Nuorille (Eerola)

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Nuorille.

Kirjoittanut Eero Eerola


1.[muokkaa]

Autuas auringon nousu,
armas aamun on rusotus
kevätkullan koittaessa,
tohistessa touonajan:
ilma kuin ihana meri
siniaalloin aaltoavi,
läikehtivi, liekehtivi,
tuulen henkäys tulevi
niinkuin kaino neitsythuntu
vasten posken polttehia
pyhänä, pyhittävänä,
lempeänä leyhytellen,
lämpimänä läikytellen;
puu puhuvi, ruoho haastaa,
maan on sydän sykkäilevi,
maan kamara kaikki elää
päivän pojan päällä käyden
luojana luomisentyössä.
Niin nousevi nuori nurmi,
kukat kullan puhkeavi,
vihertävi metsän virpi,
punertavi puiden tertut,
hiirenkorvalehtinensä
seisovi sorea koivu
metsän valkomorsianna,
oikovi vihannan oksan
lintujen ilosijaksi,
laulupuuksi laulajille.
Meri, ilma ja maa
pyhän sävelen saa,
sitä säistää lintujen soitto,
puro hyppien käy:
eikö merta jo näy,
jo päivän, jo päivän on voitto!
Niinkuin nousevan orahan,
niin on nousu ihmisenki
kevätikänsä iloissa.
Niinkuin pieni metsän puro
puikehtivi puiden alla
puiden juurien lomitse,
niin on latu ihmislasten
hyvän vanhemman varassa
käydä kohti suurta merta,
elon merta mellomahan,
elon purtta pyytämähän,
soutamaan sota-alusta
taistossa elämän tuulten.

2.[muokkaa]

Elon merellä myrsky se myllertää,
vain tyyntä on rantamalla,
kotilahdella hiljaiset aallot käy
kotikoivun varjojen alla.
Oli leikkilahti se lapsuutes,
siell’ uivat ne kultaset kuvat,
mut kauemma kerran kun uskalsit,
jo kaatui tuulien tuvat.
Mut kuvasi pirstat sa kokosit taas,
sinä uudenpa laitoit laivan,
kokemuksien vanteilla raudotit sen,
taas koit sinä kuohujen vaivan.
Se mies, minkä mieli on aavalle,
ei väistä se myrskyn tieltä,
jos kaataa meri, hän nousee taas,
jos on hällä sankarimieltä.
Moni lasketti lahdelta aavalle
ja tuulissa heti turtui
ja kiedotuin purjein palasi pois
ja rannalle raukkana murtui,
ei ollut sydäntä sankarin,
ei tekojen miehen voimaa –
ja kuulehan, varjossa rannan puun
ne jo toisenkin tekoja soimaa.
Ne heikot, ne raukat ne rannallakin
meren korkeita kuohuja pelkää
ja silmin unesta sirrittävin
ne katsovat aavaa selkää,
ja mielessä katehen kalvava kyy
ne sankarin kiroo ja manaa,
mut sankari laskee ja laulaa vaan,
ei kuule hän sairasta sanaa.
Se tekojen mies, se myrskyjen mies
pyhän tuntee verensä soiton,
yön yli jo yksin hän uskaltaa
ja hän voittaa kauniin voiton:
jo kaukorantansa kajastaa,
hän uuden on uran luonut
ja mailta, mit’ ennen tunnettu ei,
hän on suuria viestejä tuonut.
Näin yksin hän kamppasi, yksin hän löi
ja yksin hän uhmasi yötä,
mit’ oisi hän ollut ja saanutkaan,
jos oli hällä ystävät myötä,
jos oli heitä uljaita uskossaan
koko joukko, kas sittepä vasta
he unensa parhaat uskoisivat
siitä uudesta maailmasta!

3.[muokkaa]

Elon merta me oommeko laskeneet
käsi kädessä, ystävyksin,
kun nuorten on osana olla päin
elon suuria myrskyjä – oommeko näin
me seissehet vieretyksin?
Ja eiköpä vain joku yksinään
ole kuohuja murtaa saanut
ja eiköpä suojahan lahden suun
joku uupunut velttohon uinailuun
tai raukkana rannalla maannut?
Oi ystävä, aika nyt tekojen on
veri nuori kun rinnassa palaa,
on aika nyt purjehet pullistaa,
on aika nyt murtaa ja mullistaa
ja vannoa veljesvalaa!
Elo pyytää, kutsuu, se vaatiikin:
kuka sankarilipun nostaa,
kuka uusia elämän arvoja luo,
kuka uusista hetteistä uskonsa juo,
kuka kalliisti kaipuunsa ostaa?
Lain ankaran aika nyt lukee tää,
se kysyy miestä ja mieltä,
pyhät aattehet uudet ja isäinmaa
ne jo vartiojoukkoja odottaa
ja ne soittaa syämesi kieltä.
Pyhät aattehet uudet – ma sanoinko niin?
Niin, niin, nepä viittovi meille,
on paljon mätää, mi homehtuu,
lyö maahan se sairaiden uskojen puu,
käy uljaasti uusille teille!
Veri nuori ja terve min hyväksi ties,
se on hyvää, pyhää ja suurta,
ken kuulevi vertensä kutsua vaan,
sydän-ääni kell’ ompi ain oppaanaan,
käy kohti hän jumaljuurta.
Kenen rinnassa ikuinen ikävä soi,
kuka aattehen kutsut kuulee,
käy herkeämättä hän määräänsä päin,
käy leimaus silmistä välkähtäin,
jos kovin lyö tulta ja tuulee.
Jos kova on maallemme kohtalon ies,
sepä vartiokutsu on meille:
”isät perinnön jätti, sa suojaa se!”
yhä käsky käy uusille polville,
se vaikeille viittovi teille.
Ne tiet ovat vaikeat, vaaralliset,
mut ne käydä täytyy, ne pitää!
Pyhät aattehet, pyhä, yks isäinmaa,
nepä nuoret ja vetreät voimamme saa,
se usko nyt sielussa itää!
Sen tunnemme nyt, kun on talvessa maa,
vihan viesti kun ilmoja kiitää,
taas meidänkin tarmomme terästä saa,
yks aatos nyt sielusta kumpuaa
ja se sielusta sieluun liitää:
Käsi kädessä, syämessä uskallus
elon yhteispurtta me viemme,
ja uskomme kaukaista rantaa päin,
yli yön, läpi myrskyjen viilettäin
yhä käypä on meidän tiemme!


Lähde: Eerola, Eero 1913: Peltojen päivä: runoja. K. J. Gummerus O.y., Jyväskylä.