Nyt viime rynnäkköön!

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Nyt viime rynnäkköön!

Kirjoittanut Lauri Haarla


Kysyitpä kerran, kulta, hämärtyissä ehtoon,
tien polveillessa kylän liepeheltä lehtoon,
mitenkä silloin miehen mieli ailakoi,
kun sanantuoja illan suussa käskyn toi:
Ens yönä rynnäkköön ja surmaan taikka voittoon
on ennen päästävä kuin päivä aamunkoittoon.
Udellen kiedoit mun! – Käsvarsin anovin,
ihasteluin ja suudelmin vain vastasin.
Olinhan saapunut juur kuolonretkeltäin
ja toivuin elämään, kun kirkkautes näin.
– Mut nyt on hetki tullut, hetki muistoin,
juhannusyötä kuunnellessa heljäin puistoin,
kun yön ja päivän polut käyvät rinnakkain
ja yhtyen kuin jäljet polkuin haihtuvain.
Nyt kotoparvekkeella seison ypoyksin,
maa kerjää korkeudelta kainoin viettelyksin
povelleen alkuaikain ihmesuudelmaa,
jok’ aihe, rahtu turha alku-unelmaa.
Kas silloin suur’ on pientä, ahdas avaraa:
pisarten pienet helmet, kaikkeus ja maa,
ne kaikki ovat maailmoita autuaita.
Ja kerran päättyköönkin elontie tää kaita!
Mies eipä huomaakaan, miss’ on tuo mykkä raja,
niin uljas soittomies on kuolon kuuluttaja.
Nyt tänne kaikkialta virtaa laulunaiheet,
kaikk’ oikut, sattumat ja elon huiman vaiheet – – –
Juhannus kerää mulle sieluun ahnaaseen
kaikk’ kohtaloni ihmevirrat vuolteineen:
Sua, armas, muistain siintää lemmen kimmelveet
kuin virta, jonk’ on rantamalla riemuilleet
kaikk’ immet ihanimmat kevättansseissaan.
Syvältä, tunnen, voimannesteet kiertää maan –
Mut ylähältä räikkä sotatorvi soittaa
ja muistoist’ ylevintä pauhuin kunnioittaa!
Sep’ elon voimaa toitottaa, mi hurmassaan
voi kieltää itsensä ja käydä kuolemaan.
Tuo soitto, herättäjä tuulten nukkuvain,
se vie mun täältä parveen miesten rohkeain
ja iltahetkeen yhtä ylevään kuin nyt.
Ol’ aurinko myös silloin illaks himmennyt
mut tuntui meistä kuin se yönkin paistaisi. –
Ens yönä kaikki surman pohjaan maistaisi:
elonpa kajo kaunis, niinkuin silkkiseitti,
se kalmankasvot loistevaipallansa peitti.
Sen rintaluille loihti povet ihanaiset
ja kypärpäähän onttoon töyhdöt liehuvaiset. –
Olento ihme tää se viittoi niinkuin päämies,
me valmistuimme seuraamaan kuin saattoon häämies.
Ja kentätkin se loiste loihti kokonaan
juhannushämärällä, viime paisteellaan,
kuin nytkin kertoissani kotoparvekkeella,
kuin kuoloon valmistuttiin sotatantereella.
***
Kuin viikarit vain teikkaa heittäis kevätsäällä,
niin teikaroitiin huolta vailla Hatanpäällä.
Tosinpa vinkui, vonkui Tampere
kuin naapurissa porsas häkissään,
mut eipä siitä haittaa leikille,
jos sätkikin, kun sätki säkissään.
– Jos saivat suutuksiin, kas silloin ammuttiin
kuin villit ryssänkirkon sinikupooleita,
mut ylipäänsä tehtiin muita askareita.
Kanoja ammuttiin ja voissa paistettiin
padassa taitavasti. Sitten maistettiin
ne herkut tarjotessa mestarkokin,
sen jämsäläisen paistitaiturin,
ja hanurilla aivan sikinsokin
myös soittaessa Laulais-suutarin.
Tytöistä Esko lauloi, Tallis-poikaa kauloi – –.
Mut arvonsa tok’ komppanian jääkär saa,
hän kamarissa seurueineen illastaa.
Näin läikkyi leikki sotaveikkoin silloinkin,
kun saapui käsky sanoin selvin, ankarin:
Kaikk’ asemiin, kun kello kaksi lyö,
päin Ratinaa te sitten rynnätkää,
kun tunnin päästä päättyy tykkein työ
ja yössä valopallot välkähtää.
– Nyt kuntoon kiväärit ja remmit, rensselit!
Ja miehet, päälliköt, he juhlamielin herkin
sylistä kuusiston nyt noutaa taistomerkin.
Tuo raisu Eskokin siell’ leikkaa kirkkain puukoin.
– Välähti mieleen silloin, kuinka kuumin suukoin
hyvästi jätti kotikylän armas:
»Niin kerran viimeisenpä lemmessään
tuo huokui kullan tyrskiväinen parmas,
jos hautahavun leikkaan kypärään!»
Miel’ autiona niin jäi poika mietelmiin – –
Mut tuokiossa taas hän karjuu Tallis-poikaa,
