdä?» kysyin minä.
«Hän se on keksinyt koko tuuman. Mutta menkäämme portille vartioimaan Mahomet Singhin kanssa.»
«Satoi yhä rajusti, sillä sadeaika oli juuri alussa. Raskaat, synkät pilvet purjehtivat taivaalla ja oli vaikea nähdä kauemmaksi kuin kivenheiton matkan päähän itsestään. Syvä vallihauta oli porttimme edustalla, mutta vesi oli paikottain milt’ei kuivunut, ja siten oli helppo päästä ylitse. Tuntui niin kummalliselta seistä noitten villien sikhein kanssa siinä odottamassa miestä, joka kulki kohti kuolemaansa.
«Äkkiä huomasin valon salalyhdystä vallihaudan toisella puolella. Se katosi multakasojen taakse, mutta näkyi taaskin hitaasti läheten meitä kohden.
«Tässä he tulevat!» huudahdin minä.
«Huuda heille, kuten tavallisesti, sahib,» kuiskasi Abdalluh. «Elä anna hänelle mitään syytä pelkoon. Lähetä meidät sisään hänen kanssaan, niin toimitamme me loput, kun sinä jäät tänne vartioimaan. Pidä lyhty kunnossa, että voimme nähdä, onko se todellakin hän.»
«Valo oli liehunut sinne tänne, milloin ollen liikkumatta, milloin lähestyen, kunnes vihdoin erotin kaksi tummaa olentoa haudan toisella puolella. Kuulin heidän lasken van alas luisua rinnettä, putikoivan savessa ja tulevan puolitiehen portin ja vallihaudan välillä, ennenkuin huusin heille:
»Kuka siellä?»
«Ystäviä!» vastattiin. Avasin lyhdyn ja valovirta laukesi heidän ylitsensä. Ensimmäinen oli jättiläissuuri sikhi mustalla parralla, joka ulottui aina uumille asti. En koskaan ole nähnyt niin pitkää miestä, lukuunottamatta mahdollisesti rahalla näytettyä. Toinen oli pieni, lihava, pyöreä olento, suuri keltainen turbaani päässä ja käärö kainalossa. Hän näytti kovin pelkäävän, sillä hänen kätensä vapisivat niinkuin hänellä olisi ollut vilutauti, ja hän katsoi lakkaamatta oikealle ja vasemmalle kirkkailla, vilkkuvilla, pienillä silmillään, niinkuin rotta, joka uskaltaa lähteä piilopaikastaan. Väristys valtasi koko ruumiini ajatellessani hänen murhaamistaan, mutta sitte muistin aarteen ja sydämmeni muuttui heti kivikovaksi. Huomatessaan valkoisen naamani, huudahti hän ilosta ja juoksi minun luokseni.
«Suojelkaa minua, sahib,» sanoi hän läähättäen, «suojelkaa kauppias Achmet-parkaa! Olen matkustanut suoraan Rajpootanan poikki hakemaan suojaa Agran linnassa. Minua on ryöstetty ja lyöty ja pahasti kohdeltu siksi, että olen Komppanian ystävä. Tämä on siunattu hetki tämä, kun taas olen turvattuna – sekä minä että omaisuuteni.»
«Mitä teillä on käärössä?» kysyin minä.
«Rauta-arkku.» vastasi hän, «joka sisältää pari perhekalleutta, jotka eivät ole mistään arvosta muille, mutta joita en mitenkään tahtoisi kadottaa. Kuitenkaan en ole mikään kerjäläinen, ja minä palkitsen teitä, nuori sahib, sekä teidän komentajaanne, jos hän suo minulle tarpeellista suojaa.»
«En uskaltanut enempää puhua hänen kanssaan. Mitä kauemmin katselin hänen lihavia, pelästyneitä kasvojaan, sitä vaikeammalta tuntui minusta noin kylmäverisesti murhata hänet. Oli parasta mitä pikemmin saada kaikki selväksi.
«Viekää hän vartijan luo,» sanoin minä. Molemmat sikhit liittyivät häneen, yksi kummallekin puolelle, ja jättiläinen seurasi heitä, heidän mennessä sisään pimeästä portista. Onkohan kukaan koskaan ollut noin kuoleman ympäröimänä? – Minä jäin lyhtyineni portille.
«Kuulin kaiun heidän säännöllisistä askeleistansa autioissa käytävissä. Yht’äkkiä ne hiljenivät ja kuulin ääniä ja tappelua sekä lyöntejä. Seuraavassa silmänräpäyksessä pelästyin nopeista askeleista, jotka lähenivät minua ja erotin samalla riuskasta läähätystä. Suuntasin lyhdyn valon pitkää, suoraa käytävää kohti, ja siellä tuli tuo lihava kauppias juosten täyttä vauhtia verinen naarmu kasvoissa ja aivan hänen kintereillään, loikaten kuten tiikeri, tuo pitkä mustapartainen sikhi veitsi kädessä. En ole koskaan nähnyt kenenkään juoksevan niin nopeaan kuin tuon pienen kauppiaan. Hän juoksi nopeammin kuin sikhi ja minä näin että jos hän onnistuisi pääsemään ohitseni ja ulos linnasta. olisi hän pelastettu. Silmänräpäykseksi heltyi sydämmeni, mutta ajatellessani aarretta kovettui se taas. Pistin kivääriini hänen sääriensä väliin, ja hän kaatui suulleen kuin ammuttu kaniini. Ennenkuin hän ehti nousta ylös oli sikhi hänen kimpussaan ja tunki veitsensä kaksi kertaa luinen kylkeensä. Ei hän valittanut, ei liikuttanut jäsentäkään, vaan makasi siinä niinkuin kaatui. Minä luulen että hän ehkä taittoi niskansa kaatuessaan. Näette hyvät herrat, että pidän lupaukseni, – kerron teille kaikki, juuri niinkuin se tapahtui, joko se sitte on minulle eduksi tahi ei.»
