Novgorodilaisten retki Hämeeseen v. 1311

Kohteesta Wikiaineisto
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Novgorodilaisten retki Hämeeseen v. 1311

Kirjoittanut Julius Ailio


Novgorodilaisten retki Hämeeseen v. 1311.


Käsittämättömiltä tai ainakin oudoilta tuntuvat nykyajan silmillä katsottuina ne surmaa ja tuhoa tuottaneet hävitys- ja ryöstöretket, joita nykyisen vuosituhannen alkupuolella tehtiin ei ainoastaan Novgorodista, vaan myös Karjalasta ja Vatjanmaalta Hämeeseen ynnä Lounais-Suomeen sekä päinvastoin. Tietomme niistä perustuvat pääasiassa venäläisten kronikkain antamiin harvasanaisiin ilmoituksiin. Verrattain tarkasti on kerrottuna novgorodilaisten retki Hämeeseen v. 1311. Siitä näyttää olevan saatavissa jotenkin tyydyttävä kokonaiskäsitys, ja se luo samalla valoa Hämeen varhaiskeskiaikaiseen historiaan. On sen vuoksi paikallaan ottaa tämä retki seuraavilla sivuilla puheeksi.
Aluksi pyydän mainita jonkun sanan puheenaolevista retkistä ja niiden syistä, tarkoituksesta ynnä luonteesta yleensä.
Tiedämme, että 9:nnellä ja 10:nnellä vuosisadalla Pohjois-Venäjällä syntyi slaavilaisia valtioita, joista Novgorodin tasavalta pian saavutti suurimman mahtavuuden. Tämä mahtavuus johtui Novgorodin maantieteellisestä asemasta idän ja lännen, etelän ja pohjan, s. o. arabialaisten ja länsieuroppalaisten, Konstantinopolin ja pohjoismaiden välisen kaupan keskuksena. Sen kannattajina oli etupäässä slaavilaisia kansan-aineksia, jotka mainittuun aikaan voimakkaana siirtolaisvirtana painuivat etelästä päin Pohjois-Venäjän suomalais-alueita kohti. Tämä siirtyminen, joka kuvastuu m. m. muinaislöydöissä, täytyy tässä kuitenkin sivuuttaa.
Novgorodin kaupalle oli tärkeätä Itämereen laskevain jokien, Nevan, Narvanjoen ja Emä- (eli Pernaun) joen valtaaminen sekä ympärillä asuvain suomalaisheimojen alistaminen. Liiketiet oli tehtävä vapaiksi ja rauhoitettava vihamielisten asukkaiden ahdistamisilta ja rantaryöstöiltä. Edullista vientitavaraa, turkiksia y. m., oli paraiten veroina saatavissa alistetuilta kansaheimoilta.
Läntisistä suomalaisheimoista joutuivat sangen varhain karjalaiset, inkeriläiset ja vatjalaiset Novgorodin yliherruuteen, mihin sisältyi paitsi verovelvollisuutta myös velvollisuus ottaa osaa Novgorodin toimeenpanemiin sotaretkiin. Mutta pian alkoi taistelu myös Viron ja Hämeen herruudesta.
Taistelua virolaisten kanssa kesti parisen vuosisataa, ja yleensä oli Novgorod siinä voiton puolella. Jo 900-1uvun lopulla lienevät novgorodilaiset verottaneet Viroa, ja varmaankin sen teki Novgorodin ruhtinas Jaroslav I retkellään v. 1030, jolloin hän voitti virolaiset ja perusti Emäjoen varrelle Jurjevin linnan. Heidän verovelvollisuuttaan ei ole kuitenkaan vakinaiseksi katsottava. Niinpä he Jaroslavin kuoltua vapauttivat itsensä, hävittäen Jurjevin, ja kun he esim. seuraavan vuosisadan alkupuolella taas pantiin verolle, vapautuivat he silläkin kerralla. 1200-luvulla ilmaantuivat sitten saksalaiset novgorodilaisten kilpailijoiksi. Taistelu kilpailijain kesken oli aluksi välillistä. Mikäli edellisten vaikutus sai alaa Virossa, sikäli jälkimäiset tekivät kostoretkiä rangaistakseen virolaisia alistumisesta saksalaisten valtaan ja kääntymisestä katolilaisuuteen, tai kiihottivat heitä itseään hyökkäyksiin saksalaisia vastaan. Toisinaan tekivät virolaiset liittoja Novgorodin kanssa saksalaisia vastaan, jotka ankaramman ja syvemmälle kansan olemukseen tunkeutuvan valloitusjärjestelmänsä takia olivat enemmän pelättyjä. Taistelun lopputulos oli, kuten tunnettua, se, että lujasti järjestäytynyt saksalainen ritarikunta — ja väliaikaisesti Tanska — riisti itselleen suurimman osan Viroa.
