Nykyisin elävistä ihmisroduista

Wikiaineistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Nykyisin elävistä ihmisroduista.
(Suomennos Työmiehelle).
Kirjoittanut Karl Ahlenius


Aina Limén ja Blumenbäckin ajoilta asti, 1700 luvun keski- ja loppupuolella, ovat eri tutkijat tehneet lukemattomia kokeita jakaakseen systemaattisesti ne 1500–1600 milj. ihmistä, jotka asuvat maapallolla, enemmän tahi vähemmän jyrkästi toisistaan eroaviin rotuihin, joilla on eri tuntomerkit ja erilainen alkuperä. Yleisesti katsottuna täytyy useimpia näistä kokeista pitää onnistumattomina, koska miltei poikkeuksetta on otettu yksi tai toinen piirre ihmisen ruumiinrakennuksessa jakoperustaksi, jolle sitten on muodostettu systeemi. Tällä systeemillä on yksipuolisen näkökannan kaikki viat. Yhdestä seikasta on näissä yrityksissä tulta yksimieliseksi, nimittäin että pidetään eri rodut yhtenä lajina, joka on haaraantunut eräästä ihmisen näköisten apinain kanssa yhteisestä perusmuodosta. Mitä taas tämän tapahtumisen aikaan tulee, siitä ollaan eri mieltä. Kun muutamat väittävät, ettei ihminen ole vanhempi kuin Europan ja Pohjoisamerikan suuri jääkausi, ovat toiset sitä mieltä, että ihminen on peruisin vanhemmilta ajoilta, n. k. tertiäriajalta. Tätä viimemainittua mielipidettä tukevat viimeaikoina tehdyt löydöt. Niinikään ei olla varmoja, missä tämä ihmisen alku on tapahtunut. Otaksua voitanee kuitenkin jotenkin varmasti, että ihmiskunnan kehitys on etsittävä jossakin suurelta europpalais-aasialaiselta maamöhkäleeltä, ja pikemmin lauhkeasta kuin kuumasta vyöhykkeestä.

Nykyisin elävien kansanrotujen jaossa on ensin otettava selvä niiden polveutumisesta, ja sitä tarkotusta varten ovat kaikki todistukset käyttökelpoisia, ne voivat olla minkälaatuisia tahansa. Luonnollisen jakosysteemin täytyy sentähden koettaa välttää niin paljon kuin suinkin kaikkea yksipuolisuutta ja ottaa huomioon niin monta tuntomerkkiä kuin suinkin ihmisen olemuksessa. Ihmisen alkutyypissä tapahtuneet tuntemattomat muunnokset ovat kenties aiheutuneet sukumme synnyn yhteydessä olevasta vaihtelukyvystä, jonka lienee osaksi synnyttänyt ulkoiset vaikutteet ja lujittaneet perintö ja eristys. Erittäin lienevät nuo lukuisat eroavaisuudet johtuneet ihmiskunnan suorasta suhteesta maanpintaan, sen maantieteellisestä leviämisestä ja niistä muunnoksista, jotka tästä ovat syntyneet. Kieltämätöntä on nimittäin, että ilmanala, luonnonsuhteet ja siitä johtuva elämänlaatu ovat suuresti vaikuttaneet ihmisen organismismiin. Ovatpa ne lyhyemmät tahi pitemmät ajat, joiden kestäessä maantieteelliset vaikutteet ovat olleet vaikuttamassa, suurentaneet tahi synnyttäneet rotueroavaisuuksia. Ihmisrotujen jako ei oikeastaan voi koskaan tunkeutua ihmiskunnan alkuun asti, joka otaksutaan olevan yksisyntyinen, vaan voi johtua vain vanhimmille ajateltaville kehitysalueille. Eri tavalla polveutuvia kansaryhmiä ovat siis ne, joiden esi-isät voidaan katsoa kuuluneen erilaisiin kehitysalueisiin; mitä kauempana ajassa takaperin sellaiset alueet tahi keskukset ihmisten leviämiselle ovat, mitä vanhempi on polveutuminen, sitä suurempi on kyseessä olevien kansojen eroavaisuus.