Hän vaikeni ja ojensi kahlehditun kätensä ottaakseen konjakkia ja vettä sisältävän lasin, jonka Holmes oli valmistanut hänelle. Mitä minuun tulee, niin täytyy minun tunnustaa, että nyt tunnen suurta inhoa miestä kohtaan, ei ainoastaan tuon kauhean pahanteon tähden, johon hän oli sekotettu, vaan vielä enemmän siitä huolimattomasta tavasta, jolla hän kertoi tapahtumasta. Mikä rangaistus häntä odottikin, ei hän voinut toivoa mitään osanottoa minulta. Sherlock Holmes ja Jones istuivat kädet polvilla, syvästi kiintyneinä kertomukseen, mutta samalla inhoa kasvoissaan. Hän lienee huomannut tuon, sillä hänen äänessään ja tavassaan oli vähän uhkausta, kun hän taas jatkoi.
«Se oli tietysti hyvin pahasti tehty,» sanoi hän. «Mutta minäpä haluaisin tietää, kuinka moni minun asemassani olisi kieltäytynyt ottamasta osaa saaliiseen, kun tiesivät että menettäisivät henkensä vaivastaan. Sitä paitsi oli hänen tahi minun elämäni kysymyksessä, kun hän kerran oli päässyt linnoitukseen. Jos hän olisi päässyt pois sieltä, olisi koko asia tullut ilmi, ja minä olisin joutunut sotaoikeuden tutkittavaksi ja tuomittavaksi kuolemaan niin varmaan kuin tässä istun. Ihmiset eivät ole juuri sovinnollisia tällaisina kapinallisina aikoina.»
«Jatkakaa kertomustanne,» sanoi Holmes lyhyesti.
«Niin, me kannoimme hänet sisään, Abdullah Akbar ja minä. Ja hyvin raskas hän oli, niin pieni vaikka olikin. Mahomet Singh jätettiin portin vartijaksi. Kannoimme hänet paikalle, jonka sikhit olivat jo edeltäpäin valmistaneet. Se oli kappaleen matkan päässä; kiertelevä käytävä johti suureen, tyhjään saliin, jonka tiilikiviset seinät olivat hajonneet ja rikkirevityt. Multalattia oli laskenut yhdestä kohden, joten se muodosti luonnollisen haudan, ja siihen jätimme Achmet-kauppiaan peitettyämme hänet ensin irtonaisilla tiilikivillä. Sen tehtyämme palasimme aarteen luo.
«Sen löysimme siinä, mihin Achmet oli pudottanut sen, kun häntä ensin ahdistettiin. Sama kirstu se oli, joka nyt on tuossa pöydällä. Avain riippui silkkinuorassa kannen koristetusta kahvasta. Aukasimme sen, ja lyhdyn valo lankesi säteillen juvelikokoelmaan, jommoisista olin lukenut ja nähnyt unta pienenä poikana Pershoressa. Silmiä ihan huikasi niitä katsellessa. Kyllin katseltuamme, noukeimme ne ylös sieltä yksitellen ja merkitsimme ne listaan. Niitä oli sataneljäkymmentäkolme vesikirkkainta timanttia, niiden seassa yksi, jota luullakseni kutsuttiin «suureksi Moguliksi», ja jonka sanotaan olevan lähinnä suurin jalokivi maailmassa. Sitte oli siellä yhdeksänkymmentäseitsemän erinomaisen kaunista smaragdia, ja sataseitsemänkymmentä rubinia, joista kuitenkin muutamat olivat pieniä. Siellä löytyi neljäkymmentä veripunaista, kaksisataakahdeksankymmentä sinistä kiveä, kuusikymmentäyksi agatia ja joukko berylliä, kissansilmiä, turkoosia ja muita jalokiviä, joitten kaikkein nimiäkään en silloin tuntenut, vaikka sittemmin olen oppinut niitä enemmän tuntemaan. Sitä paitsi oli siellä lähes kolmesataa ihanimpaa helmeä, joista kaksitoista, oli kiinnitetty suureen kultarenkaaseen. Se oli otettu arkusta, eikä sitä siis löytynyt enää siellä, kun taaskin sain sen haltuuni.
«Laskettuamme aarteemme, kätkimme ne taas kirstuun ja kannoimme sen portille näyttääksemme ne Mahomet Singhille. Sitte uudistimme juhlallisesti valamme luvaten uskollisesti auttaa toisiamme ja säilyttää salaisuutemme. Päätimme kätkeä aarteemme varmaan paikkaan, kunnes maassa taas rauha vallitsisi ja sitte jakaa se tasan keskenämme. Ei ollut hyvä jakaa niitä nyt, sillä jos olisi löydetty niin kallisarvoisia jalokiviä meiltä, herättäisi se epäilystä, eikä linnoituksessa ollut koskaan rauhassa muilta, eikä meillä myöskään ollut paikkaa missä niitä säilyttäisimme. Veimme sentähden aarteen samaan saliin, mihin olimme ruumiin kätkeneet, ja siellä kaivoimme reijän parhaimmin säilyneesen muurinosaan ja kätkimme sinne aarteen. Otimme tarkan vaarin paikasta, ja seuraavana päivänä piirsin neljä asemakarttaa, yhden kullekin meistä, ja kirjoitin meidän neljän merkkimme alle, sillä olimme vannoneet aina toimia yksi kaikkein ja kaikki yhden puolesta, ja ettei kukaan katsoisi omaa etuansa. Se on vala, josta voin käsi sydämmellä sanoa, ett’en ole koskaan sitä rikkonut.
