Nixe

Nixe. (Päivälehti 17.12.1890) Kirjoittanut K. A. Tavaststjerna

Nuorella vasta naineella ystävälläni oli mitä viehättävin pikku vaimo, jota koko maailma häneltä kadehti. Minäkin olin mukana sitä tekemässä, ja syystä kyllä, sillä minä tiesin, että hän oli ylen onnellinen. Meidän ystävyytemme sai väistyä rakkauden tieltä, emmekä olleet vuoden aikaan saaneet tietoa toisistamme. Silloin sain yhtäkkiä kirjeen, joka oli suunnattomaan summaan vakuutettu ja minussa jo heräsi pilven takaisia toiveita perinnöstä tai suurimmasta voitosta raha-arpajaisissa. Kun avasin kuoren, tunsin ystäväni käsialan ja sen sisässä oli näin kuuluva itsetunnustus:

”Nixe.

Haavekuva, joka on muuttunut todellisuudeksi.

Nixellä, sinipiiallani, ei ole ollut niinkuin Shakespearen Puckilla onni syntyä keijukaisnäytelmää varten, hän on syntynyt tämän maailman kovakouraista elämää varten. Hän ei siis ole sellainen hengetär, joka lumoo kaikki, mitä hän kädellään koskettaa; hän on vähemmän täydellinen, vähemmän ilmassa häilyvä, mutta hän on sitä enemmän luotu tätä käytöllistä aikakautta varten. Puckin synnytti, vuosisatoja sitten, erään suuren runoilijan aivoissa usko hyvien valtojen voimaan, ja hän elää nyt ainoastaan tarustossa. Nixe syntyi vähän aikaa sitten, eräänä kevännä, kun lumi suli auringon tieltä, ja hän kasvoi kilpaa kissanpoikien kanssa pihoissa ja puutarhoissa. Hän syntyi ihmisen voittamattomasta rakkauden kaipuusta ja toisen ihmisen epäilyksestä rakkauden oikeuteen, ja niin tuli hänestä äpärälapsi, jonka äitinä oli luonnon lahjomaton uudistushalu ja isänä ihmisellisen järkevyyden väijyvä epäilys.

Hän on uudenaikainen sormenpäihin saakka, hän on ihmeellinen elävä osoitus luonnon ja sivistyksen vastakkaisista voimista. Hän on monimutkainen, täynnä virheitä ja hyviä avuja, kummallinen, monen karvainen haltija, yhtä hyvä kuin ilkeäkin, yhtä suora kuin viekas, ylpeä ja mairittelija, lämpönen innostuessaan, kylmä laskuissaan. Minä olin nähnyt epälukuisin noita nykyajan loistokukkasia, ennenkun Nixe kohotti eteeni pystyn sinipiikapäänsä, jossa kiiluivat nuo salaperäisen täyteläiset ja tutkivat mustat silmät, mutta minä en vielä koskaan ennen ollut niihin todenteolla hurmaantunut. Enkä uskonut sitä nytkään. Mielikuvitukseni siivet olivat lakanneet rakkauden unelmia kantamasta ja minulla oli jo elämästä niin monenlaisia kokemuksia. Silloin astui Nixe rohkeasti eteeni taikasauva kädessään ja hän muistutti minua hetikohta naisratsastajasta. Mutta hän ei koskettanut minua sauvallaan, hän löi. Monesta lyödystä olen minä yksi ja lyönnin saatuani minä säikähdin ja kavahdin kohoksi niinkuin hevonen. Ja siitä pitäen olen minä omituisen taikavoiman vallassa, joka minua alentaa, mutta samalla tekee onnelliseksi. Olen puoleksi narri, puoleksi tunnen olevani yläpuolella muita; olen autuas ja samalla mietin ja murehdin minä tilaani.

Niin olen siis vihdoin minäkin saanut kokea, miltä tuntuu kantaa kuormaa, rakasta ja pientä, ja oppinut rakastamaan tätä rasitusta enemmän kuin itseäni. En ole koskaan ennen uskaltanut luottaa sellaiseen onneen, koska olen pelännyt sen minua lamauttavan, koska olen katsonut itseni vapaammaksi, esteettömämmäksi ilman sitä. Ja kuitenkin olen nyt vapaatahtoisesti nostanut hänet voimakkaille olkapäilleni, vaikka olisin voinut häntä paeta. Mutta minä huomasin olevani suurempi, voimakkaampi ja jalompi, ja että hän oli syntynyt kaikkein esteitten yli kohotettavaksi lemmen ikuisella voimalla. On ehkä epämiehekästä, että tämän myönnän, mutta minä olen ylpeä kannettavastani, tunnen itseni paremmaksi, voimakkaammaksi, sillä hän ei paina minua, hän ainoastaan minua täydentää.