Toisen vuosituhannen alkupuolella näkyy Novgorod yrittäneen saada Hämettäkin poliittiseen vaikutuspiiriinsä. Ensimäisen kronikkain tietämän retken sinne teki v. 1042 Vladimir, joka tällöin olisi voittanut hämäläiset ja siis nähtävästi verottanutkin heitä. Muita tietoja Novgorodin retkistä Hämeeseen tai päinvastoin 11:nneltä vuosisadalta ei ole olemassa. Mutta Nestorin, tai oikeastaan Laurentiuksen kronikassa, joka varhaisimpaan aikaan nähden perustuu 12:nnen vuosisadan alkuun päättyviin, Nestorin tietoihin, mainitaan m.m. hämäläisetjäämit») russeille verovelvollisina. Mahdollisesti kohdistuu tämä tieto vastamainittuun Vladimirin retkeen asti. Vakinaisessa ja täydellisessä Novgorodin yliherruudessa hämäläisten ei kuitenkaan ole otaksuttava olleen. Niin voi päätellä useista myöhemmistä Novgorodin taholta Hämeeseen tehdyistä retkistä, joita tietysti ei tehty lojaalisiin ja säännöllisesti veroa suorittaviin maihin.
Näiden retkien ja vastaretkien luetteleminen jääköön tässä sikseen. Retkikuntain suuruudesta mainittakoon esimerkkeinä, että aikakirjain mukaan menivät hämäläiset v. 1142 vajaan 400 miehen joukolla Laatokan seudulle, talvella 1149 vajaan1000 miehen joukolla vatjalaisten maahan (kertomuksen mukaan sieltä ei yksikään päässyt takaisin) ja kesällä 1228 (laivoilla) Laatokan ympäristöön 2000 miehen tai suurempilukuisella joukolla, josta vain harvat pääsivät pakenemaan, muut saivat surmansa.
Vaikka tiedot m. m. retkikuntain suuruudesta ovatkin epämääräisiä ja vähemmän luotettavia, esiintyvät niiden mukaan hämäläiset suunnitelmallisten ja aikanaan verrattain suurenmoisten hyökkäysretkien toimeenpanijoina sekä itsenäisenä, Suuren Novgorodin kanssa sotaa käyvänä mahtina. Jo tämä seikka osoittaa heidän yhteiskunnallisen järjestäytymisensä ja valtiomuodostuksensa keskiajan alussa olleen sangen kiinteän ja paljoa kehittyneemmän kuin yleensä on oltu taipuvaisia olettamaan.
Kun Ruotsi oli kohonnut sille kulttuurikannalle ja valtiollisesti siksi lujittunut, että se kykeni valloituspolitiikkaan, oli sen lähimpänä silmämääränä luonnollisesti Suomi. Kauppaetujen kannalta oli Suomi haluttu alusmaa, ja erittäin tärkeätä oli Suomenlahden kautta itäänpäin vieväin liikeväyläin herruus. Näissä pyrkimyksissään Ruotsi tuli törmäämään Novgorodia vastaan. Niin pian kuin se oli saanut vakinaisen jalansijan Lounais-Suomessa, ja niin pian kuin Häme oli joutumaisillaan katolisen kirkon ja Ruotsin vaikutuspiiriin, näki Novgorod entisen asemansa Suomessa olevan menemäisillään. Taistelu sen johdosta oli täälläkin, samoin kuin novgorodilaisten ja saksalaisten kesken Virossa, aluksi välillistä, taistelevain puolien alusmailla käytyä alituista rajasotaa.