«Ei hyödytä kertoa teille, hyvät herrat, miten kävi Intian kapinan. Sittekun Wilson oli anastanut Delhin ja sir Colin tullut Lakhnaulle avuksi, oli asia päätetty. Uusia joukkoja tulvaili alituiseen ja Nana Sahibin täytyi paeta rajan toiselle puolelle. Sotajoukko eversti Greathedin johdolla tuli Agraan ja ajoi pois kapinoitsijat sieltä. Rauha näytti vähitellen palajavan maahan, ja me neljä aloimme toivoa, ett’ei hetki olisi kaukana, jolloin me vaaratta saisimme lähteä siellä saaliinemme. Mutta yht’äkkiä aavistamattamme raukesivat toiveemme, – meidät vangittiin Achmetin murhaajina.
«Se tapahtui seuraavalla tavalla: Rajah uskoi kalleutensa Achmetin huostaan, sillä hän tiesi että hän oli luotettava mies. Mutta Itämaissa ovat ihmiset epäluuloisia; rajah lähetti siis vielä luotettavamman palvelijan vakoomaan ensimmäistä. Tämä toinen sai käskyn aina seurata Achmetia, ja hän seurasikin häntä niinkuin varjo. Hän hiipi hänen jälessään myöskin sinä yönä ja näki Achmetin menevän portista sisään. Luonnollisesti hän luuli, että Achmet etsi suojaa linnassa, ja pyysi itse päästä sinne seuraavana päivänä mutta ei löytänyt jälkeäkään Achmetista. Se tuntui hänestä niin kummalliselta, että hän kertoi siitä eräälle kersantille, ja tämä kertoi sen päällikölle. Perinpohjainen tutkimus pidettiin ja ruumis löydettiin. Siis tulimme me, juuri kun luulimme että kaikki oli hyvällä alulla, vangituiksi kaikki neljä ja kutsutuiksi oikeuden eteen syytettyinä murhasta, kolme siitä syystä että olimme vartioinneet porttia ja neljäs, koska hän oli ollut murhatun seurassa. Tarkastuksessa ei mainittu sanaakaan aarteesta, sillä rajah oli karkoitettu pois Intiasta, jott’ei kukaan ollut erittäin innostunut siitä. Mutta murha näytettiin toteen, ja selväähän oli että me kaikki olimme sekoitetut siihen. Nuo kolme sikhiä saivat elinajaksi kuritushuonetta, ja minä tuomittiin kuolemaan, vaikka minun tuomioni sittemmin muutettiin samallaiseksi kuin toisten.
«Oli se kummallinen asema, jossa olimme. Siinä seisoimme nyt sidottuina jaloista ja käsistä ja ilman toivon koskaan päästä vapaaksi, ja kuitenkin tiesimme me salaisuuden, joka olisi muuttanut jokaisen meistä palatsiin, jos vaan olisimme voineet käyttää sitä hyväksemme. Minä milt’ei paloin sisällisesti raivosta täytyessäni kärsiä hävyttömyyttä ja iskuja ja lyöntejä jokaiselta virkapukuun puetulta polisilurjukselta ja elää vedellä ja riisillä, koko tuon ruhtinaallisen omaisuuden odottaessa ulkopuolella, valmiina käytettäväksi. Se teki minut miltei hulluksi, mutta minähän olenkin aina ollut kovasydämminen, joten minä kärsein odottaen, että minunkin aikani kerran tulisi.
«Viimein se näyttikin tulleen. Minä siirrettiin Agrasta Madrasiin ja sieltä Blair Islantiin Andamansaarilla. Tässä siirtolassa ei ole monta valkoista vankia, ja koska olin käyttäytynyt siivosti alusta asti, huomasin pian olevani etuoikeutettu henkilö. Minä sain pienen majan Hopa Townissa, joka oli pieni kylä Mount Harrietin rinteellä, ja siellä minä jätettiin monasti itsekseni. Se on synkkä, epäterveellinen paikka ja koko seutu pienten viljelysmaittemme ympärillä oli täynnä villejä, petomaisia alkuasujamia, jotka aina olivat valmiit lennättämään myrkytetyn nuolen päällemme niin pian kuin heillä oli tilaisuus siihen. Maa piti kuokittaman ja ojitettaman ja siihen istutettaman yam’ia (intialainen kasvi, jonka juurta käytetään ravinto-aineeksi) ja toimitettaman paljon muuta, jotta koko päivän olimme työssä, vaikka illalla kyllä oli pieni vapaahetki. Muun muassa opein sekottamaan lääkkeitä kenttälääkärille ja säilytin itselleni muutamia murusia hänen lääketieteellisistä tiedoistaan. Koko ajan vaanein tilaisuutta pakoon; mutta sieltä on satoja peninkulmia muihin maihin, eikä niillä kulkuvesillä koskaan tuule, joten oli hyvin vaikea asia päästä sieltä.
