No 399 Suomalaisessa Virsikirjassa

Wikiaineistosta
Teknisten rajoitusten vuoksi artikkelin yllä näkyvä otsikko on virheellisessä muodossa. Oikea kirjoitustapa on: N:o 399 Suomalaisessa Virsikirjassa.
N:o 399 Suomalaisessa Virsikirjassa.
(Latinasta Suomeksi käännetty.)
Kirjoittanut anonyymi


1.
Jo herkee haikea huoli,
Jo lakkaa äitien itku,
Ei ystäviään piä surra;
Tää kuolu on uuistos elon.
2.
Miks hakatut hautojen kivet?
Miks muuratut kammiot kalliit?
Jos ei että nukkunut pannaan
Niihin, ei peräte kuollut.
3.
Sillä ruumis lepohon mennyt,
Ken tunnottomana nähään,
Taas henkensä kallihin kanssa
Koht’ yhteen lujemmin liittyy.
4.
Ovat tulevat ajat, kun jälleen
Luut entinen lämpönen ehtii,
Ja verellä nuorella virkoo
Taas sielun muinonen maja.
5.
Ruumiit, jotka martana maassa
Ja määnneet makasi ennen,
Temmastaan takasi ilmaan
Seuraamaan entistä henkee.
6.
Niin siemen kuivanut virkoo
Jo kuollut, jo peittetty peltoon:
Se turpeen povesta nousee
Ja toivotuks heelmäks tointuu.
7.
Näin nouseman kuollejen jälleen,
Ajan tultua paremman, pitää:
Ei liitokset ruumisten ratkee
Taha Tuonelan tultua kerran.
8.
Ite Tuoni on ilosemp siitä,
Että kuoleman kipujen kautta
Tie hyvillen autuas aukee,
Taha tähtien tuskilla tullaan.
9.
Tää ruumis nyt, maa, ota taltees,
Ja kauniist povehes peitä!
Sullen ihmisen jäsenet jätän,
Ja kalliit jäännökset uskon.
10.
Näiss’ ennen on asunut henki
Ite-Luojan lähtenyt suusta:
Miel’ elävä myös oli niissä,
Joka Jesuksen Oppia seuras.
11.
Sinä piilohos annettu peitä!
Ei unhota vaatia Ite
Lahjaansa takasi Luoja,
Ihmeellistä kasvonsa kuvaa.
12.
Pian tulee ansion aika,
Jolla Jumala toivomme täyttää:
Olet ilmiin aatava silloin
Sen haamun, kun heitän nyt huostaas.


Lähde: Turun Viikko-Sanomien vuosikerta 1820, 12. helmikuuta s. 2–4. [Tekstikorpus]. Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, Helsinki. Viitattu 23.12.2006. Sisältyy kokoelmiin 1800-luvun korpus: Turun Viikko-Sanomat, vuosikerta 1820. Saatavissa osoitteesta http://kaino.kotus.fi/korpus/1800/meta/tvs/tvs1820_rdf.xml.