Nyt viime rynnäkköön!

Nyt viime rynnäkköön! Kirjoittanut Lauri Haarla

Kysyitpä kerran, kulta, hämärtyissä ehtoon,

tien polveillessa kylän liepeheltä lehtoon,

mitenkä silloin miehen mieli ailakoi,

kun sanantuoja illan suussa käskyn toi:

Ens yönä rynnäkköön ja surmaan taikka voittoon

on ennen päästävä kuin päivä aamunkoittoon.

Udellen kiedoit mun! – Käsvarsin anovin,

ihasteluin ja suudelmin vain vastasin.

Olinhan saapunut juur kuolonretkeltäin

ja toivuin elämään, kun kirkkautes näin.

– Mut nyt on hetki tullut, hetki muistoin,

juhannusyötä kuunnellessa heljäin puistoin,

kun yön ja päivän polut käyvät rinnakkain

ja yhtyen kuin jäljet polkuin haihtuvain.

Nyt kotoparvekkeella seison ypoyksin,

maa kerjää korkeudelta kainoin viettelyksin

povelleen alkuaikain ihmesuudelmaa,

jok’ aihe, rahtu turha alku-unelmaa.

Kas silloin suur’ on pientä, ahdas avaraa:

pisarten pienet helmet, kaikkeus ja maa,

ne kaikki ovat maailmoita autuaita.

Ja kerran päättyköönkin elontie tää kaita!

Mies eipä huomaakaan, miss’ on tuo mykkä raja,

niin uljas soittomies on kuolon kuuluttaja.

Nyt tänne kaikkialta virtaa laulunaiheet,

kaikk’ oikut, sattumat ja elon huiman vaiheet – – –

Juhannus kerää mulle sieluun ahnaaseen

kaikk’ kohtaloni ihmevirrat vuolteineen:

Sua, armas, muistain siintää lemmen kimmelveet

kuin virta, jonk’ on rantamalla riemuilleet

kaikk’ immet ihanimmat kevättansseissaan.

Syvältä, tunnen, voimannesteet kiertää maan –

Mut ylähältä räikkä sotatorvi soittaa

ja muistoist’ ylevintä pauhuin kunnioittaa!

Sep’ elon voimaa toitottaa, mi hurmassaan

voi kieltää itsensä ja käydä kuolemaan.

Tuo soitto, herättäjä tuulten nukkuvain,

se vie mun täältä parveen miesten rohkeain

ja iltahetkeen yhtä ylevään kuin nyt.

Ol’ aurinko myös silloin illaks himmennyt

mut tuntui meistä kuin se yönkin paistaisi. –

Ens yönä kaikki surman pohjaan maistaisi:

elonpa kajo kaunis, niinkuin silkkiseitti,

se kalmankasvot loistevaipallansa peitti.

Sen rintaluille loihti povet ihanaiset

ja kypärpäähän onttoon töyhdöt liehuvaiset. –

Olento ihme tää se viittoi niinkuin päämies,

me valmistuimme seuraamaan kuin saattoon häämies.

Ja kentätkin se loiste loihti kokonaan

juhannushämärällä, viime paisteellaan,

kuin nytkin kertoissani kotoparvekkeella,

kuin kuoloon valmistuttiin sotatantereella.

***

Kuin viikarit vain teikkaa heittäis kevätsäällä,

niin teikaroitiin huolta vailla Hatanpäällä.

Tosinpa vinkui, vonkui Tampere

kuin naapurissa porsas häkissään,

mut eipä siitä haittaa leikille,

jos sätkikin, kun sätki säkissään.

– Jos saivat suutuksiin, kas silloin ammuttiin

kuin villit ryssänkirkon sinikupooleita,

mut ylipäänsä tehtiin muita askareita.

Kanoja ammuttiin ja voissa paistettiin

padassa taitavasti. Sitten maistettiin

ne herkut tarjotessa mestarkokin,

sen jämsäläisen paistitaiturin,

ja hanurilla aivan sikinsokin

myös soittaessa Laulais-suutarin.

Tytöistä Esko lauloi, Tallis-poikaa kauloi – –.

Mut arvonsa tok’ komppanian jääkär saa,

hän kamarissa seurueineen illastaa.

Näin läikkyi leikki sotaveikkoin silloinkin,

kun saapui käsky sanoin selvin, ankarin:

Kaikk’ asemiin, kun kello kaksi lyö,

päin Ratinaa te sitten rynnätkää,

kun tunnin päästä päättyy tykkein työ

ja yössä valopallot välkähtää.

– Nyt kuntoon kiväärit ja remmit, rensselit!

Ja miehet, päälliköt, he juhlamielin herkin

sylistä kuusiston nyt noutaa taistomerkin.

Tuo raisu Eskokin siell’ leikkaa kirkkain puukoin.

– Välähti mieleen silloin, kuinka kuumin suukoin

hyvästi jätti kotikylän armas:

»Niin kerran viimeisenpä lemmessään

tuo huokui kullan tyrskiväinen parmas,

jos hautahavun leikkaan kypärään!»

Miel’ autiona niin jäi poika mietelmiin – –

Mut tuokiossa taas hän karjuu Tallis-poikaa,

jok’ keikkuu oksallaan ja ampuu jotta roikaa.