«Kenttälääkäri, tohtori Somerton, oli iloinen, nuori herra, ja muut upseerit kokoontuivat tavallisesti hänen luokseen iltasin korttia pelaamaan. Välskärihuone, jossa tapasin valmistaa lääkkeitäni, oli hänen asuinhuoneensa vieressä, ikkuna huoneitten välisessä ovessa. Usein, kun minun oli ikävä aikani, sammutin lampun ja asetuin ikkunan luo, niin että näin heidän pelaavan ja kuulin puhelevan. Pidän itse kortinpelistä ja oli miltei yhtä hauskaa katsella kuin itse olla mukana. Siellä olivat majori Sholto, kapteini Morstan ja luutnantti Bromley Brown, kaikki maassa syntyneitten joukkojen päällikköjä, ja sitte tohtori itse ja muutama virkamies vankeinhallituskunnasta, vanhoja paatuneita lurjuksia, jotka pelasivat hyvin varovaisesti ja kitsaasti. Oli se pieni hauska peliseura, kun he tulivat yhteen.
«Yhden asian tulin huomaamaan, ja se oli, että sotamiehet aina hävisivät ja sivilimiehet voittivat. Muistakaa, minä en sano, että tehtiin vääryyttä, mutta siten oli asian laita kaikissa tapauksissa. Nuo vankilalurjukset eivät olleet juuri tehneet muuta kuin pelanneet korttia siitä asti kun tulivat Andamansaarille, ja he tunsivat toinen toisensa pelitavan ihan tarkalleen, muiden pelatessa vaan kuluttaakseen aikaansa ja viskailen korttinsa, miten milloinkin sattui. Ilta illalta nousivat sotilaat yhä köyhempinä pelipöydältä, ja kuta enemmän he köyhtyivät sitä kiihkoisemmiksi tulivat he pelaamaan. Majori Sholto oli innokkain heistä. Ensin hän maksoi kullalla ja pankkiseteleillä, mutta pian alkoi hän kirjoittaa vekseleitä suurille summille. Joskus voitti hän vähäsen, niin paljon että hän oikein pääsi intoon, mutta sitte seurasi huono onni taas pahimpana entistään. Kaiket päivät kuljeskeli hän synkkänä kuin ukkospilvi, ja rupesi juomaan enemmän kuin hänelle tarpeellista oli.
«Eräänä iltana oli hän hävinnyt tavallisesti enemmän. Istuin juuri mökissäni, kun hän ja kapteini Morstan tulivat ohitse matkalla kortteeriinsa. He oli vat oikeita mieliystäviä, nuo molemmat ja olivat aina yhdessä. Majori oli raivostunut häviöstään.
«Kaikki on mennyttä, Morstan,» sanoi hän juuri kun menivät majani ohitse, «olen pakotettu pyytämään eroa; olen mennyt mies.»
«Vait, vanha poika,» sanoi toinen taputtaen häntä olkapäälle. «Olen itsekin jotenkin paljas, mutta...» enempää en kuullut, mutta siinä oli tarpeeksi antamaan minulle ajattelemista.
«Muutaman päivän perästä oli majuri Sholto kävelemässä rannalla, ja minä käytin tilaisuutta puhutellukseni häntä.
«Pyytäisin teiltä neuvoa, majori,» sanoin minä,
«No, mitä asia koskee Small?» kysyi hän ottaen sikarin suustaan.
«Kysyisin teiltä kenen puoleen oikeastaan tulisi kääntyä, kun tahtoisi saattaa päivän valoon kätketyn aarteen. Minä tiedän missä sellainen puolen miljoonan punnan arvoinen aarre löytyy, ja kosk’en voi itse käyttää sitä, olen ajatellut, että olisi ehkä parasta jättää se lailliselle virkakunnalle, se ehkä voisi toimia niin, että rangaistukseni lyhennettäisiin.»
«Puolen miljoonaako, Small?» sanoi hän katsoen minua silmiin nähdäkseen puhuinko totta.
«Aivan niin, sir – jalokivissä ja helmissä. Se sijaitsee sellaisessa paikassa että kuka hyvänänsä voi ottaa sen. Ja omituisinta on, että sen oikia omistaja on julistettu henkipatoksi eikä saa hallita mitään omaisuutta, joten se kuuluu ensimäiselle, joka sen löytää.»
«Hallitukselle, Small,» änkytti hän, «hallitukselle.» Mutta hän lausui sen hitaalla äänellä, ja minä tiesin että hän oli ansassani.
«Minun pitäisi siis teidän mielestänne ilmoittaa kenraalikuvernöörille siitä?» kysyin tyyneesti.
«No, no, teidän ei pidä tehdä mitään punnitsematta, jota sitte saisitte katua. Kertokaa minulle kaikki, Small. Selittäkää tarkemmin asia.»
«Kerroin hänelle koko kertomuksen muutamilla pienillä muutoksilla, jott’ei hän tuntisi paikkaa. Kun olin lopettanut, seisoi hän ajatuksiinsa vaipuneena ja liikkumattomana. Voin hänen huultensa hermostuneista nytkäyksistä huomata että. hänessä riehui sisäinen taistelu.
«Tämä on hyvin tärkeä asia, Small, sanoi hän viimein. Elkää mainitko sanaakaan tästä kellekään, niin puhun muutaman päivän perästä enemmän tästä asiasta.»
«Kahden päiviin perästä tulee hän ja ystävänsä kapteini Morstan luokseni keskellä yötä lyhdyllä varustettuna.
