Odaliski

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Odaliski.

Kirjoittanut Fredrika Runeberg


Vuorten välkkyvänvalkoiset lumihuiput hehkuvat tulipunaisessa hohteessa. Mahtavina, juhlallisina seisovat nuo kahden maan-osan väliset vartijat. Mutta vuorten rinteillä kasvaa vapaissa ryhmissä kukoistaen keltaisia atsaleoja, sinipunervia alppiruusuja ja punaisia kurjenpolvia. Ei hentoina, kuin akkunassa riutuvat ruukkukasvit, ei, nämä kasvavat taivasalla, siksi kukoistavat ne niin runsaasti ja ihanasti.

Miksi kajahtaa aseidenkalske kautta tienoon? Taisteleeko Kaukaasian poika mahtavaa vihollistansa, kotkaa, vastaan? Ei, tänään ei Kaukaasialainen taistele, hän vaan leikkii sotaa. Nuoret miehet, urheat ja uljaat, kiitävät salamoina vikkelillä ratsuillansa. Kuule kuinka kalvat helähtäen vastakkain kalskaavat! Leikki käy vilkkaammaksi. Tuossa ottelee kaksi. Toisella on pitkäkarvaista lakkia peittävä käärinliina sidottu vyötäreelle. Hän heittää sen yltään, hän viskaa pois suojelevan ”burkansa,” ne kun estävät hänen liikkeitänsä. Nyt on molemmalla taistelijalla ainoastaan ruumiinmukaiset takkinsa. Patruuni-taskut rinnalla kiiltävät kullasta ja sametista. Mutta vielä ovat koskematta kiväärit, nyt vaan miekkoja mitellään. Nyt taas rientävät kaikki samaa päämäärää kohden. Heittokeihäät suhahtavat, miekat kilahtavat ja helskähtävät. Tuuliko se akanoita hajoittaen tohahti yli kedon, vai miehetkö ne tulisilla ratsuillansa poies karahuttivat? – Tyhjää on kaikki.

Myrskyten, pauhaten kiitävät taas kaikki kokoon. Soinnukkaita huutoja kaikuu. Laukauksia pamahtaa. Ratsastajat riippuvat äärimmäisestä varppaankärjestään jalustimessa. Taaksepäin, sivulta, hevosen alta, tuhannessa eri asennossa laukaisevat he pyssynsä, mutta Tsherkessin kuula ei määrästään eksy, kaikki kuulat osuvat samaan pilkkaan ja taaskin miekat vilkkaassa hyörinässä heläjävät ja korskuvat hevoset juoksevat vapaina ympäri, sillä melkein yhtä nopsajalkaisina, kuin hevoset, taistelevat miehet nyt jalan toisiansa vastaan ja ajavat toisiansa takaa.

Miksi leikkii Kaukaasialainen verisiä leikkejä? Mitä tahtovat nämä miehekkään ihanat sotilaat, ylpeät, kuni Kaukaasian vuoret? He tahtovat elää, he tahtovat kuolla jalon päämäärän puolesta, he tahtovat elää, he tahtovat kuolla synnyinmaallensa!

Puron partaalla laaksossa on maja. Se on ulkonäöltään halpa. Ken siinä asuu?

Keskellä majan lattiaa seisoo Vaali. Hänet huomattuasi näyttää sinusta maja kullasta ja jalokivistä säteilevän ja tuoksuvan tuntuvat siellä Persian ruusut. Oletko nähnyt päivän ensi säteestä punastuvaa lunta vuoren huipulla? Se ei ole niin puhdasta, kuin Vaalin otsa. Oletko nähnyt täyteläisintä ruusua? Se on halpa hänen poskiinsa verrattuna. Oletko puoleksi pilven peitosta leimahtavaa salamaa nähnyt? Se on himmeä, rinnalla sen tulen, jota Vaalin silmiä varjostavat sysimustat silmäripset verhoavat.

”Vaali, kukkaseni, armaani, elä anna noiden hurjain äänten rauhaasi häiritä! Katso, kuinka houkuttelevasti vuoteesi sua kutsuu! Olen patjoja pöyhöttänyt. Tai kenties tahtoo kyyhkyni hiukan syödä? Kas tässä! Tosin pitäisi sinun saada hienointa ja parhainta, mitä maassa on, mutta tänään mulla ei ole sulle parempaa antaa. Maista nyt sentään vähän! Varro, varro, vieno karitsani! Niin, niin! Tultuasi ylhäisen ja rikkaan Pashan haaremiin pääset paremmille päiville? Ken tietää, ehkäpä ostaa sinut itse Padishah!”