Suvun vanhimpien kehityskeskusten ei tarvitse kuitenkaan näyttää täysin samanaikuisia kehitysasteita, sillä kehitysalueen maantieteellisen aseman ja sopivaisuuden mukaan on muutamien kansanryhmien täytynyt kehittyä aikaisemmin, toisten myöhemmin, toisten eristyneemmästi ja yksilöllisemmästi, toisten sitävastoin vaihtelevammalla tavalla. Ylimalkaan ei pidä missään odottaa mitään lujempaa yhtenäisyyttä, sillä eri ajanjaksoina tuli tietysti lisää uusia aineksia tahi erosi osia kokonaisuudesta, jotka taas ovat puolestaan voineet synnyttää uusia kehityskeskuksia. Nämä kyllä näyttävät meistä yhdenaikaisilta, mutta useinkaan ei niin ole laita. Samaan ryhmään voi siis erityisissä tapauksissa kuulua eri tavalla kehittyneitä kansoja. Vanhoista ”ikikodeista” tapahtui, etenkin vanhimpina aikoina, hyvin verkkaan kansan leviämisiä; kansojen levenemiskyky on vasta myöhemmin kehittynyt. Sellaisilla lisäyksillä ja lohkomisilla on enemmän tahi vähemmän tuntuvia yhteensulautumisprosesseja tapahtunut; liioittelematta voi sentähden sanoa, että suurin osa ihmiskuntaa on sekulia.

Eteläamerikkaa lukuunottamatta ovat kaikki kiinteämaamöhkäleet niemimaineen ja saarineen maapallomme eteläisellä puoliskolla, jotka pohjoisesta pallonpuoliskosta pistävät lämpimään vyöhykkeeseen, alkuaan olleet laajalle haarautuneen, mustanvärisen, neekerintapaisen asujamiston asunnot, jonka yhteisenä tunnusmerkkinä paitsi tuota tummaa tai mustaa ihonväriä, m. m. on pitkulainen kallorakenne, paksut huulet sekä usein villava tahi kihara tukka. Tähän negroidi kansanryhmään voidaan lukea Australian neekerit Australian mantereella, joiden polveutumisesta kuitenkin yleensä paljon kiistellään. Ne lienevät kuitenkin lähempää sukua papuakansoille ja melaneseille Uudessa Guineassa ja Melanesian saarimaailmassa, vaikka niihin todennäköisesti on sekottunut malajilaista ainesta. Mitä kieleen ja kulttuuriin tulee, on mainittuun papualais-melanesialaiseen väestöön vaikuttanut suuresti sen naapurit polyneesialaiset, mutta epäilemättä muodostaa se erityisen rotutyypin, joka kiharan tukkansa ja mustan ihonvärinsä puolesta suuresti on afrikalaisten neekerien kaltaista. Otaksumiseen suuren mustahipiäisen, keskenään sukulaisuussuhteissa olevan kansan rodun olettamiseen eteläisellä pallonpuoliskolla ei tarvita turvautua otaksumiseen Indian valtameressä olleeseen kadonneeseen mannermaahan, sillä yhteyttä itäisten ja läntisten neekerikansain välillä ei puutu. Filippinien ja Sundasaarien sisäosissa on tummia neekerien kaltaisia kansanheimoja, n. k. negritejä, jotka nähtävästi ovat Kaakkois-Aasian ja Indian saarimaailman melaneesialaisen alkuasujamiston jätteitä, jotka maahan muuttaneet malajilaiset ovat tunkeneet tieltään. Edelleen voidaan mainita tummahipiäinen Dekanissa oleva asujamisto (mundakansat ja dravidakansat) sekä Ceylonilta ja Behludochistanissa; kaikki nämä kansat ovat todennäköisesti ikivanhaa mongolilais-negroidilaista sekarotua. Etelä-Mesopotamiassa lienee babylonilaisten kirjotelmien mukaan löytyneen neekerien kaltaisia kansoja. Etelä-Afrikassakin asui alkuaan neekerikansoja. Afrikalaiset neekerit jaetaan tavallisesti kahteen ryhmään, sudanneekereihin ja bantukansoihin, mutta lienee niistä koko joukko hamilaista ja semiläistä ainesta. Kaikkia näitä neekerinkaltaisia kansoja on tavattavissa myös Vanhan maailman suurten vuorijonojen eteläpuolella ja ovat ne luultavasti lohenneet jostakin pohjoisemmasta ihmisrodusta. Samalla ovat neerikansat siellä täällä etelään tunkiessaan tavanneet ja tieltään työntäneet muita vielä vanhempia rotuja. Niistä on olemassa jälkiä eräästä omituisesta Uudessa Guinasssa ja Etelä-Aasiassa eläneestä kansasta ja onpa vielä nytkin Afrikan sisäisissä metsäseuduissa useita tämän kassan kaltaisia heimoja. Tähän voidaan myös lukea eteläafrikalaiset kansat, pensaikkomiehet ja hottentotit, jotka samoin ovat erittäin pienikasvuisia ja vaaleaverisiä eroten jyrkästi bantuneekereistä, jotka ovat tunkeneet ne etelään ja lounaaseen maailmanosan ulkokulmille.

