Nokipojat

Nokipojat Kirjoittanut Otto Manninen

Noki meill’ on nurmea, ruostekatot ruohoa,

saamme iän nuoren savupiippua nuohoa,

harjalta harjalle vaappuen, viippuen,

henki joka hetki hiuskarvasta riippuen.

Tiemme on saattama tuulten ja sauhuin.

Astujat maassa ne katselevat kauhuin.

Päätä pois kääntävät, jouduttavat jalkaa:

entä jos sieltä paha alamäki alkaa!

Tyyntyvät vasta ohi ensi nurkan ehtien:

helpompi se hermoille palstoilta lehtien!

Säälivät siellä monet kelpo sielut kiltit:

»Voi, te elon lapsipuolet, nuoret nokipiltit!»

Säälitte! Vielä me viipumme täällä,

tuulessa, päivässä, päittenne päällä.

Pohja on meille, mihin polkea jalka,

missä ylin muilla on majan kattomalka.

Totta valkoenkelit ois nähdä halutummat,

kuin on pienet hankopirut, harmaat ja tummat.

Liemme nokipeikkoja, joita lapset pelkää,

mutta muuten tareta te talvi yritelkää:

kestäiskö kirkkaana lietenne lieska,

kypsyiskö koreaksi kyrsä ja rieska,

vai elo ehkä vähän mustemmaksi muuttuis,

muurienne huipulta jos huimat pojat puuttuis?

Päällemme ottaa meill’ osana ja työnä

ihmisten kaupungin kaikk’ on nokiryönä,

kivisuonet kierrätellä, luotimme laskien,

umpiporot pohjimmatkin raivata raskien,

tehdä tietä, että kävis estymättä henki,

tuhmasti ett’ isännöis ei tuli, reima renki.

Kenen haave hartaampi kesän marjamaihin,

lepopäivän päilyntään ja suvisunnuntaihin

kuin sen, jolle talven viima veikoista taatuin,

joll’ on synkkä sydenkarva seisten ja kaatuin!

Oispa aina aurinko ja auttais kesän marjat,

haikarojen hallita jo joutais katonharjat.

Kaikk’ ois samankarvaisia, mustat kanssa muitten,

viinapuitten vierellä ja alla leipäpuitten.

Vaan on jäinen talvenjänkä kestämistä kesään,

paljon puuta, pökkelöä tarvis panna pesään.

Pian vilu viiltää ja näppäisevi nälkä,

missä tuli vastaan ei väkevästi välkä.

Niin on pakko pakkasella, niin on tarvis talvella

ihmisen tulta, tulen ihmistä palvella.

Turvaksi sen tuntee ja aarteeksi arvaa,

kell’ on iho ihmisen, ei Mikko-ketun karvaa.

Tuska olla tuletta ja valkeatta vaiva

sen, ken julki vaeltaa, ei myyränteitä kaiva.

Saavat mustat muutamat hoitaa savuhormia,

jott’ ois muilla pitää vara valkeita sormia.

Kussa tuli tukahtuu ja tuhka hengen tukkii,

liikumme, ja liedellä taas tulikukka kukkii.

Herttaista on herätä ja torkahtaa sen ääreen.

Häkä päät’ ei hämmennä, ei kiipee kihti sääreen.

Paha noki valkea ei nousemahan kärky,

palokellon pauhusta ei rakas rauha järky.

Hyv’ ei järky järjestys, ei raiteet, ei kaavat,

maurit työnsä tekevät ja maurit mennä saavat.

Olo varma, valoisa on majakansan kaunan,

valkonymfin valkeus se nojaa nokifauniin.

Muuttumatta, puuttumatta maass’ on olo oiva,

pyrkijänsä pysty saa ja luovijansa loiva.

Nokipojat nousta saa, on jyrkkä tie ja kaita,

kupehilla kuilut, missä muilla tasamaita.

Oksa kutsuu oravaa ja huiput huimapäitä.

Niitä kasvaa, kaikki säät on niille kasvusäitä.

Yksi kaatui, kaksi kasvoi, toiset homman hoitaa.

Katot kansoittelemaan on monta nokinoitaa.

Ilmaiseksi niitä maasta marrostakin itää,

huimapäitten heimosta Herra huolen pitää.

Lähde: Manninen, O. 1925: Virrantyven. WSOY, Porvoo.