”Äitini, en saata nukkua. En jaksa syödä. Mitä ulkona kajahtaa?”

”Voi, kulta-omenaiseni! Miehethän siellä leikkivät sotasilla. Ei se semmoinen naisiin kuulu. Elä siitä välitä. Hopeapilveni, kultainen täysikuuni, syö tämä kaunis hedelmä! Laskeudu levolle! Näes, kerron sulle jotakin. Muutaman aurinkokauden kuluessa saapuu se mies, joka on sinut loistoon ja kunniaan vievä. Et saa onnesi löydäntään lähtiessä olla kalpea ja laiha. No, lapseni, elä näytä itkunhaluiselta. Miksi kaihoaisit köyhää kotiasi, sinä, joka lähdet sulaan tanssiin ja riemuun, loistoon ja komeuteen?”

Vaali kietoi hyväillen käsivartensa vanhan äitinsä kaulaan ja sanoi: ”Äiti, sano, onko tuo kaikki sitten niin suuri onni?”

Vanhus pudotti hämmästyksissään maljan kädestään. ”Vaali, sydänkäpyni, Allah sinua varjelkoon, mikä sitten olisi onnea? Katso täällä raatavaa, vanhaa, köyhää äitiäsi, isääsi, jonka täytyy tehdä työtä, veljeäsi, joka lähtee sotaan ja kenties kuolee siellä, – ja sinua! Sinun ei täällä köyhässä kodissammekaan tarvitse muuta tehdä, kuin nukkua ja viettää hyviä päiviä. Katso, eikö vyö sulavasti kierrä solakkaa varttasi, jota saa käsiinsä mahtumaan? Etkö ole hieno ja pehmyt, kuni kuohkein untuva? Etkö ole kaunis, kuin täysikuu, oi lapseni, silmäteräni? Kuinka saatat epäillä onnelliseksi tulemistasi? Saattaako vähävarainen mies sinut ostaa? Ei, kuningatar sinusta tulee siinä haaremissa, jonne joudut! Luuletko vanhan äitisi voivan sinusta maksettavien rahojen tähden kestää surua sinun, kultasilmänsä, kadottamisesta? Ei koskaan, ell’ei sinua odottaisi sellainen onni! Mutta sieluani painostaa kuitenkin se, että sinun on matkustaminen niin myöhään syksyllä.”

”Äiti, muistatko taistelussa vangiksi joutunutta nuorukaista, joka sitten vaihdettiin täältä pois? Hän oli kotoisin kaukaa täältä, hyvin kaukaa, maasta, josta en ole koskaan kuullut puhuttavankaan, maasta, jossa suurimpana osana vuotta on talvi ja ainoastaan vähän aikaa vihanta maa, jossa kansa on niin köyhää, että se joskus syö puitten kuorta ja jossa ihmiset iloitsevat, kun saavat huoneissa viihtymään pieniä vesoja niistä kasveista, jotka täällä kaikissa rotkoissa kukoistavat. Ja kuitenkin tuntui hän halveksivan sellaista elämää, kuin nyt kuvailet.”

”Voi, ymmärtämätön lapsi! Hänhän oli uskoton, koiransikiö. Enkä edes kieltänyt sinua istumasta illoin kaivolla kuuntelemassa hänen puhettansa ja kertomuksiansa lapsille! Enkä estänyt häntä opettamasta sinua paperille kirjoittamaan! Siitä on nyt jo kulunut kolme vuotta ja nyt olet neljäntoista-vuotias ja aika-ihminen. Pitäisi sinun toki jo ymmärtää, ett’ei uskottoman sanoja pidä ajatella! Käy nyt vaan levolle ja nuku. Nuoren tytön ei pitäisi koskaan ajatella muuta, kuin olla kaunis.”

Vinkuen pauhasi myrsky yli Mustanmeren aaltojen. Kiehuva, kuohuva vesi kohoaa vuoriksi, harjat hajoavat ryöppyäväksi vaahdoksi. Kaarnanpalasena kieppuu meren raivoa vastaan taisteleva pieni, turvaton alus. Eikö laivassa sitten olekkaan ketään elävää ihmistä? Mikä lasti se niin arvoton on, että sitä talvimyrskyjen raivotessa ja usvien vesillä liikkuessa uskaltaa panna Mustanmeren aalloille alttiiksi?