Läntisten neekerirotujen pohjoispuolella on hamilaisia ja semiläisiä kansoja, jotka monella tavoin ovat sekottuneet edellisiin. Hamilaiset täyttävät koko Afrikan pohjoisrannan Marokosta Punaseen mereen asti, ja heillä tai heidän heimolaisillaan lienee ollut haaroja läntisessä ja lounaisessa Europassa historiantakaisella tai vanhemmalla historiallisella ajalla. On nimittäin hyvin luultavaa, että muinaisajan iberiläiset, ligurit y. m. olivat ainakin osaksi hamilaista alkuainesta. Mutta näiden muinaiseuroppalaisten välimeren kansain takana on vielä vanhempia kansan jäännöksiä, joista on päästy selville myöhempien aikojen muinaislöytöjen kautta, ja jotka todistavat hyvin alhaisella asteella olleiden rotujen olemassaolon maailmanosassamme jo vanhemman jääkauden aikana kentiespä vielä varemminkin. Lienee varmaa, että täällä on useita villiä rotuja joko työnnetty tieltä tahi ovat ne sulaneet yhteen myöhemmin ilmestyneiden kansojen kanssa, viimeksi muinaiseurooppalaisiin ja indoeurooppalaisiin.

Rinnan hamilaisten kanssa on Pohjois-Afrikassa levinneet semiläiset suuriin osiin Etu-Aasiaan sekä sittemmin historiallisella ajalla tunkeutuneet myös pitkin Välimeren etelärantaa ja sekaantuneet hamilaisiin: vanhempia ja myöhempiä neekerien kanssa tapahtuneista sekottumisista on ennen huomautettu. Huolimatta monista seikoista, jotka puhuvat hamilaisten ja semiläisten yhteisestä alkuperästä, ei niiden rotusukulaisuus näihin asti ole lainkaan riittävästi todistettu. Semiläisten kehittymiskeskusta on suuri osaksi vielä tuntematon Arabian niemimaa erämaineen ja aroineen; täältä on monta kertaa historian alusta alkaen semiläisiä nomaadikansoja tunkenut pohjoiseen Persian lahden rannalla, Eufratin alajuoksun varrella ja Syrian rannikolla asuviin kultuurikansoihin, kaikkialla vanhempien kultuurivaikutteiden johdosta asettuen sitten vähitellen vakinaiselle elämäntavalle. Sellaisia siirtymisiä ovat ne, joiden tuloksena on ollut babylonilais-assyrilaiset valtionmuodostukset sekä kananealais-fonikialaiset ja arabialaiset kansainvaellukset ja kultuurikeskustat.

Semiläisten kansainvaellukset pohjoiseen ovat usein joutuneet ankaroihin yhteentörmäyksiin toisten suuremmoisten vastaiseen, eteläiseen, suuntaan tapahtuvien kansainvirtausten, indoeuroppalaisten tai arjalaisten kanssa. Tämä nykyisin suurinta osaa maanpinnasta hallitseva rotu lienee alkuaan ollut muunnos eräästä vaaleaverisestä ihmistyypistä, joka todennäköisesti on muodostunut pohjoisessa lauhkeassa vyöhykkeessä suurten jääalueiden lähistöllä kvartäriajalla. Indoouroppalaisten kehityskeskusta on etsittävissä jossakin Itämeren ja Karpatien vuorten väliltä tai etelämpää, tästä alkukodista on suurempia tai pienempiä kansanaaltoja alituisesti työntänyt etelään, Välimeren luona oleville eteläeurooppalaisille niemimaille, Bosporin poikki Vähään Aasiaan, Kaspian meren itäpuolelle Länsi-Turkestanin aroille ja Iranin ylängölle, lopulta Hindukushin vuorensolien ja laaksojen kautta troopilliseen Indusmaahan ja Hindustanin hehkuvan kuumille jokitasangoille. Tällä pitkällä tiellä ovat indoeurooppalaiset heimot ja kansat aikojen kuluessa kukistaneet vanhempia kansain yhteiskuntia, osaksi itseensä sulaneet joukon erialkuperäisiä roturyhmiä, joten se kansanryhmä, joka nyt kantaa indoeurooppalaisen nimeä, on vain kielellisesti keskenään yhteydessä, eikä sen enää voida sanoa muodostavan erityistä rotuutta.

Ennenkuin indoeurooppalaiset joutuivat yhteyteen semiläisten kanssa Etu-Aasiassa, olivat he jo joutuneet tekemisiin erään toisen kansanryhmän kanssa, joka oli nykyisessä Armeniassa ja Vanhassa Aasiassa ja joka pitkät ajat oli taistellut semiläisten babylonilais- ja assyrilaisvallottajavaltioiden kanssa; jätteitä tästä kansanryhmästä on jälellä heimoina Kaukaasian vuoristossa. Nämä kaukaasialaiset kansantavat usein saavat lainata nimeään n. k. välimerenkansoille laajemmassa merkityksessä: indoeurooppalaisille, semiläisille, hamilaisille, mutta niiden alkuperä on hyvin epävarma. Niiden eri murteet ja kielet ilmaisevat kyllä yhteistä alkuperää, mutta samalla kun toiset tutkijat käsittävät kaukaasialaisen kieliheimon täysin itsenäiseksi, väittävät toiset, että kaukaasialaiset ovat lähinnä polveutuneet ural-altalaisesta ryhmästä, ollen siis peruudeltaan mongoloideja.

