Nimipäivät »Villa Trianonissa»

Nimipäivät »Villa Trianonissa» Entisaikainen kylpyläidylli Kirjoittanut Otto Manninen

Ah, Villa Trianonissa

kuin öljy Libanonissa

meilt’ ikään meni hauska iltapuoli;

kaks siellä kukkii missiä

kuin liljaa ja narsissiä, –

heill’ emännyydest’ oli harras huoli.

He liikkuivat ja liehuivat,

ja kutsukahvit kiehuivat,

ja kakut, kupit kukkuraiset tuotiin.

Jo nyki makuhermoja,

kun näki niitä kermoja, –

ne kahvit tosi tuntehella juotiin.

Ja viel’ ei päästy kahvista,

jo eikös vaankin vahvista

ne vaikutusta uusin argumentein!

Ne emännät ne ennätti,

ne leilit pöytään lennätti

niin pulskat paljon puhuvaisin entein.

Ne pullonkaulat kaitaiset

ja lasit kukkalaitaiset

ja sisus kullankelta kertoi, että

ei Pistyanissa estettä,

saa jalompaakin nestettä,

saa muutakin kuin savea ja vettä.

Kuin Bakkhos sota-aseineen

ne pullot loisti laseineen

ja katsoi meihin meinaten, me vastaan.

Ne seisoi kaula kurolla,

kuin hanhi-emo purolla

ois ohjaamassa kuutta kultalastaan.

Mut kukin omaan rakohon

ne hanhenpojat pakohon

jo puitti vaan, ja sille tielle jäivät.

Ei merkitystään salaista

ne voineet meille valaista:

ett’ oli meillä Sissi-missin päivät.

Vaan vertaus ol’ oikia:

kuin liuta linnunpoikia

meill’ alla liivein liikkua jo alkoi;

niin utuhienot untuvat

niill’ oli, tuskin tuntuvat, –

mut siivin aatos ilmoja jo halkoi.

Kuin meri mieli läikehti

ja välkehti ja väikehti,

ja kuut ja tähdet kuvasti sen kalvo;

sai lentää siivet levällään

tai uida aatos evällään,

ei matele, ei maallisia palvo.

Jos enempää voi vaatia,

niin Fazerin suklaatia

me mutustimme muistain synnyinmaata;

niin laajaks sydän laajeni,

ja tarinat ne taajeni, –

me jutustimme, tuskin muistain laata.

Päät oli vaan kuin pahvista,

ei kakuista, ei kahvista

ne kekkää, ei ees vihjaa viini jalo, –

kun telegrammit sateli,

se vihdoin ilmi mateli,

käy ylös yksi kynttilä ja valo.

Niin kaiken loppuponneksi

me joimme Sissin onneksi

ja terveydeksi toivotuksin parhain,

näist’ että kylpyaltaista

ois hyvää kaikenkaltaista,

joiss’ uitetaan jo aamust’ ani varhain,

joiss’ on niin lieju tulista,

ett’ ihan täytyy ulista –

mut kohta vaan, kuin kuore kalakukkoon,

jo kuumaan saveen peitetään,

vain henkireikä heitetään –

jos toisinaan ei sekin menne tukkoon.

Ei nousevaksi neitosta

sielt’ uskois saven peitosta,

vaan luulis, että sinne se jo suli.

»Herzkühler» vaikk’ on varalla,

on helle sydän-paralla,

kuin rasittaisi rakkauden tuli.

Kun sillä lailla liotaan

ja paahdutaan ja hiotaan,

ett’ ihan tuoksuu tulikiven käryt,

kun muokkaa moiset lipeät,

saa totta kyydin kipeät

ja kolotukset, lemmot, leinit, säryt.

Taas nuori kaht’ on norjempi

ja sorja kahta sorjempi

ja paulova kuin soitto Paganinin,

kuin keiju tanssii, ratsastaa,

saa kainaloonsa katsastaa,

ei sauvoja, vaan kavaljeerin fiinin. – –

Näin sommitellen sanoja

ja sammutellen janoja,

mink’ osasimme oudostaan ja voimme,

me Trianonin villassa,

maan eteläisen illassa,

ne Sissin-päivän onnenmaljat joimme.

Vaan paikkaan, joss’ ei palele,

mars taas ja itses valele

sen liemillä niin sisältä kuin päältä

ja usko, siinä sivellä

ei turhaan tulikivellä:

pois tanssijalkaa palajamme täältä.

Meist’ innoissaan on lääkärit

kuin jäniksistä jääkärit,

lie kristitty tai juudi, mahometti.

Me kalpenemme, laihdumme,

pois hikenä me haihdumme,

ja kassakin kuin kangastus se petti.

Kun saamme loppulaskumme,

jää meille tyhjät taskumme,

ja joonapot! ja pillit pussiin pannaan.

Pois kynittyinä hiivimme,

jos riittää kreditiivimme,

jos ei, niin jäämme pantiks savivannaan.

Lähde: Manninen, O. 1951: Muistojen tie: valikoima jälkeenjääneitä runoja. Toimittanut ja selityksin varustanut Pentti Lyly. WSOY, Porvoo.