Laivan lastina on ruusuja.

Ihania ruusuja. Kaksikymmentä-kahdeksan Georgian ja Tsherkassian kauniinta ruusua. Purppuraruusuja vasta, mutta nyt Damaskon valkoruusun kaltaisia, jonka lehtien lomassa näyttää viipyvän vain aamuruskon vieno heijastus.

Mutta mies, ruusujen omistaja, hän ei ole kalpea kuin elämä, hän on kalpea, kuin kuolema. Yhteenpuristettujen huulten välistä tunkee kirous. Hänen omaisuuttansa uhkaa tässä perikato.

Yksinään aavalla merellä taistelee pieni Kaiki myrskyä vastaan. Ei mikään purjehtija uskalla tähän vuodenaikaan liikkeelle lähteä. Mutta juuri sentähden on pieni alus matkalla, sillä nyt ovat satamassa venäläiset risteilijälaivatkin, jotka muuten ajavat takaa joka ainoata yli aaltojen kiitävää, ihmislastilla lastattua purtta. Sentähden täytyy panna kauniit ruusut Mustanmeren talvimyrskyille alttiiksi. – Jos moni hukkuu, maksetaan jälellejääneistä sitä enemmän. Mitäpä siitä, että kaikkein täytyy matkasta kärsiä! Voittavathan jälellejääneet loistoisan elämän, elämän sellaisen, jota heitä lapsuudesta asti on opetettu pitämään naisen suurimpana onnena!

Mutta kas! Taivaanrannalta sukeltaa esiin purje. Se piiloutuu jälleen aaltojen taakse, se sukeltaa uudelleen esiin, se näkyy selvemmin, vaikka vielä talvisumujen verhoamana. Se lähestyy, se lentää myrskyn siivillä, se pääsee yhä lähemmäksi. Kaiki levittää kaikki purjeensa. Vesi kokassa kohisee. Aalto toisensa jälkeen roiskahtaa yli kannen. Etäinen risteilijä taistelee, kuin vesilintu, vaahtopäitä vastaan. Tuuli tarttuu rajusti purjeisiin. Eteenpäin, eteenpäin, hurjassa kilvassa! Yhä lähemmäksi Kaikia pääsee vainooja. Jo saattaa erottaa mastonhuipussa liehuvan lipun värit, jo näkyvät sen keulassa kanuuna-aukot. Hurjana raivosta riehuu Ibrahim, luopio, nuorten ruusujen omistaja. Hän syytää laivurille ja merimiehille haukkumasanoja, hän herjaa, hän kiroo.

Mutta lähemmäksi, yhä lähemmäksi tulee takaa-ajaja.

Kotvasen seisoo Ibrahim liikkumatta, vaiti, yön synkeys silmissään. Äkkiä karkaa hän pystyyn. ”Paholainen, et ainakaan ole häviöstäni hyötyvä!” Hän laskeutuu alas siihen huoneeseen, missä nuoret immet vavisten ovat painautuneet toistensa likelle, tietämättä oikeastaan mitä ulkona tapahtuu.

”Ihanat immet, minne matkustamme, sen tiedätte kaikki. Tiedätte, mikä teitä Stambulissa odottaa. Oletteko kuulleet ”Tuhannen ja yhden yön” satuja, oletteko kuulleet puhuttavan siitä suloisesta elämästä” jota kaunotar mahtavan miehen haaremissa viettää, elämästä, joka on kudos huveista, tanssista, koristeista ja jalokivistä? Jos valtijatar haluaa nukkua, löyhyttävät orjattaret viileyttä hänen kasvoillensa; jos hän haluaa iloita, toimeenpannaan hänen viittauksestaan ihanimmat tanssit; jos hän tahtoo koristellaida, sanoo hän vaan sanasen ja koristeita, helmiä ja kalliita kiviä kootaan hänen ympärilleen ja käytettävinään ovat Intian hienoimmat tuoksut. Kylvyssä nuorten, kaunisten neitosten parissa kuluttaa hän leikiten päivänsä. Tuoksuvain ruusupensasten keskellä, suihkukaivojen säteiden ympäröimänä nauttii armas illan ihanuutta ja lymyssä-olevain laulajatarten sulosävelet kilvan satakielten laulun kanssa houkuttelevat herttaista unta tämän paratiisin-yrttitarhan valtijattarelle hänen levätessään uhkuvilla nurmilavitsoilla hiljaa sohisevan vesi-altaan vierellä. Ei mikään työ hänen kuultavia, hennavärisiä sormenpäitänsä tahraa. Ainoastaan silkkiä, kultaa ja helmiä on hänellä tarjolla, jos hän joskus tahtoisi kirjailla kukan tai koristeen. Kauneuden kaikkivallalla hallitsee hän läheistöänsä ja hänen herransa, ylpeä Pashakin, on hänen nöyrin orjansa. Kas sellaiseen loistoon olen tahtonut teidät viedä, tiedättekö sen?”