«Tahtoisin että kapteini Morstan saisi kuulla tuon kertomuksen omasta suustanne, Small,» sanoi hän.
«Kerroin sen taas uudestaan samalla tavalla kuin ennen.
«Sehän kuuluu todenmukaiselta,» sanoi hän. «Sitä voisi käyttää hyväksensä.»
«Kapteini Morstan nyökkäsi päällään.
«Kuulkaa, Small,» sanoi majoori. «Olemme keskustelleet asiasta, ystäväni tässä ja minä, ja tulleet siihen loppupäätökseen, että teidän salaisuutenne tuskin koskee hallitusta, vaan on teidän yksityinen asianne, jonka kanssa voitte menetellä, miten teille parhaaksi näkyy. Nyt on kysymys, – minkä palkkion vaaditte siitä? Me olisimme halukkaat ottamaan asian haltuumme, tai ainakin ottamaan sen tutkittavaksi, jos voisimme sopia ehdoista.» Hän koetti puhua kylmällä, huolimattomalla äänellä, mutta hänen silmänsä loistivat innosta ja voitonhimosta.
«Niin, mitä siihen tulee, hyvät herrat,» vastasin minä koettaen olla kylmäverinen, vaikka tunsin itseni ylitä kiihoittuneeksi kuin hän, «niin löytyy ainoastaan yksi kauppakontrahti, jonka mies minun asemassani voi tehdä. Pyydän että autatte minut ja kolme toveriani vapauteen ja palkkioksi siitä otamme teidät yhtiömieheksi ja annamme teille viidennen osan keskenänne jaettavaksi.»
«Hm!» sanoi hän. «Viidennen osan! Se ei ole kovinkaan houkuttelevaa.»
«Siitä tulisi viisikymmentätuhatta puntaa kummallekin,» sanoin minä.
«Mutta mitenkä voisimme auttaa teidät vapauteen? Tiedättehän että pyydät te mahdottomia.»
«En suinkaan,» vastasin minä. «Olen miettinyt kaikki valmiiksi, aina pienimpiin yksityiskohtiin asti. Ainoa este paollemme on se, ettemme saa sopivaa venettä emmekä riittävästi ruokavaroja pitkälle matkalle. Calcuttassa tahi Madrasissa löytyy lukemattomia pieniä kuttereja ja jahteja, jotka sopisivat meille mainiosti. Hankkikaa sellainen tänne. Me sitoudumme menemään laivaan yön aikana ja jos sitte laskette meidät maalle jollakin Intian rannikolla, olette täyttäneet osanne suostumuksesta.»
«Jospa teitä vaan olisi yksi!» sanoi hän.
«Kaikki tahi ei kukaan,» vastasin. «Sen olemme vannoneet. Meidän neljän täytyy aina toimia yhdessä.»
«Näet, Morstan,» sanoi hän, «Small on mies, joka pysyy sanoissaan. Hän ei petä ystäviään. Luulen että varmaan voimme luottaa häneen.»
«Tämä on saastainen asia,» vastasi toinen. «Mutta kuten sanovat, rahat ovat juuri tarpeelliset auttamaan meitä pulasta.»
«No niin, Small,» sanoi majori, «luulen, että meidän täytyy koettaa sopia teidän kanssanne. Mutta ensin täytyy meidän tietysti koetella kertomuksenne todenperäisyyttä. Sanokaa minulle mihin kirstu on kätketty ja minä tulen pyytämään virkalomaa ja matkustamaan Intiaan ottaakseni selvän asiasta.»
«Ei mitään kiirettä,» sanoin minä, joka tyynnyin samassa määrässä kuin hän kiihtyi. «Minun täytyy hankkia kolmen ystäväni suostumuksen. Sanonhan teille, että tässä tulee kysymykseen kaikki neljä tahi ei kukaan.»
«Tuhmuuksia!» huudahti hän. «Mitä noilla kolmella mustalla pirulla on tekoa meidän sopimuksemme kanssa?»
«Mustia tahi sinisiä,» sanoin minä, «sama se, mutta me olemme liitossa keskenämme, ja me olemme kaikki yhdestä puolen.»
«Niin; tämä päättyi uuteen kokoukseen, jossa myöskin Mahomet Singh, Abdullah Khan ja Dost Akbar olivat läsnä. Keskustelimme asiasta sinne tänne ja vihdoin tehtiin sopimus. Meidän piti hankkia molemmille upseereille kartat Agran linnoituksen vanhasta osasta sekä merkitä sen osan muurista, missä aarre oli kätkettynä. Majori Sholton piti matkustaa Intiaan tiedustelemaan, olisiko kertomuksemme tosi. Jos hän löytäisi arkun, jättäisi hän sen sinne, varustaisi pienen jahdin ruokavaroilla pitempää matkaa varten, joka odottaisi Rutland Islandilla, ja jonne me salaa hiipisimme, sekä vihdoin palaisi takaisin toimeensa. Kapteini Morstan pyytäisi sen jälkeen virkalomaa, kohtaisi meidät Agrassa, ja siellä me lopullisesti aarteen jakaisimme ja kapteini ottaisi haltuunsa sekä oman että majorin osan. Kaiken tämän vahvistimme juhlallisimmilla valoilla, mitä järki voi ajatella tahi suu puhua. Istuin koko yön kynän ja musteen kanssa työskennellen ja aamulla olivat molemmat kartat ihan valmiina ja allekirjoitettuna neljän merkeillä, – nimittäin minun, Abdullahin, Akbarin ja Mahometin nimillä.
«Mutta minä väsytän teitä, hyvät herrat, pitkällä kertomuksellani ja minä tiedän, että ystäväni, mr Jones, kärsimättömänä odottaa nähdäkseen minut varmana vankikopissa. Kerron sen niin lyhykäisesti kuin mahdollista. Tuo Sholto-lurjus matkusti Intiaan, mutta ei hän palannut koskaan takaisin. Kapteini Morsian osotti minulle vähä sen jälkeen hänen nimensä erään englantilaisen postilaivan matkustavaisten joukossa. Hänen setänsä oli kuollut sekä jättänyt jälkeensä omaisuuden hänelle, ja Sholto pyysi eron armeijasta, mutta kuitenkin voi hän kohdella viittä miestä niinkuin hän kohteli meitä. Morstan matkusti Agraan heti sen jälkeen sekä huomasi, niinkuin odotimmekin, että aarre oli poissa. Tuo konna oli varastanut sen, täyttämättä ainoatakaan niistä ehdoista, joista olimme salaisuuden hänelle myyneet. Siitä päivästä alkaen elin ainoastaan kostolleni. Ajattelin sitä päivällä ja kiihoitin sitä yöllä. Se muuttui valtavaksi kaikkinieleväksi intohimoksi minussa. Minä en välittänyt hituistakaan laista – en hirsipuusta. Ainoa ajatukseni oli – paeta, etsiä Sholton, kuristaa häntä kurkusta. Jopa Agra-aarrekin oli minusta muuttunut vähäpätöisemmäksi kuin kostoni Sholtolle.
«Olen päättänyt toimeenpanna monta asiaa tässä elämässä, ja aina olen kaikki vienyt päätökseen. Mutta monta vuotta viipyi, ennenkuin aikani tuli. Olen jo kertonut teille että olin oppinut vähän lääketiedettä. Eräänä päivänä tohtori Somertonin ollessa kuumeessa, löysi eräs työskentelevä vankijoukko pienen Andaman-saarelaisen metsässä. Hän oli kuolemaisillaan ja oli kömpinyt yksinäiseen paikkaan elämäänsä päättämään. Otin hänet huostaani, vaikka hän oli niin villi ja pahanilkinen kuin käärmeensikiö, ja parin kuukauden perästä oli hän terve taas. Häneen syttyi jonkinlainen jumaloitseva ystävyys minua kohtaan, eikä hän tahtonut palata metsiinsä, vaan oleskeli alituiseen majani läheisyydessä. Opein vähäsen hänen kieltään ja tämä saattoi hanat vielä enemmän rakastamaan minua.
«Tonga – se oli hänen nimensä – oli taitava soutaja ja omisti suuren, tilavan kanootin. Kun huomasin että hän oli minulle uskollinen ja olisi tehnyt vaikka mitä palvellakseen minua, ajattelin, että tässä olisi tilaisuus paeta. Puhuin hänen kanssaan asiasta. Hänen piti viedä veneensä määrättynä yönä eräälle vanhalle maallenousupaikalle, jota ei koskaan vartioittu, ja siellä minä astuisin veneesen. Minä käskin hänen ottaa mukaansa useampia vesikalepassia sekä niin paljon kuin mahdollista yamia, kookospähkinöitä ja perunoita.
«Ja tuo pikku Tonga, hänpä oli rehellinen ja luotettava. Uskollisempaa ystävää ei kellään ole koskaan ollut. Määrättynä yönä oli hän venheineen rantatilalla. Mutta sitte sattui niin onnettomasti että yksi vartijajoukon sotilaista oli rannalla – ilkeä lurjus, joka ei koskaan laiminlyönyt mitään tilaisuutta, saadakseen häväistä ja tehdä väkivaltaa minulle. Olin aina luvannut kostaa ja nyt oli aikani tullut. Oli ikäänkuin kohtalo olisi asettanut hänet minun tielleni, jotta voisin maksaa velkani ennenkuin saaresta läksin. Hän seisoi rantavallilla selin minuun ja lyhyt ratsupyssy olalla. Katsoin ympärilleni löytääkseni kiveä, jolla voisin koputtaa hänen aivojaan, mutta en löytänyt mitään.
Silloin juolahti kummallinen ajatus mieleeni ja nyt tiesin mistä aseen löytäisin. Istuin pimeään paikkaan ja riisuin puujalkani. Kolmella pitkällä hyppäyksellä olin hänen luonaan. Hän tähtäsi kiväärillään, mutta minä löin häntä kaikin voimin, jotta koko pääkallo halkesi. Näette vielä tässä puussa halkeaman, joka syntyi siihen lyödessäni. Kaaduimme molemmat kumoon, sillä minä kadotin tasapainon, mutta kun pääsin jaloille taas, tapasin hänet makaamassa liikkumattomana maassa. Astuin veneesen ja tunnin kuluttua olimme hyvän matkan päässä merellä. Tonga oli ottanut mukaansa kaikki maalliset tavaransa, aseensa ja jumalansa. Muun muassa oli hänellä pitkä bamburuoko ja palanen kookosniini-mattoa, joista laitoin jonkinlaiset purjeet. Kymmenen päivää kuljeksimme näin elämän ja kuoleman välillä ja viidentenätoista otettiin meidät laivaan, joka oli matkalla Singaporesta Jiddahiiin kuljettaen malajilaisia pyhiinvaeltajia. Siinä oli kummallinen sekoitus kaikenmoisista kansoista ja Tonga ja minä mukaannuimme pian heidän oloihinsa. Yksi suuri etu heillä oli – he antoivat meidän olla rauhassa, eivätkä kysyneet meiltä mitään.