jok’ keikkuu oksallaan ja ampuu jotta roikaa.
Käy ilta pimeäksi. Joukko palajaa
nyt töyhdöin ylpein taas, ja kohta illastaa
valossa tuikkutulen upseerit.
On siinä talonpoikaa, maisteria,
on asemestarit ja vääpelit
ja jääkäri, tuo miehist’ uljaimpia.
– Kuus miestä illastaa nyt viime atriaa – –
Mit’ tuolloin tunsi, tahtoi aatteen mies ja miekan,
sen näinpä maister lausui suulla runoniekan:
»Niin kauvan kuin mun ruumiissani suonet sykkää,
en sietää taida, veljet, seuraa kuolonmykkää.
Me emme liene hirteen tuomitulta,
jotk’ ahmii viime rokkaa kauhuissaan.
Me oomme sotilaita naurusuita,
jotk’ eron saavat kohta armaastaan,
elosta ihanasta, jok’ on kaunein vasta,
kun kaikkoo, hukkuu meiltä sineen taivaanrannan.
– En lohtua, vaan kauneutta teille annan!
Te muistakaa, oi lapset suuren Päijänteen,
kuin nuojuu koivu himmehine varjoineen.
Se nähkää, itkekää kuin lempiväiset
sen alla kerran eroiltanaan.
Ken kaunihille viittaa jäähyväiset,
värähtää, huoahtaa saa murhettaan.
– En voi ma kyynelettä muistaa Päijännettä!
Mut aatellaan: nyt Päijänteestä taistelemme,
niin kuollaan niinkuin siell’ ois viime tanteremme.
Mut vääpel parka – nään ma – ennen ryyppyä
jo liikutetuks saa ja aju ymmällä
tää asemestar puhkuu, tuhajaa.
– Kai mestar taaskin nähnyt uniansa
ja kohta taivaan merkeist’ ennustaa,
ens yönä hukkuu muka maa ja kansa.
– No hulluus haihtukoon ja viha vaihtukoon
vain mureheksi, min vuoks lyömme Suomen miestä,
jok’ itseänsä aikois solmuruoskin piestä.
Mut omaan sieluhun nyt, veljet, takaisin
ja testamentti pöytään lyödään vakaisin. –
Kenellä maat ja konnut karjoinensa
hän saitureille maan ne heittäköön.
Kenellä päivän vaivat varjoinensa,
tomulla maan ne unhoon peittäköön.
Ja laitaan pergamentin lain ja reklementin
viel’ liitämme: meit’ aivan täyteen suruvuosi
akleijoin muistakaa, kuin vaatii hurskas kuosi.
Ja miehen tään lie pesä helpoin selvittää:
Kas aikeet lapsensuurekkaat vain jälkeen jää,
ja yhtä toista pientä rihkamaa,
kuin lemmenmurhetta ja haikeutta,
mik’ aarre ei tok’ kauvan kalvaa saa
mun armaitteni nuorta kukkeutta.
Mut kultakirjaimin tää piirto totisin
te arkun, testamentin kanteen painakaa:
Sinikki viime suudelmani hurjan saa – –.
No, totta totisesti, niinkuin naulan kantaan
nyt paiskas jämsäläinen paistinsa, ja rantaan
pääs saarnatulvan alta seura tää.»
Sytytti sikarinsa maisteri. –
»No, pojat, kanan niskaan iskekää»
– isäntätoimen alkaa luutnantti –
»ja tuimaan ryypätkäätte, jotta oitis näätte,
siell’ oisko kohmeloa tanterilla taivaan.»
– »Vai veiskö helvetissä juopporattein vaivaan.»
Näin liitti muka nokkelana vääpeli.
»Aut’ armias», nyt karjas vastaan jääkäri,
piloillaan puoliks, puoliks vakavana,
»sa komppanian äiti ämmäkäs,
tää paina mielees taivaallinen sana:
Jos kunnia sun säihkyy säilälläs,
oot vapaa, pelvoton, sua alle tuomion
ei lannistaa voi jumalatkaan. Pelkur-räähkä!
Sep’ yksin tuomiolla kurja syntis-käähkä. –»
»Pois oppiriita!» alkoi vuoro maisterin! –
»Mut asemestaria pöyristyttävin
tuo uni viimeöinen yhä vaivaa –
No, kerro, mammutti vai louhikäärme
sua ahdisti, ken meistä ohjas laivaa,
min purje valkea ja mustapäärme?»
Mut mestar ilveeseen vain vastas harvakseen:
»No varmaa on: ens yönä se mies keikahtaa,
ken huomenna ei voitonmaljaa juoda saa. –»
Niin jatkui juttu, pilkka, taikka peitti joukon
taas joskus hiljaisuus kuin tahtois joka loukon
se etsiä, siell’ oisko sielua,
jok’ kyllin ei ois ylpeä ja jalo.
Juur kesken hetkeäpä tuollaista
nous jääkär katseessansa kaunis palo –
Hän havun kiinsi lakkiin seka toisen takkiin.
– Pian kaikki seisoivat he töyhdöin ylpehin
ja kädessänsä malja, malja viimeisin.

Juhannuksena v. 1918.


Lähde: Haarla, Lauri 1919: Saarretun näkyjä: runoelmia. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.