Sitten kuin hämäläiset olivat kadottaneet itsenäisyytensä, tuli heidän suhteensa Ruotsiin pääasiassa samaksi kuin karjalaisten ja vatjalaisten Novgorodiin. Kaikki mainitut suomalaisheimot olivat nyt välikäsiä vieraiden pyyteiden ajamisessa, kahteen leiriin jakautuneita. Siitä saavat selityksensä nuo saman kansan heimojen hävitysretket toistensa asuma-alueille. Houkutteluna retkien tekoon oli tietysti etupäässä saaliin- ja kostonhalu. Mutta päämääränä ei ollut pelkkä ryöstäminen, hävittäminen ja surmaaminen, vaan samalla vihollisen sisäisen voiman heikontaminen ja sen kautta emämaan poliittisten etujen turvaaminen. Sellaista oli ajan sodankäyntitapa. Eroa retkien luonteessa ei näytä olleen, johtivatko niitä sitte keskenään kilpailevain valtojen ruhtinaat vaiko alistettujen kansain omat heimopäälliköt.
Roomalais-katolisen kirkon ja Ruotsin vaikutuksen levitessä Länsi-Karjalaan lakkasi tämä osa Karjalaa tekemästä retkiään länteen päin ja sai nyt itse vuorostaan kokea Novgorodin vihaa ja vainoa. Esimerkkinä mainittakoon Novgorodin ruhtinaan aikoma retki Karjalaan v. 1269. Se osottaa, että Novgorodin valta siellä oli vaarassa jo aikaa ennen Karjalan ristiretkeä. Pähkinäsaaren rauha muodosti sittemmin pitkäksi aikaa tasapainotilan Ruotsin ja Novgorodin välille, mutta kokonaan eivät päättyneet hävitysretket vielä tällöinkään.
Puheenaolevain retkien laadusta saamme elävän käsityksen niistä kertomuksista, joita HENRIK LÄTTILÄINEN antaa samanlaisten retkien teosta 1200:n vaiheilla Suomenlahden eteläpuolella.
Sikäläiset retket, m. m. saksalaisten sotaretket, tehtiin enimmäkseen talvella, jolloin lumi ja jää olivat luoneet hyviä teitä ja luontaisia siltoja soiden ja vetten poikki. Henrik Lättiläinen ilmoittaa niiden tavalliseksi ajaksi paaston-ajan (helmikuun). Sotajoukko oli sekä ratsu- että jalkaväkeä. Jälkimäinen ja retkellä saatu saalis kuljetettiin reillä. Onnistuakseen vaativat retket mahdollisimman suurta liikenopeutta. Asukkaat oli yllätettävä, jotteivät he ehtisi paeta eikä korjata karjaansa y. m. omaisuuttaan muinaislinnainsa tai metsämurtojen turviin. Jolleivät kyliin johtavat tiet olleet vartioittuja, tai jolleivät vartijat ehtineet ilmoittaa vihollisen lähenemisestä, seurasi kylissä verilöyly, jossa kaikki miehet surmattiin. Päälliköt tavallisesti vangittiin, ja samoin tehtiin vaimoille ynnä lapsille. Karja otettiin mukaan tai tapettiin. Kaikki kelpaava ryöstettiin, talot poltettiin. Tuhotyönsä tehtyään vihollinen hävisi tuulispään tavoin, niin kuin se oli tullutkin.
Novgorodin alueen ja Ruotsi-Suomen väliset retket ovat olleet pääasiassa epäilemättä samanluontoisia. Mitä tulee niiden vuoden-aikaan, on toisinaan nimenomaan ilmoitettu retkien tapahtuneen talvella, toisinaan taas kesällä (tai laivoilla). Vuodenaika ja liikeneuvot oli luonnollisesti valittava retken päämaalin maantieteellisen aseman mukaan. Syvemmälle sisämaahan aijotut retket oli toimeenpantava varmaankin talvikelillä. Siten oli esim. laita ruhtinas Aleksanterin retken v. I256 Kaprion (Inkerinmaan) kautta Hämeeseen. Retki oli muuten perin vaikea, sillä sen aikana «ei näkynyt päivää eikä yötä», niinkuin aikakirja kuvaa arvatenkin ankaria talvisia tuisku- ja pyryilmoja. Vain rannikkoseutuja tarkoittavat retket sopi tietenkin edullisimmin tehdä laivoilla, kuten esim. hämäläisten retki Laatokalle v. 1228. Kertomuksessaan siitä mainitsee kronikka nimenomaan soditun järven lähettyvillä Issadissa (kylä Olhavan suupuolella) ja Aunuksessa. Meri- eli rannikkoretki oli tietysti sekin, jonka novgorodilaiset tekivät Turkuun v. 1318. Ulotettiinpa niitä joskus Ruotsin puolellekin, kuten v. I320, jolloin novgorodilaiset lähtivät laivoillaan (ушкуи) hävittämään Ruotsin rantoja.
Otan sitten erikseen puheeksi 1311 vuoden retken. Novgorodin I:sen kronikan kertomus siitä on seuraava. »Vuonna 1311. Menivät novgorodilaiset sotaan muukalaisten maahan meren taakse, hämäläisiä vastaan, ruhtinas Dmitri Romanovitshin keraila, ja kuljettuaan yli meren ottivat he ensiksi Kauppajoen (ei »ensimäisen Kauppajoen», niinkuin käännös kuuluu Hausenilla, Medeltids-urkunder, I), polttivat kylät ja vangitsivat päälliköt, mutta karjan he surmasivat. Ja siellä kaatui Konstantin, Ilja Stanimirovitshin poika, takaa-ajaessaan. Sitten he ottivat Mustanjoen ja niin tulivat Mustaajokea myöten Vanain linnan (ei »kaupungin») lähelle, ottivat ja polttivat linnan; mutta muukalaiset pakenivat päälinnaan (ei »linnaan» yleensä); se paikka oli luja ja vankka, kivisellä (kallioisella) kukkulalla, jonne ei ollut pääsyä miltään puolelta; ja he lähettivät terveisiä pyytäen rauhaa. Novgorodilaiset rauhaa eivät antaneet, ja jäivät 3:ksi päivää ja 3:ksi yötä, hävittivät piirikuntaa, polttivat isoja kyliä, ajelivat (kokoon) kaikki kalleudet, mutta karjasta eivät jättäneet jälelle sarveakaan. Ja sitten mennessään he ottivat Kavgalan joen ja Pernan joen, ja lähtivät merelle ja tulivat terveinä kaikki Novgorodiin».
Kertomuksessa mainittu ruhtinas Dmitri Romanovitsh varmaankin oli Novgorodin tasavallan pää. Retki tapahtui siis tasavallan nimessä, sen poliittisten päämääräin takia, olematta pelkästään yksityisten etuja palveleva ryöstöretki. Se oli Ruotsia vastaan tähdätty isku, jonka tarkoituksena oli horjuttaa sen asemaa Suomessa ja välillisesti estää Karjalan kannasta ja Nevaa joutumasta Ruotsin valtaan. Juuri näiden seutujen omistamista koski näet Novgorodin ja Ruotsin silloinen taistelu. Edellisenä vuonna novgorodilaiset esim. olivat tulleet laivoineen »Uudel1ejärvelle» ja rakentaneet Vuoksen silloiselle suulle, nykyisen Käkisalmen paikalle, uuden linnan. Mutta lähinnä syynä siihen, että 1311 vuoden retki tehtiin Hämeeseen, näyttää olleen ruotsalaisten tai hämäläisten käynti talvella v. 1310 Novgorodin ympäristön kyliä hävittämässä. Se oli rangaistava tai kostettava.
Retken suuntaa selvitettäessä on ensinnä koetettava määritellä kertomuksessa esiintyvät paikannimet. Kun retki on tehty ilmoituksen mukaan hämäläis-alueel1e, on lähinnä oletettava, että asianomaiset paikat sijaitsevat joko sisä-Hämeessä tai lähimmällä Novgorodiin päin antavalla Uudenmaan rannikolla, s. o. suunnilleen Kyminjoen ja Porkkalan välisellä seudulla.
Ensimäinen paikkakunta, jonne poikettiin, oli Kauppajoki, ja seuraava, varmaankin siitä länteenpäin sijaitseva seutu oli Mustajoki, jota myöten kulku kävi Vanaihin. Varmana saanee pitää, että nimi Vanai on sama kuin nykyinen Vanaja. Sen seudussa sijaitsevat m. m. Hämeen ainoat tunnetut keskiaikaiset linnat, joista yhtä mainitaan retken yhteydessä. Silmäys karttaan näyttää, että' suorin pääsy jokia myöten Vanajasta merenrantaan on Turengin-Uittamon jokea myöten Oittiin ja sitte Hirvihaara nimistä sivujokea ja Mäntsälänjoen alajuoksua myöten. Mäntsälänjoen suupuolen nimenä on vielä nykyäänkin Svartså, joten Mäntsälänjokea voi syystä katsoa kronikan Mustaksijoeksi. Saxén on täksi arvelIut[1] joko vastamainittua tai Mustion jokea, jonka kautta rannikolta niinikään päästään, vaikkakin kiertäen kaartaen, Vanajaan. Mustionjoki ei minusta kuitenkaan voi tulla kysymykseen novgorodilaisten paluutienäkään, koska heillä sen kautta olisi ollut aikamoinen mutka.
Jos hyväksytään selitys, että Mäntsälänjoki on sama kuin kronikan Mustajoki, on Kauppajoella oletettava tarkoitetun Porvoonjokea. Josta ensimäinen joki länteen päin on »Mustajoki». Suorastaan tukevat oletusta rn. m. seuraavat seikat. Porvoon jokivarret ovat vahvimmin asuttuja seutuja Uudenmaan rannikolla, Porvoonjoen suu on asemansa puolesta erittäin hyvin sopinut kauppapaikaksi sekä sisä- että itä-Hämeelle, ja sen merkitystä liikekeskustana osottaa sinne varhaisella keskiajalla perustettu linna sekä sittemmin syntynyt kaupunki. Kun Akiander aikanaan on arvellut Kymin- eli Ankoperjokea puheenaolevaksi kronikan Kauppajoeksi, katsoisin minä tämän arvelun riittämättömästi perustelluksi. Saxénin arvelua (m. p , s. 7), että Perojoki olisi sama kuin Kauppajoki, vastustaa m. m. se seikka, ettei se ole hämäläis-alueella.
Viimeisistä retkeltä mainituista paikannimistä on Kavgalajioki tarkka vastine Espoon lahteen laskevalle Kauhalanjoelle ja Pernanjoki Pernajanjoelle.
Mitä sitten retken pääsuuntaan tulee, olisi tulomatka tapahtunut Porvoon, Mäntsälän ja Hansjärven seutujen kautta. Paluumatka Vanajasta lienee tehty Lopen ja Pyhäjärven kautta Vihtiin, josta joko suorastaan tai ehkä etelärnpää, Lohjan ja Siuntion kautta kiertäen, olisi tultu Kauhalanjoelle. Täältä kävi kulku pitkin rannikkoa Pernajaan asti, mistä sitten lähdettiin merta myöten Novgorodiin.
Tähän asti on puheenaolevaa retkeä pidetty kesäretkenä, s. o. veneillä, pääasiassa jokia pitkin tehtynä. Tällöin on kuitenkin jätetty kokonaan huomioonottamatta sellaiset noille retkille ominaiset taktilliset seikat kuin liikenopeus ja äkkiylläkköjen teko. Samalla on sivuutettu myös kysymys, missä määrin Etelä-Suomen joet kulkukelpoisuutensa puolesta vastaavat mainittuja y. m. taktiikan vaatimuksia. Niinikään on syrjäytetty kronikan tietojen tekstikriitillinen tarkastus.
Jos oletetaan, että novgorodilaiset olisivat lähteneet veneillä ylöspäin Mäntsälän tai jotakin muuta jokea myöten, olisi tieto heidän saapumisestaan ehtinyt varmaankin jo matkan alussa levitä Hämeeseen. Siellä olisi siten ehditty kerätä joukot ja ryhtyä puolustukseen, joten retki olisi ollut aivan epäonnistunut. Kulku vihollismaan jokien kapeilla ja mutkaisilla kohdilla, koskista noustaessa ja vedenjakajain poikki olisi ollut hidasta sekä uhkarohkeata, ja retkeläiset olisivat varmaankin helposti tulleet yllätetyiksi ja tuhotuiksi. Jos retken suunta olisi ollut yllä esittämäni, olisi veneitä pitänyt vetää m. m. neljän maakannaksen poikki, nim. Oitissa, Kaartjärven ja Punelian välillä, Hiidenveden ja Enäjärven välillä sekä Palajärven ja Kaljärven välillä. Suomen yleiskartan mukaan vaihtelee noiden kannasten laajuus 1—3 kilometriin. Mistä muuten olisivat novgorodilaiset yht'äkkiä jokiveneitä ottaneet arvatenkin monen sadan miehen suuruiselle joukolleen? Eihän meriveneillä, joissa on arveltava olleen vähintään kymmenkunta soutuparia, voitu lähteä sisämaan pikku jokia sauvomaan. Lisäksi olisi rannikolle jätettyjen meriveneiden turvaksi pitänyt jättää suuri osa osanottajista, mikä tietysti olisi heikontanut retkikunnan voimaa.