Nixe, haavekuvani, joka on muuttunut todellisuudeksi, on hento, pienonen, heikko olento, joka on luotu käsillä kannettavaksi. Samoinkuin meren aallot kerran loivat Venuksen ja veivät hänet kuohupäillään maihin, niin on myöskin kulttuuri synnyttänyt Nixen ja hänet rannalle kantava. Kaikki kysymykset tasa-arvoisuudesta vaikenevat, kun on hänestä puhe.

Ajattelehan vaan, että meidät julistettaisiin vertaisiksi! Hulluutta se olisi! Minä olen puolta suurempi kuin hän ja puolta voimakkaampi; minun suurin nautintoni on voittaa vaikeudet ja musertaa vastukset, jota vastoin hän säikähtää kovaa sanaa ja tylyä katsettakin. Tasa-arvoisuus meitä molempia alentaisi ja häiritseisi onnemme, joka elää juuri erilaisuudestamme. Jos hänen olisi pakko astua alas väkijoukon keskeen ja koettaa siellä omien kyynärpäittensä avulla tunkeutua eteenpäin, niin istuisi hän jo seuraavassa silmänräpäyksessä jonkun toisen tukevilla olkapäillä. Eihän hän ole itse syypää tenhovoimaansa ja hurmaavaan heikkouteensa. Vielähän on kauneus mahti maailmassa eikä ole kuultu ruusupensaan valittavan sitä, että se on pakoitettu loistamaan ja lemuamaan eikä kasvattamaan ruokakelpoisia marjoja. Ei ole ainoastaan iloni kantaa häntä hartioillani, se on velvollisuuteni, – muuten tallaisimme jalkojemme alle kulttuurimme ihanimman kukkasen.

Eikö vapaaehtoinen kantajatoimeni minua rasita? Ei, siltä me kaksi, me sovimme toisillemme niin hyvin. Minä en koskaan salli, että minua kadehditaan. Sana, silmäys, hyväily riittävät saamaan meitä toisiamme ymmärtämään, ajatuksemme tulevat jo puolitiessä vastakkain, äänen väre on meille käsky ja hänen pienen jalkansa kosketus merkitsee minulle enempi kuin verisimpien kannuksien iskut.

Hän ei kohtele minua yksinvaltijaan ylpeydellä, hän minua hurmaa. Ja jumaloimistani hän palkitsee, hän tahtoo oman henkensä uhalla jättää jälkimaailmalle näkyvän muiston rakkaudestamme, joka elää ja on nuori ja voimakas, silloinkuin me molemmat jo lepäämme haudassa. Vanha tarina Fenix-linnusta, joka uutena syntyy meidän omasta tuhastamme!

Ja kuitenkin voin minä mietteitteni hetkinä, kun palaan yksinäisyyteeni kävelyiltämme elokuun öitten hämärässä, tuntea omituista ahdistusta ja kaikki entiset epäilykseni kuiskaavat totuuden korvaani: sinä olet itsekäs, petturi! Sinä olet pettänyt uskosi edistymiseen. Ja silloin minä häpeän itseäni ja onneani. Eikö minulla siis ole oikeutta siihen vai miksi sitä ujostelen?

Onko se vain väärää ujoutta, ett’en tahtoisi tunnustaa rakastavani, vai painaako minua kärsivän ihmiskunnan oikeutetut vaatimukset saada minut sille uhrautumaan. Olen kuullut sanottavan, että onnellisin mies on se, joka on toimelijain. Minä en voi tulla onnellisemmaksi – miksi en siis ole tyytyväinen? Ja minä sären pääni tuumiessani tätä luonnon ja kulttuurin ristiriitaisuutta enkä kykene ratkaisemaan, olenko minä rakkauteni kautta joutunut sen edistyksen pettäjäksi, jolle olin elämäni pyhittänyt. En tiedä, sano sinä minulle, olenko vaan rakastunut narri vai olenko kaikkia muita ylevämpi.”

Karl A. Tavaststjerna.

Lähde: Päivälehti 17.12.1890.