Oamulla, Muoria Kuvaelessaan

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Oamulla, Muoria Kuvaelessaan *).
(Suomentama Fredmanin Lauseista, N:o 39).
Kirjoittanut Carl Michael Bellman


Myrskyt taukoovat jo pois –
Ilma kaunis – kohta ois,
      Varjot väheneepi; –
      Päivä läheneepi,
            Pilvet kulkee,
            Sumun sulkee,
      Ilmoittaavat päivän, julki.
Tuulet hiljain puhaltaa,
Lehet kaikki liikuttaa;
      Hoavat kaikki huojuu,
      Suot ja lähet kuohuu.
            Tetret soittaa,
            Ohjat, joita...
      Miesi hevoistansa hoittaa –
                  Uunissapa
                  Palaapi jo
                  Risuja ja
                  Tikkuja. No!
            Jopa velli-pata kiehuu –
      Mies, jo tulellans’,
      Suuren tukan kans’,
            Piippu-nysällänsä liehuu;
      Istuin kivellä,
      Työmies, niitulla,
            Lapiansa kohoittaa.
Krouvair soappaitansa soa,
Viina-pannuns’ hivuttaa;
      Tuoppiinsak jo tarttuu,
      Ovessansa varttuu.
            Piippu syttyy,
            Ukko kiihtyy
      Kylän poikihin ja tyttö’in.
Eukko, veräjässäpä,
Painaa peätäns’ käteensä;
      Sinnek tännek huojuu,
      Nukkuupi ja nuojuu.
            Päivä paistaa,
            Akka raiska
      Havaihtee, ja tuopin maistaa.
                  Myllyssäpä
                  Rattaat jo käyp’,
                  Kuulin ja näin
                  Kujasta päin –
            Sepän takoomista, tarkast;
      Palkimellaan hään
      Paukuttaapi näin,
            Puoleksipa vaikka alast.
      Lieuu tulen kans’
      Vasarohillans’,
            Laulain oamu-virttänsä.
Ilma raitis’, – terveik tuo!
Pienimmätpä kukat, nuo
      Jopa puhkiavat,
      Oamu-kasteen soavat;
            Kauniist’ loistaa; –
            Lemun – noista
      Etelätteretpä poistaa.
Mehtä tuolla sinittää,
Vuoret kaikki pimittää –
      Roavat kaikenlaiset,
      Kylän lapset, naiset,
            Käypi tuolla,
            Soittaa suolla,
      Soattaa karjan pohjos-puolla.
                  Kiurutpa, niin,
                  Liuhaavat nuo,
                  Kukkopaki –
                  Laulaapi tuo;
            Havaihteepi koko luonto.
      Uueks’ voitoks, myös,
      Uueks’ kauniiks’ työks,
            Jott’ ei puuttuis mitään näissä
      Nousi Muovits jo,
      Otti värin, ja
            Istui taulunsapa luo.
Kappas muorin! – Minkäs neän;
Nauha-myssy – kappas hään!
      Kukat povellansa,
      Piska polvillansa;
            Päivän varjo
            Tuolla kurja –
      Voi tuo Muovits, mikä hurja!
Voipa pahuus! Naurattaa
Kuin tuon rymän nähä soa –
      Hatun kanssa peässä,
      Niinkuin herras-väessä;
            Neätkös tuota!
            Lykkeä luota
      Käsiänsä, aivan suotta –
                  Nisujaan hään
                  Väistelööpi,
                  Hyvästipä
                  Emäntäni
            Olet kuvaillutki tauluun.
      Mutta, sanos sen,
      Miksi istuu hän
            Kanan kanssa kainalossaan?
      Sy on, keltain, se
      Ett’ sen ystävä
            Ukko vanha eleä viel’.

*) Lauletaan kuin: ”Storm och böljor tystna ren” &c.


Lähde: Suomi 15.5.1847.