Venäläinen tutkija BELJAJEV on arvellut matkan Suomen rannikolta Novgorodiin, ja tietysti myös päinvastoin, tapahtuneen Suomenlahtea, Nevaa, Laatokkaa ja Olhavanjokea myöten.[2] Arvelu on kuitenkin kokonaan perustelematon. Kronikan kertomuksessa ei ole viittaustakaan veneiden tai vesiteiden käyttöön. Siinä puhutaan meren yli kulkemisesta, mutta siten, että sen saa yhtä hyvin käsittää ratsain ja reillä jäitse tapahtuneeksi. Siinä tosin mainitaan melkein yksinomaan jokien nimiä, mutta tämä seikka saa luonnollisen selityksensä siitä, että jokivarret ovat tärkeimpiä asutuskeskuksia, jollaisia näillä nimillä tarkoitettaneen.
Jo näistä syistä on minun vaikeata yhtyä käsitykseen, että retki olisi ollut veneillä tehty. Pannen vielä painoa siihen seikkaan, että vastaavan kaltaiset sisämaan retket Itämeren maakunnissa Henrik Lättiläisen mukaan yleensä tehtiin talvella, pidän minä todennäköisimpänä, että novgorodilaisten retki Hämeeseen v. 1311 on tapahtunut talvikelin aikana. Painavan todistuksen tämän käsityksen puolesta antaa kronikka itse.
Siinä kerrotaan, kuten kronikoissa yleensä. tapahtumat ajanmukaisessa järjestyksessä. Kertomusta Hämeen-retkestä seuraa Novgorodin 1 :sessä kronikassa tieto, joka alkaa näin[3]: «Samana keväänä. 19 p:nä toukokuuta (vanhaa lukua) yöllä syttyi tulipalo Janevin kadulla». Kun ottaa huomioon, että jäät Etelä-Suomen järvistä ja joista lähtevät 10 p:n vaiheilla toukokuuta, on mahdotonta olettaa, että retkeä Laatokan kautta olisi mainittujen päivien välisenä aikana ehditty vesitse tehdä. Retken on siis täytynyt tapahtua kevättalvella ja päättyä aikana, jolloin Pernajan rannikko ja Suomenlahden perukka ainakin Inkeriä myöten vielä oli jäässä (keskimääräinen jäittenlähtöaika siellä nykyään on huhtikuun loppupuolisko[4]). Tavallinen talvitie Suomenlahdelta Novgorodiin kulki juuri Inkerin kautta. Laukaanjoen laaksoa myöten.
Kysymykseen, oliko retki kesä- vaiko talviretki. keskittyy useita muita tämän ajan kulttuurioloja koskevia kysymyksiä, että olen katsonut olevan syytä laajemmin koskettaa sitä. Niinpä Hämeen linnain puolustusmerkitystä voidaan oikein arvostella vain ottaen huomioon niiden aikuiset tavallisirnmat tiet ynnä kulkukeinot sekä näistä johtuvat sodankäyntitavat. Esimerkkinä mainittakoon, että RINNE on Hakoisten linnalle antanut erikoisen strategisen arvon etupäässä sillä perusteella, että 1311:n vuoden retki Vanajaan olisi tapahtunut vesitse (Mäkilinnat. s. 273. 274; hän on kyllä samalla viitannut karjalaisten ja novgorodilaisten Hämeen-retkiin v. 1143 ja 1191, mutta näistähän ei ensinkään tiedetä ulottuivatko ne sisä-Hämeeseen). Tähän käsitykseensä linnan strategisesta merkityksestä on hän osittain nojauttanut linnan iänmääräyksen, joka taas on vaikuttanut Hämeenlinnan iänmääräyksiin.
Lopuksi muutama sana kronikan kertomuksesta historiallisena todistuskappaleena Hämeen keskiaikaisten linnain tutkimukselle.
Kronikassa puhutaan Vanain linnasta (= gorod), jonka lähelle novgorodilaiset tulivat, ottivat ja polttivat sen. Muukalaiset (= njemtsit) pakenivat silloin sisä- eli päälinnaan (= djetinets); tämä oli luja, pääsemättömällä kalliolla sijaitseva varustus, jota vihollinen turhaan piiritti («seisoi sen juurella») 3 päivää ja 3 yötä. Kertomus sopii hyvin Hakoisten linnaan Janakkalassa, joka on Vanajan entinen neljännespitäjä.[5] Mainittu linna on näet muodostunut kahdesta eri osasta, jyrkällä ja korkealla kalliolla olevasta päälinnasta, jota nimi dietinets juuri tarkoittaa[6], ja kallion juurella sijaitsevasta esilinnasta.
Eri tutkijat ovatkin olettaneet Hakoisten linnaa kronikan mainitsemaksi linnaksi. Vaikeuksia heille on tuottanut sanan gorod selittäminen. FORSSTRÖM on keskiajan historiassaan (s. 152) arvellut, että sana tarkoittaisi linnan turvissa syntynyttä suurempaa kylää tai asumusryhrnää. RINNE on mennyt pitemrnälle, luottaen siihen, että «gorod» tässä merkitsisi samaa kuin nykyäänkin, eli «kaupunkia» ja pitäen epäilemättömänä, että linnan lähellä on ollut kauppala eli kaupunkiasutus (Mäkilinnat, s. 279, 280). Selittämättä kuitenkin on jäänyt, mitä edellytyksiä Kernaalan seudulla tähän aikaan olisi ollut vakinaista kaupankäyntiä elinkeinonaan harjoittaakseen.
Vanhassa venäjänkielessä «gorod» merkitsee «aitausta, varustusta, linnoitusta», joten saanee olettaa, että se puheenaolevassa tapauksessa tarkoittaa Hakoisten linnaa kokonaisenaan (ja ehkäpä lisäksi sen lähellä oletettavia asumuksiakin, mutta varmaankaan ei viimemainituita yksinään). Tätä käsitystä tukee sanamuoto erään toisen kronikan kertomuksessa samasta retkestä ja linnasta. Tarkoitetut kohdat kuuluvat[7]: »linna ja se sisälinna oli sangen vahva» — бѣ же градокъ (=городъ) той дѣтинецъ велми крѣпокъ; ja he seisoivat linnan juurella 3 päivää ja 3 yötä» — и стояша у града ( = города) того 3 дни и 3 ночи. Mainittakoon lisäksi, että Käkisalmen linnan rakentamisesta v. 1310 kronikka käyttää sanoja «salvoivat (hakkasivat hirsistä) linnan (gorod), revittyään vanhan».
Linnan ottaminen eli valloittaminen ja polttaminen voi siis kohdistua vain esilinnaan, koska päälinna nimenomaan kesti piirityksen. Tämä seikka antaa hupaisan viittauksen linnan rakenteesta. Polttaminen edellyttää nimittäin, että esilinnan kehämuuri on ollut pääasiassa puusta tehty. RINNE on tosin väitöskirjassaan (s. 232) ajatellut mainittua muuria harmaakiviseksi ja vain miehen korkuiseksi. Luonnollisempaa on kuitenkin arvella harmaakivialustal1a, joka Rinteen mukaan on pääasiassa savella ja hiekalla muurattu (m. p., s. 149), olleen hirsisen »muurin» puolustuskäytävineen. Jääköön tässä sikseen se itsestään johtuva kysymys, vastaako tällainen linna Birger jaarIin valloitusretken tarkoituksia (ks. muuten lokakuun Valvojassa ollutta kirjoitustani).
Miehistönä on linnassa todennäköisesti ollut ruotsalaisia, joita varmaankin tarkoitetaan kronikan muukalaisilla eli njemtseillä. Paikallista väestöä venäläiset näet eivät liene nimittäneet njemtseiksi vaan ainoastaan jäämeiksi, samoinkuin karjalaisia, inkeriläisiä, vatjalaisia ja virolaisia tshuudeiksi. Miehistö ei näytä olleen sanottavan suuri lukumäärältään, koskei se yrittänytkään hyökkäystä vihollisen karkoittamiseksi, lähetti vain terveisiä ja pyysi rauhaa. Sen ruotsalaisuus yksinään on Rinteelle ollut riittävä syy päätelmään, että linna todennäköisesti vielä tällöin oli koko Hämeen hallinnon keskus (m. p., s. 280)I.