Monet kasvot sävähtivät äkkiä punaisiksi, mustat silmät säteilivät silkkisten silmäripsien alta. Useimpain katseet osottivat, että hurmaavan ihanaksi oli itämaitten tyttärille kuvattu naisen elanto komeassa Stambulissa. Ainoastaan Vaali loi katseensa alas ja huokasi syvään.

”No niin,” jatkoi Ibrahim, ”neito raukat, jylhäin vuorten herttaiset kukkaset, jotka olen tahtonut ihaniin puutarhoihin siirtää, seuratkaa minua!”

Koko neitoparven seuraamana kiiruhti Ibrahim kannelle. ”Katsokaa tuonne! Tiedättekö mikä tuo laiva on? Katsokaa, kuinka likelle se jo on päässyt! Se on venäläinen sotalaiva, joka lähestyy riistääkseen teidät käsistäni, temmatakseen teidät kaikesta teitä odottavasta onnesta. Saattaisitte epäillä sanojani, mutta olette kuulleet isänne, äitinne ja veljenne sanovan samaa. Tiedätte moskovalaisten risteilijäin vaanivan siepataksensa pois Stambulin loistoon kuljetettavia neitoja. Haa! Katsokaa! He tulevat yhä lähemmäksi! Ei aikaakaan, niin nämä koirainsikiöt tarttuvat teihin saastaisilla kourillansa ja raastavat hunnut silmiltänne. He vievät teidät omaan maahansa ja sen sijaan, että olisitte tulleet valtijattariksi mahtavain Pashain luona, annetaan teidät mustille, saastaisille kasakoille orjiksi. Tanssin ja soiton sijasta pakoitetaan teitä raskaaseen työhön, jossa huvina on piiskan-iskut ja koristeina ryysyt. Haa! Tahdotteko antautua hurjien joukkioitten valtaan? Silloin kiroisivat äitinne harmaita hiuksiansa!”

Tuskasta vavisten painautuivat nuoret kokoon, kuin hortensian kukkatertussa kukkaset.

Nyt pamahti laivasta laukaus, kuula vinkui halki ilman ja samassa romahtivat Kaikin säpäleiksi pirstoutuneesta mastosta purjeet alas.

Ibrahimin huulilta pääsi kiroustulva. ”No niin. Tsherkassian ja Georgian immet, urheitten, vapaitten sotilaitten tyttäret ja siskot, – tahdotteko tulla kasakkain orjattariksi, vai tahdotteko kernaammin kuolla?”

Vavisten, kalpein huulin, kuiskasivat nuoret neidot: ”Kernaammin kuolla.”

Ja impein joukosta astui etumaisena esiin Vaali. Hän heitti huntunsa syrjään ja katsahti kohden taivasta, mutta siellä ei näkynyt tähteä, joka olisi hänen silmäykseensä vastannut.

”Vaali on vapaa, vapaat olemme kaikki, jos vaan tahdomme. Seuratkaamme toisiamme kuolemaan!” Vaali käänsi kasvonsa itään päin.

Vielä iski kuula risteilijästä Kaikin taklinkiin. Kaiki laskeutui kallelleen. Mikä se vilahtaa vasten synkkää vettä? Laivan-jysäyskö se lumivalkoista vaahtoa ilmaan viskasi, vai laineetko ne kuohuen huuhtoivat yli kannen? Keveitä pukuja liehuu, kotvasen keinuu aalloilla tiheään solmiutunut ruususeppel. Huuto, yksi ainoa säikähdyksen huuto kajahtaa – ja, aallot nielevät Kaukaasian ja Georgian ihanimmat immet.

Laivalla syntyy kiivas hälinä. Venhe lasketaan vesille ja miehitetään silmänräpäyksessä. Nuori upseeri ja kaksi laivamiestä tahtovat venheessä käydä taistelemaan myrskyä ja aallokkoa vastaan. Venhe keikahtaa nurin. Laivamiehet saavat kiinni sen laidasta. Upseeri ui vielä muutamia vetoja. Valkoisen puvun lieve hulmuaa vedessä lähellä häntä. Hänen onnistuu tarttua siihen. Hän taistelee kuohuvaa aallokkoa vastaan ja saavuttaa viimeinkin venheen, jonka laitaan hänenkin onnistuu toisella kädellään tarttua. Toisella taas pitää hän lujasti kiinni valkoisesta vaatteesta. Mutta voimat alkavat uupua, kohta hän ei enään ole kykenevä pitämään venheenlaidasta kiinni. Mutta jo ovat pelastajatkin likellä. Laivasta on jo ehditty laskea vesille suurempi venhe ja pian ovat he kaikki laivassa, venheen kolme soutajaa ja tainnoksissa oleva tyttö.

Herää, Vaali! Et nukkuisi, jos tietäisit ken se on, joka koettaa sinua elämään palauttaa. Eikö Vaali enää muista lapsuutensa-ystävää, vangittua nuorukaista kaukaisesta maasta? Tämä on jo tuntenut syvyyden haudasta pelastamansa immen ja pian tervehtii Vaalinkin silmä pelastajaansa.

Myrsky asettuu, usva haihtuu. Aurinko loistaa jälleen. Muutamia päiviä risteilee laiva vielä merellä. Viimein on se kuitenkin palausmatkalla satamaan. Mutta taas nousevat myrsky ja maininki vastaisiksi, taas sakenevat laivan ympärillä sumut, taas näyttää kolkko meri raivoansa ja ohjaamattomana hylkynä viskautuu viimein laiva Turkin rannikolle, jossa se murskautuu pirstoiksi.

Rannalle kokoontuu ihmisiä. He vapauttavat Ibrahimin ja laivanruumassa vankeina säilytetyt maamiehensä ja näiden yllyttäminä rääkkäävät he laivamiehistöä. Ibrahimille annetaan takaisin hänen omaisuutensa, hänen orjattarensa.


Orjamyymälän ovet ovat avoinna. Naiset istuvat hunnuitta, sillä ostajat kulkevat huoneesta huoneeseen tarjolla olevaa kauppatavaraa katsomassa. Näetkö noita abyssiinialaisia naisia, ylpeitä, kauniita ja suloisia? Surumielin, mutta lempeästi, silmäilevät he ohi kulkevia ostajia. He eivät itke, he eivät puhu, katse vaan ilmaisee surua.

Ja nämä sysimustat naiset välkkyvänvalkoisine hampaineen! Reippaita työntekijöitä, jos kohta eivät valkoisten naisten vertaisia kauneudessa. He ovatkin hinnaltaan halvemmat.

Tuo uljas, mustasilmäinen nainen, sylissään lapsi, jota hän epätoivoisin katsein painaa povellensa, onko hänkin myötävänä? Hän luulee niin. Hänen miehensä on lähettänyt hänet tänne rangaistukselle. Mies oli eilen käskenyt vaimoa polvistuen ojentamaan hänelle piippua ja vaimo oli sen tehnyt, mutta vastahakoisesti. Hänen on sentähden opittava nöyryyttä. Vaikka joku tahtoisikin hänet ostaa, ei häntä kuitenkaan myödä. Mies on hyvä, hän ei tahdo vaimoansa hyljätä. Hän tietää tämän olevan pohjaltaan sävyisän ja tottelevaisen ja pitävän miestänsä omaa henkeänsäkin kalliimpana.

Nyt astuu sisälle komea mies. Hänen turkkinsa osottaa ylhäistä arvoa. Myöjät kumartavat hänelle kunnioittavasti ja näyttävät kauneimpia kauppatavaroitaan. Mutta uusi ostaja pudistaa vaan päätänsä vilkaistessaan huoneesta toiseen. Myöjät ympäröivät häntä kunnioitustansa osottaen. He kiittävät tavaroitaan, he avaavat uusia, ennen puoleksi suljettuja ovia. Joka huoneessa näkyy siellä ainoastaan yksi tyttö vanhan orjattaren vartijoimana.