«No niin, jos kertoisin teille kaikki seikkailut, jotka minä ja pieni matkatoverini saimme kokea, ette kiittäisi minua, sillä saisitte viipyä täällä auringon nousuun asti. Kuljeksimme sinne tänne maailmassa, sillä aina sattui jotakin esteitä, ett’emme päässeet Lontooseen. Mutta en silmänräpäykseksikään unohtanut päämaaliani. Sholtosta uneksin öisin; tuhansia kertoja olen murhannut hänet unessa. Vihdoin noin kolme neljä vuotta sitte saavuimme Englantiin. Minun ei ollut vaikea saada selvää, missä Sholto löytyi, ja koetin ensin tiedustella oliko hän hävittänyt aarteen, vai vieläkö se oli hänellä säästössä. Sain hyvän ystävän eräässä henkilössä, joka voi auttaa minua – en mainitse nimeä, sillä en tahdo saattaa ketään muuta pulaan – ja sain pian tietää että aarre vielä oli tallella. Nyt koetin päästit hänen läheisyyteensä monella tavalla, mutta hänpä olikin varova ja kaksi nyrkkitaistelijaa vartioi aina häntä, lukuunottamatta poikiansa ja khitmutgariansa.
«Mutta sitte eräänä päivänä sain tietää, että hän oli kuolemaisillaan. Syöksin heti puutarhaan raivostuneena ajatellessani että hän täten pääsisi kynsistäni, ja kun katsoin sisään ikkunasta näin hänen makaavan siinä vuoteellaan yksi pojistaan kummallakin puolen. Aijoin hypätä huoneesen ja ryhtyä kamppailuun heidän kaikkein kanssa, mutta juuri katsoissani häneen, hervahti alaleuka rinnalle – mies oli kuollut. Tunkeuduin hänen huoneesensa samana yönä ja etsein hänen papereitaan toivossa löytää jotakin muistiinpanoja paikasta, mihin hän oli jalokivemme kätkenyt. Mutta ei riviäkään löytynyt, ja minä lähdin pois niin katkerasti pettyneenä ja raivostuneena kuin ihminen voi olla. Mutta ennenkuin menin, juolahti mieleeni, että jos joskus tapaisin toverini, nuo kolme sikhiä, olisi jonkinlainen tyydytys tietää, että olin jättänyt merkin vihastamme. Sentähden piirsin eräälle paperilipulle meidän neljän merkin, sellaisena kuin se oli ollut asemakartalla, ja asetin sen hänen rinnalleen. Paljon olisi ollut vaadittu, että hän olisi laskettu hautaan ilman mitään merkkiä niillä miehiltä, joita hän niin alhaisella tavalla oli pettänyt.
«Ansaitsimme leipämme siihen aikaan sillä että näyttelin Tonga-parkaa mustana ihmissyöjänä markkinoilla ja muissa sellaisissa paikoissa. Hän söi raakaa lihaa ja tanssi sotatanssiansa, ja meillä oli aina hattu täynnä kuparirahoja päivän työn jälkeen. Sain edelleenkin tietoja Pondicherry Lodgesta, mutta muutaman vuoden kuluessa ei kuulunut muuta kuin että aarretta etsittiin. Viimein tapahtui kuitenkin mitä niin kauan olimme odottaneet. Aarre oli löydetty. Se tavattiin Bartholomeus Sholton kemiallisessa laboratooriossa, joka sijaitsi rakennuksen korkeimmassa osassa. Menin heti tarkastamaan paikkaa, mutta en voinut käsittää, miten pääsisin ylös puujalkoineni. Sain kuitenkin tietää, että katossa löytyi laskuovi, sekä mihin aikaan mr Sholto tapasi syödä illallista ja ajattelin että helposti voisin päästä ylös Tongan avulla. Menimme ulos Tongan kanssa, jonka uumille oli kierretty pitkä nuora. Hän kiipesi ylös kuin kissa ja oli heti päässyt sisälle katosta, mutta onnettomuudeksi oli Bartholomeus vielä huoneessa ja sen sai hän maksaa hengellään. Tonga luuli tehneensä hyvän työn, tappaessaan hänet, sillä kun tulin ylös kiiveten pitkin nuoraa, tapasin hänet pöyhkeilevänä kuni riikinkukko kuljeskelevan huoneessa. Suuresti hän hämmästyi kun rankaisin häntä köydenpätkällä ja sanoin häntä pieneksi vertahimoovaksi paholaiseksi. Sitte otin arkun ja laskin sen maahan sekä menin itse samaa tietä, jätettyäni neljän merkit pöydälle näyttääkseni, että aarre vihdoinkin oli joutunut niiden haltuun, joilla oli suurin oikeus siihen. Tonga veti sitte nuoran ylös, sulki ikkunan ja lähti pois samaa tietä, jota oli tullutkin.