Suuri mongoloidien kansanrotu täyttää koko sisä Aasian ja on sillä osia Europassa, samoin kuin toiselta puolen malajit ja Amerikan indiaanit ovat jollakin tavoin sukua niille. Monet pitävät mongoloideja sinä ryhmänä, josta muut rodut eri aikoina vähitellen ovat muodostuneet; varmaa on ainakin, että tässä ryhmässä on monta maailman vanhinta kansaa. Erikoisena mongolilaisen rodun tunnusmerkkinä pidetään tavallisesti lyhyttä, pyöreää kallonmuodostusta, vinoja silmiä, ulkonevia poskipäitä, jäykkää tukkaa, keltasenruskeaa ihoväriä j. n. e., mutta tässäkin näkyy miltei lukemattomien vanhempien kansanjäännösten ja sekotusainesten vaikutusta, joten mainitut tunnusmerkit suuresti vaihtelevat. Mongoloidien erityinen kansanryhmä, uralialtailainen (suomalaiset, turkkilaiset, oikeat mongolit, tunguusit j. n. e.) ovat sekakansaa; tunkeutuessaan Koillis-Europpaan ja Pohjois-Aasiaan ovat nämä kansat tavanneet ikivanhoja kansanjätteitä, osaksi aivan toista rotua, jotka osaksi ovat sulautuneet näihin, osaksi työnnetyt eteenpäin Jäämeren rannikoille. Näihin muinaisaasialaisiin kansoihin voidaan osaksi laskea samojeedit ja lappalaiset. Jos käännytään toiselle suunnalle – Itä-Aasiaan – ovat kiinalaiset kultuuritulos vuosituhansien aikana tapahtuneesta lukuisten eri kansojen sulautumisesta, joista omituisia barbarisia jätteitä on vielä olemassa Etelä-Kiinan luokse pääsemättömissä vuoriseuduissa. Sama on laita indokiinalaisten ja tiibettiläisten kansojen, jonka niinikään epäilemättä ovat sekakansaa.

Kuten mainittu, voidaan malaijit ja indiaanit alkuperäänsä nähden lähimmin liittää Aasiaan ja mongoloidien rotuun. Malaiji-polynesialaiset ovat lähteneet Kaakkois-Aasiasta kehityskeskustaan. Toinen haara, polyneesialaiset, on hyvin varhain kansoittanut Etelämeren lukemattomat saariryhmät, ollen usein tekemisissä täällä ennen asuneiden mustahipiäisten kansakuntien kanssa; toinen haara, malajit, hallitsee nykyisin Indonesian saarimaailmaa, sittenkun he ovat karkottaneet mustat alkuasukkaat saarien sisäosiin. Länteenpäin ovat ne tunkeneet Madagaskariin asti. Tämä rotu on niin muodoin tehnyt suurimman vaelluksen, mitä koskaan on tapahtunut ennen meidän aikaamme, ja on nyt levinnyt pitkin miltei puolta maapallosta; luultavasti ovat polyneesialaiset itäänpäin Etelämeren poikki tunkeneet myös Amerikaan asti. Amerikan alkuasukkaiden eli indiaanien keskinäistä sukulaisuutta vastaan ei väitettäne enää, sittenkun myös on osotettu, että eskimojen alkuperä on lähinnä etsittävä Amerikasta eikä Aasiasta. Ihmisten olo Amerikassa on miltei yhtä vanha kuin Europassa ja luultavasti ovat muinaisamerikkalaiset kansat siirtyneet Aasiasta jo heti suuren jääkauden jälkeen yhdessä suurten imeväiseläinten kanssa, siis ennenkuin mitään täysin varmaa mongolilaista tyyppiä oli olemassakaan. Maantieteellisten seikkojen vaikutuksesta on uudessa maailmassa näistä siirtolaisista sitten muodostunut erityinen rotu. Siirtymismuoto mongoloideihin on olemassa; sekä luoteisindiaanit Brittiläisessä Columbiassa ja Alaskassa että eskimot muodostavat sen. Ja ollaanpa kahden vaiheilla, eikö monet muinaisaasialaiset kansat (esim. tshukshit) ole lähempänä indiaaneja kuin muita aasialaisia. Toiselta puolen on indiaanikansoihin etelämpänä Amerikan länsirannikkoa vaikuttanut poloneesialaiset; luultavaa on myös melaneesien vaikutus.


Lähde: Työmies 22.8.1904, 23.8.1904.