Nyt on niin hiljaa

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Nyt on niin hiljaa.

Kirjoittanut Irene Mendelin


Oi kiitos vuosista mennehistä
ja valonhetkistä välkkyvistä,
ne mulle lempesi soi.
Min’ olin yksin ja unhoitettu
ja surun alla ja ahdistettu,
kun tänne tiesi sun toi.
Mit’ oli lämpöä rinnassani
ja hellää, puhdasta povessani
sit’ uhkas halla ja hyy.
Se vaani unteni ulpukoita
ja laulun hentoja aaluvoita
tuo kylmä kuoleman kyy.
Ma minne katsoin näin pienoismieltä
ja kuulin penseän kylmää kieltä,
ja sydän kylmeni mun.
Mut silloin, silloin, oi kiitos Herran,
hämyssä talvisen illan kerran
näin, näin ma, ystävä, sun.
Ja silloin sieluni silmät aukes
ja silloin tyhjäksi paljon raukes
ja paljon toisin ma näin.
Ja sydän lämpöisnä taasen sykki
ja nuoret valtimot toivoin tykki
ja valoon kuljin ma päin.
Niin täyden täys oli sydämeni,
ja silloin lauloin ma kansalleni
ja kannel lämpöä soi.
Mut kuinka kulloinkin laulu luisti,
niin sua syömeni aina muisti
ja sua se kunnioi.
Ma luulin, että se kestäis aina
tuo tunne ylväs, tuo taivaan laina
povessa sun sekä mun.
Se sammui, sammui – nyt on niin hiljaa,
ma katson muistojen tietä siljaa,
on murhe mielessä mun.
Sa kuljet kaukana maailmalla
ja siellä työn sekä toimen alla
ei muistot haastella voi.
Mut kiitos vuosista mennehistä
ja valon hetkistä välkkyvistä,
ne mulle lempesi soi.


Lähde: Mendelin, Irene 1915: Lehtisiä koivikosta. K. J. Gummerus Osakeyhtiö, Jyväskylä.