Kosketeltakoon vielä sitä Rinteen päätelmää, että Hakoisten käyttökuntoisuus v. 1311 osottaisi Hämeenlinnan olevan vasta myöhemmin rakennettu (s. 288, 289). Se on tehty edellyttäen, että edellinen jätettiin käytännöstä samalla kuin jälkimäinen valmistui. Edellytys on kuitenkin aivan epävarma. Onhan jo tavallisissa oloissa harvinaista, että käyttökelpoinen rakennus kokonaan hylättäisiin, uuden valmistuessa vastaavaan tarkoitukseen. Sen käytäntö vain muuttuu. Linnoista esimerkkejä ottaakseni, Liedon Vanhalinna pysyi jonkun aikaa edelleen käytännössä senkin jälkeen, kuin linnoitettu Koroisten Turku syntyi. Liivinmaalta on lukuisia samallaisia tapauksia: Adsel > Marienburg, Wolkenberg > Diinaburg (Dvinsk), Ludsen > Rositten, AItona> ehkä Selburg y. m. Samoin on Hakoisten linna voinut jonkun aikaa olla käytännössä Hämeenlinnan ohella, tämän sivu- eli apulinnana.
Se seikka, etteivät novgorodilaiset v. 1311 nähtävästi edenneet Hakoisten seutua kauvemmaksi, on minusta ilmeinen viittaus Hämeenlinnan silloisesta olemassaolosta. Jälkimäinen oli kait siksi pelätty vastustaja ja — mikä on pääasia — siksi voimakas sotilas-asema, etteivät novgorodilaiset uhmanneet retken tekoa Vanajaveden seutuun. Tämä oli kuitenkin Hämeen varsinainen keskus, eikä sinne menoa olisi ainakaan Hakoinen voinut ehkäistä, sijaitessaan muutamia kilometrejä syrjällä Uittamon-Turenginjoen-Vanajaveden reitistä. Miksei Hämeenlinnasta tultu Hakoisten avuksi, on selitettävissä siten, että äkillisesti yllättävä vihollinen esti tiedon ajoissa pääsemästä Hämeenlinnaan.
Rinteen pääteirnää, ettei Hämeenlinnaa olisi ollut vielä v. 1311, näkyy muutenkin olevan hätäisesti tehty. Hän on näet unohtanut, että hän vähää ennen (s. 280), käsitellessään vuodesta 1308 alkaen asiakirjoissa esiintyvää Tauestahus-nimeä, epäsuorasti myöntää Hämeenlinnan olemassaolon juuri mainittuna vuonna.


Enempää tässä en kosketa Hakoisten ja Hämeenlinnan ikäkysymystä. Olen vain tahtonut huomauttaa venäläisten lähteiden merkityksestä meidän linnatutkimuksellemme ja samalla merkitä ennakkoluuloksi sen käsityksen, että venäläiset kronikat jo olisivat Suomen historialle tyhjennettyjä.

Lähteet[muokkaa]

  1. Finländska vattendrags namn, Skrifter utgivna av Sv. Litt. sällsk. i Finland XCII, s. 67.
  2. Исторія Новгорода Великаго Москва, 1864, s. 407."- - Teoksen, joka pääasiassa kronikoihin perustuen kertoilee Novgorodin historiallisia vaiheita, on hyväntahtoisesti osottanut minulle prof. U. L. Lehtonen.
  3. <smal>Полное собраиіе русскихъ лѣтописей, III, Pietari 1841, s. 70.
  4. Suomen kartasto, 1910, karttalehti n:o 19.
  5. V. VOIONMAA. Muinaishistoriallinen Häme. Kaikuja Hämeestä, VIII, s. 22.
  6. Ks. Среаневскій, Словарь древне-русскаго выка.
  7. Воскребенскій лѣтопись. Полыое собр. Русск лѣт., VII, Pietari, 1856, s. 186.


Lähde. Historiallinen aikakauskirja, 1915, nro 4..