Ninon

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Ninon

Kirjoittanut Alfred de Musset


Jos sanoisin sentään, että ma rakastan sua,
mitä vastaisit, sinisilmä, ruskeatukka?
Sa tiedät, rakkaus kiusaa rangaistua,
jos tuskani tuntisit, sinä säälisit mua;
tai kenties rankaiseis mua ruskea kukka.
Jos sanoisin sentään, että kuuta jo kuusi
ma vaieten vaivaa toivojen hullujen siedän!
Ninon, olet viisas, ja huoleton, punainen suusi
on ennalta vastannut moneen jo arvailuusi;
kenties sinä virkkaisit vain tään: »Minä tiedän.»
Jos sanoisin, ett’ olen suloisen hulluuden vanki,
olen orjasi iki ja varjona seuraan ma sua!
Pien’ epäilyn piirre ja murheen murtelevanki,
sa tiedät, Ninon, voi soristaa soreanki;
kenties sinä vastaisit, ett’et usko mua.
Jos sanoisin, että mun sieluni pohjahan puuttuu
sana pienin, jonka me joskus vaihdamme illoin!
Sa tiedät, Ninon, sinisilmää kaksi jos suuttuu,
lyö taivahat tulta ja maailma mustaksi muuttuu;
kenties sinä kieltäisit minun käyntini silloin.
Jos sanoisin, että yöni ma huokaan hukkaan,
että itken päivät ja rukoilen runoja sulle;
Ninon, kun naurat ja luomesi luot runo-rukkaan,
vois eksyä perho sun punaisten huultesi kukkaan;
jos sanoisin sen, sinä kenties nauraisit mulle.
Siis en sano mitään. – Luoksesi saavun, ma luulen,
kuin ennen ja istun lamppusi luo pakinoiden;
ma hengitän henkäystäs, minä äänesi kuulen,
voit epäillä, arvata, sipristää simahuulen,
nää silmäs ei syytä, mi kaihtaa vois sulot noiden.
Ma salaa poimin kukkia kummia illoin,
sun takanas kuuntelen, kun säveliin sinä aukeet;
yli soittimen kulkevan nään kätes valkean silloin,
ja valssihin riemuavaan kun yhdymme milloin,
ma tunnen, kuin käsivarsiini ruokona raukeet.
Ja öisin, maailma kun välillämme on laaja,
kun kotiini käyn sekä suljen huoneeni oven,
mun ympäri yössä muistojen tarha on taaja,
ja vain jumalalle, kuin ahnas aartehen saaja,
tuon julki ma sua täpötäydet lippahat poven.
Ma lemmin, sa et sitä tiedä, ma en sitä sano,
ma lemmin, ja kyllin en voi jumaloita ma kiittää.
Rakas mulle on rakkautein, pyhä lempeni jano;
olen vannonut, rakkaudelta en toivoa ano,
vain onnea, saan sitä myös: – sinut nään ja se riittää.
Ylin ollut ei mulle, ah, auvo se ansaittua:
sun syliisi kuolla ja elää sun jalkojes eessä.
Tuon tuskakin todistaa, joka vaivaa mua ...
jos sanoisin sentään, että ma rakastan sua!
Mitä virkkaisit, sinikukka synkässä veessä?


Lähde: Leino, Eino 1913 [1908]: Maailman kannel. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki.