Niinkuin kohoo tundra jäinen... (1936)

Wikiaineistosta
Niinkuin kohoo tundra jäinen...

Kirjoittanut Eero Eerola


Niinkuin kohoo tundra jäinen
kohti taivon pieltä,
nousee kansa itsepäinen
pohjan puolen tieltä,
niinkuin puhuu tuuli tuima,
puree vilu, halla,
kasvaa kansan mieli huima
pohjantähden alla.
Karu tääll’ on taival käydä
muukalaisen miehen,
mutta ket’ ei pelko jäydä,
tottuu korven tiehen,
ken on kera kontioiden
lyönyt painin lujan,
ken on yli suurten soiden
tehnyt kotikujan,
ken on kuullut syksyn yössä
koskiemme pauhun,
tarpoellut talven työssä
yli kalman kauhun,
taikka päästen keskikesään
alle aurinkoisen,
vienyt linnun-laulupesään
ihmislapsen toisen,
hän se tuntee, hän se tietää,
mikä tääll’ on taika,
hän se kesät, talvet sietää,
mikä liekin aika,
olkoon aika rauhan rakkaan,
taikka sodan soitto,
yksin miehen uskaljakkaan
täällä vain on voitto.
Tääll’ ei auta ruikutus,
ei valitus, ei parku,
kurjan nöyrä kuiskutus,
ei väistymys, ei karku,
täällä täytyy täyttä miestä
olla joka ainoon,
kantaa taiston tuimaa iestä,
valmis tuskaan, vainoon.
Tääll’ on kova kovaa vastaan
pakko aina panna,
helli liioin maa ei lastaan,
hevin leipää anna,
senpä vuoksi siunattu
tää olkoon kotitanner,
rakastettu, puolustettu
isäin mantu, manner.
Ken se hikihelmet kerran
Suomen korpeen puotti,
käskystä kuin taivon Herran
korpeensa hän luotti,
taikka kenpä tanterella
viljoin vuoti verta,
vastakin hän hurmehella
kastaa joka kerta
perimiään peltomaita,
rajaa rakkahinta,
eipä kukaan silloin saita,
kun on maansa hinta
ostettava, maksettava
vaikka heljin hengin,
uudellensa laskettava
sotaorhin kengin.
Niinpä käskee, niinpä vaatii
maa tää poikiansa,
lait ja lujat sille laatii:
ole kaunis, kansa,
ole kansa kestävä
ja sisukas ja sitkee,
kun on tahrat pestävä
ja maa kun verta itkee!


Lähde: Eerola, Eero 1936: Maan virsiä: runoja. K. J. Gummerus Osakeyhtiö, Jyväskylä.