Niin, nyt luulen kertoneeni kaikki. Olin kuullut erään venemiehen kertovan, eitä Smithin höyryvene Aurora, oli yksi nopeakulkuisempia höyryveneitä ja siksi ajattelin että se sopisi hyvin meidän pakomatkaamme. Soveimme kaupasta ukko Smithin kanssa ja minä lupasin maksaa hänelle suuren summan, jos hän veisi meidät vahingoittumattomina laivaamme. Hän kyllä tiesi, ettei kaikki ollut niinkuin olla piti, mutta ei hän tuntenut salaisuuksiamme. Kaikki tämä on täyttä totta, herraseni, ja minä en ole kertonut sitä teille huvittaakseni teitä – ettehän ole tehneet minulle juuri ystävyydenpalvelusta – vaan sentähden että luulen parhaiten voivani puolustautuu sillä, etten salaa mitään, vaan koko maailma tietäköön, miten häpeällisellä tavalla majori Sholto on kohdellut minua, ja kuinka viaton olen hänen poikansa kuolemaan.»
«Hyvin omituinen selitys,» sanoi Sherlock Holmes. »Sopiva päätös erinomaisen huvittavaan tapaukseen. Kertomuksenne loppuosassa ei ollut mitään uutta paitsi että teillä oli oma köysi mukananne. Sitä en todellakaan tietänyt. Mutta, toivoin että Tonga oli hukannut kaikki nuolensa, ja kuitenkin ampui hän meitä kohden yhden venheessä.»
«Hän oli pudottanut kaikki muut paitsi sen ainoan, joka oli puhalluspillissä.»
«Ah, niin,» sanoi Holmes. «Sitä en tullut ajatelleeksi.»
«Onko mitään muuta, mistä haluaisitte kysyä?» sanoi vanki kohteliaalla auliudella.
«Ei kiitos, sitä en usko,» vastasi toverini.
«Niin, Holmes,» sanoi Athelney Jones, «te olette henkilö, jonka mieltä tulee aina noutaa, ja kaikki tiedämme että te olette rikosten tuntija; mutta velvollisuutensa tulee täyttää ja olen jo mennyt liian pitkälle tehdessäni teidän sekä ystävänne mielen mukaan. Olen rauhallisempi ja tyyneempi tietäessäni että kertojamme on lukkojen ja salpojen takana. Hevonen odottaa ja kaksi polisikonstaapelia on myöskin siellä. Olen suuresti kiitollinen teille molemmille avustanne. Te tulette luonnollisesti kutsuttavaksi tutkintoon. Hyvää yötä!»
«Hyvää yötä, herrani,» sanoi Jonathan Small.
«Te ensin Small,» huomautti varovainen Jones, heidän lähtiessä huoneesta. «Minä en mielelläni ottaisi päähäni iskua puujalastanne, niinkuin teitte tuolle Andamansaarelaiselle.» –
«Niin, meidän pieni seikkailumme on siis nyt päättynyt,» huomautin minä, istuttuamme hetken ääneti sikaria polttaen. «Epäilen että tämä on viimeinen tutkimus, jossa saan seurata teidän menetystapaanne. Miss Morstan on suonut minulle kunnian tulla hänen herrakseen ja miehekseen.»
Holmesilta kuului koriseva valitus.
«Tuota pelkäsin,» huokasi hän. «En todellakaan voi onnitella teitä.»
Tunsin itseni vähän loukkaantuneeksi.
«Onko teillä syytä olla tyytymätön valintaan?» kysyin minä.
«Ei suinkaan. Katson, että hän on yksi suloisimpia nuoria naisia, mitä olen tavannut, ja hän olisi erinomaisen tarpeellinen sellaisessa toimessa, jota nyt olemme käsitelleet. Hänellä on selvä taipumus siihen suuntaan, – ajatelkaapa vaan, kuinka hän erityisesti otti talteen tuon Agran asemakartan isänsä paperein seasta. Mutta rakkaus on tunneasia, ja kaikki, mikä on tunnetta, on ristiriidassa kylmän, selvän ymmärryksen kanssa, jonka pidän suurempana kaikkea muuta. En itse uskaltaisi koskaan mennä naimisiin pelosta että sen kautta ymmärrykseni himmenisi.»
«Toivon ja luulen,» sanoi hän nauraen, »että ymmärrykseni voitollisesti kestää koetuksen. Mutta te näytätte väsyneeltä.»
«Niin, vastavaikutus on jo alkanut. Tulen olemaan väsynyt ja veltto ainakin viikon kuluessa.»
«Omituista,» sanoin minä, «että ajanjaksot, joita muilla nimittäisin laiskuudeksi, aina seuraavat teidän oivallisia älykkäisyyden ja voiman kohtauksia.»
«Niin,» vastasi hän, «minussa on ainetta parantumattomaan hulttioon sekä myöskin erinomaisen ravakkaan mieheen. Ajattelen usein erästä Goethen lausetta: «Vahinko että luonto vaan yhden ihmisen sinusta muodosti, sillä ainetta oli sekä kunnon mieheen että veitikkaan.»
«Mutta ajatelkaa vielä tätä Norwoodiasiaa, niin näette, että niillä, kuten otaksuin, oli liittolainen talossa, eikä se voinut olla kukaan muu kuin Lal Rao, pöydän kattaja. Siis tulee Jonesille todellakin jakamaton kunnia siitä että hän on saanut ainakin yhden kalan suureen nuotta-apajaansa.»
«Palkkio on kuitenkin hyvin epätasaisesti jaettu.» huomautin. «Te olette tehnyt kaiken työn tässä asiassa. Minä voitan vaimon, Jones kunnian, mutta te, mitähän te saatte vaivastanne?»
«Minulla,» vastasi Sherlock Holmes, «on aina varalla kokainipullo.» Ja hän ojensi kapean valkoisen kätensä ottaakseen sen uuninotsikolta.