Nyt on niin hiljaa
| Nyt on niin hiljaa. Kirjoittanut Irene Mendelin |
- Oi kiitos vuosista mennehistä
- ja valonhetkistä välkkyvistä,
- ne mulle lempesi soi.
- Min’ olin yksin ja unhoitettu
- ja surun alla ja ahdistettu,
- kun tänne tiesi sun toi.
- Mit’ oli lämpöä rinnassani
- ja hellää, puhdasta povessani
- sit’ uhkas halla ja hyy.
- Se vaani unteni ulpukoita
- ja laulun hentoja aaluvoita
- tuo kylmä kuoleman kyy.
- Ma minne katsoin näin pienoismieltä
- ja kuulin penseän kylmää kieltä,
- ja sydän kylmeni mun.
- Mut silloin, silloin, oi kiitos Herran,
- hämyssä talvisen illan kerran
- näin, näin ma, ystävä, sun.
- Ja silloin sieluni silmät aukes
- ja silloin tyhjäksi paljon raukes
- ja paljon toisin ma näin.
- Ja sydän lämpöisnä taasen sykki
- ja nuoret valtimot toivoin tykki
- ja valoon kuljin ma päin.
- Niin täyden täys oli sydämeni,
- ja silloin lauloin ma kansalleni
- ja kannel lämpöä soi.
- Mut kuinka kulloinkin laulu luisti,
- niin sua syömeni aina muisti
- ja sua se kunnioi.
- Ma luulin, että se kestäis aina
- tuo tunne ylväs, tuo taivaan laina
- povessa sun sekä mun.
- Se sammui, sammui – nyt on niin hiljaa,
- ma katson muistojen tietä siljaa,
- on murhe mielessä mun.
- Sa kuljet kaukana maailmalla
- ja siellä työn sekä toimen alla
- ei muistot haastella voi.
- Mut kiitos vuosista mennehistä
- ja valon hetkistä välkkyvistä,
- ne mulle lempesi soi.
Lähde: Mendelin, Irene 1915: Lehtisiä koivikosta. K. J. Gummerus Osakeyhtiö, Jyväskylä.