Käy ilta pimeäksi. Joukko palajaa

nyt töyhdöin ylpein taas, ja kohta illastaa

valossa tuikkutulen upseerit.

On siinä talonpoikaa, maisteria,

on asemestarit ja vääpelit

ja jääkäri, tuo miehist’ uljaimpia.

– Kuus miestä illastaa nyt viime atriaa – –

Mit’ tuolloin tunsi, tahtoi aatteen mies ja miekan,

sen näinpä maister lausui suulla runoniekan:

»Niin kauvan kuin mun ruumiissani suonet sykkää,

en sietää taida, veljet, seuraa kuolonmykkää.

Me emme liene hirteen tuomitulta,

jotk’ ahmii viime rokkaa kauhuissaan.

Me oomme sotilaita naurusuita,

jotk’ eron saavat kohta armaastaan,

elosta ihanasta, jok’ on kaunein vasta,

kun kaikkoo, hukkuu meiltä sineen taivaanrannan.

– En lohtua, vaan kauneutta teille annan!

Te muistakaa, oi lapset suuren Päijänteen,

kuin nuojuu koivu himmehine varjoineen.

Se nähkää, itkekää kuin lempiväiset

sen alla kerran eroiltanaan.

Ken kaunihille viittaa jäähyväiset,

värähtää, huoahtaa saa murhettaan.

– En voi ma kyynelettä muistaa Päijännettä!

Mut aatellaan: nyt Päijänteestä taistelemme,

niin kuollaan niinkuin siell’ ois viime tanteremme.

Mut vääpel parka – nään ma – ennen ryyppyä

jo liikutetuks saa ja aju ymmällä

tää asemestar puhkuu, tuhajaa.

– Kai mestar taaskin nähnyt uniansa

ja kohta taivaan merkeist’ ennustaa,

ens yönä hukkuu muka maa ja kansa.

– No hulluus haihtukoon ja viha vaihtukoon

vain mureheksi, min vuoks lyömme Suomen miestä,

jok’ itseänsä aikois solmuruoskin piestä.

Mut omaan sieluhun nyt, veljet, takaisin

ja testamentti pöytään lyödään vakaisin. –

Kenellä maat ja konnut karjoinensa

hän saitureille maan ne heittäköön.

Kenellä päivän vaivat varjoinensa,

tomulla maan ne unhoon peittäköön.

Ja laitaan pergamentin lain ja reklementin

viel’ liitämme: meit’ aivan täyteen suruvuosi

akleijoin muistakaa, kuin vaatii hurskas kuosi.

Ja miehen tään lie pesä helpoin selvittää:

Kas aikeet lapsensuurekkaat vain jälkeen jää,

ja yhtä toista pientä rihkamaa,

kuin lemmenmurhetta ja haikeutta,

mik’ aarre ei tok’ kauvan kalvaa saa

mun armaitteni nuorta kukkeutta.

Mut kultakirjaimin tää piirto totisin

te arkun, testamentin kanteen painakaa:

Sinikki viime suudelmani hurjan saa – –.

No, totta totisesti, niinkuin naulan kantaan

nyt paiskas jämsäläinen paistinsa, ja rantaan

pääs saarnatulvan alta seura tää.»

Sytytti sikarinsa maisteri. –

»No, pojat, kanan niskaan iskekää»

– isäntätoimen alkaa luutnantti –

»ja tuimaan ryypätkäätte, jotta oitis näätte,

siell’ oisko kohmeloa tanterilla taivaan.»

– »Vai veiskö helvetissä juopporattein vaivaan.»

Näin liitti muka nokkelana vääpeli.

»Aut’ armias», nyt karjas vastaan jääkäri,

piloillaan puoliks, puoliks vakavana,

»sa komppanian äiti ämmäkäs,

tää paina mielees taivaallinen sana:

Jos kunnia sun säihkyy säilälläs,

oot vapaa, pelvoton, sua alle tuomion

ei lannistaa voi jumalatkaan. Pelkur-räähkä!

Sep’ yksin tuomiolla kurja syntis-käähkä. –»

»Pois oppiriita!» alkoi vuoro maisterin! –

»Mut asemestaria pöyristyttävin

tuo uni viimeöinen yhä vaivaa –

No, kerro, mammutti vai louhikäärme

sua ahdisti, ken meistä ohjas laivaa,

min purje valkea ja mustapäärme?»

Mut mestar ilveeseen vain vastas harvakseen:

»No varmaa on: ens yönä se mies keikahtaa,

ken huomenna ei voitonmaljaa juoda saa. –»

Niin jatkui juttu, pilkka, taikka peitti joukon

taas joskus hiljaisuus kuin tahtois joka loukon

se etsiä, siell’ oisko sielua,

jok’ kyllin ei ois ylpeä ja jalo.

Juur kesken hetkeäpä tuollaista

nous jääkär katseessansa kaunis palo –

Hän havun kiinsi lakkiin seka toisen takkiin.

– Pian kaikki seisoivat he töyhdöin ylpehin

ja kädessänsä malja, malja viimeisin.

Juhannuksena v. 1918.

Lähde: Haarla, Lauri 1919: Saarretun näkyjä: runoelmia. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.