Venheelliselle kauniita naisia Guuriasta on onnistunut huomaamatta päästä yli meren. Näitä ihania impiä täten näytellään. Loistavat puvut, helmet ja koristeet heitä kaunistavat. Ylpeinä, välinpitämättöminä katsovat useimmat tarkastavasta ostajasta poispäin. Ei, vielä ei ole tämä tyytyväinen. Kauniimpaa vaaditaan Padishahin haaremiin.

Nyt tunkeutuu esille uusi myöjä. ”Herra, jos suvaitsisit luoda silmäyksen siihen ihanaan impeen, mikä palvelijallasi on myötävänä, niin et enään olisi tyytymätön.” Hän avaa erään oven ja näyttää voitonriemulla kaunotarta.

Vaali, miksi synkistää katsettasi suru, miksi väräjää kyynel pitkissä silmäripsissäsi? Etkö näe, kuinka hurmautuneena sisääntulija sinuun tuijottaa?

”30,000 piasteria, herra, ei paraakaan vähempää. Paljoa enemmän hän minulle maksaa. Kadotin monta. Jälellä on vaan tämä ainoa, ihanin kaikista!”

”Rahat ovat sinun!” vastaa ostaja.

”Herra, jos hän teille maksaakin paljon, niin saattekin omaksenne kauneimman naisen koko Stambulin muurien sisällä.”

”Allah, Allah! Ei ole sellainen nainen halpaa miestä varten. Ei. Tarvitsen porrasta armon-aurinkoon kiivetäkseni. Lahjoitan hänet Padishahille, voittorikkaalle Shehinshahille, loistavalle sultaanien sultaanille. Elköön hänen varjonsa koskaan vähentykö!”

Lepolavitsallansa istuu Murad Pasha nautiten kefiänsä. Piipusta nousee keveitä savupilviä hienotuoksuisimmasta tupakasta. Koko Pashan olennossa ilmenee tyyneys ja tyytyväisyys. Huomaa selvään hänen näkevän unta, vaikk’ei nukukaan.

Orja astuu huoneeseen. ”Herra, orjasi, frankki, jolle olet suvainnut sallia onnen saada langeta maahan kasvoisi eteen, rukoilee armoasi.”

Hiukan pahoillaan kefinnauttimisen keskeyttämisestä nousi Murad, mutta vastaan-otti vieraansa ystävällisellä: ”Olkoon aika onnekas!” laskien samalla kätensä, peukalo pystyssä, rinnallensa.

Kun muukalainen oli tervehtinyt ja vastaan-ottanut piipun, jonka hajupihkaisessa hammasluussa kimalteli jalokiviä, kun häntä oli ruusuvedellä pirskoitettu ja hänelle oli annettu kultakirjainen pyyhe polville ja hän oli alkanut juoda hänelle tarjottua, taidokkaasti sekoitettua kahvia, alkoi Murad keskustelun, heidän vaihdettuansa ensin muutamia kohtelijaisuuksia.

”Olin eilen kutsuissa maanne lähettilään luona ja näin miten itse vaivaudutte tanssimalla, sen sijaan, että antaisitte naisenne tanssia teille. Ihmeellistä! Ihmeellistä! Niin monta hunnutonta naista, niin paljon kauneutta! Allah, Allah, siinä on jo liikaa oikea-uskoisen nähtäväksi! Mitä jää-ihmisiä mahtanette ollakaan, kun sallitte naistenne noin kaikkien silmäin edessä näyttäytyä! Puhelin heistä muutaman kanssa. Olette todellakin kadehdittavia: He ovat kauniit, kuin Hourit (enkelit) ja viisaat, kuin Mollahit (papit). Sellaisia naisia olisi hauska omistaa! Kuinka ikävät ovat sitä vastaan meidän naisemme! Ihanat, kuin täysikuu, posket kuin ruusut, silmät kuin tuli, mutta hengettömät, typerät, kuin kuvapatsaat! Allah, Allah! Noihin yksinkertaisiin olentoihin kyllästyy!”

”Voitteko muuta heiltä vaatiakaan,” sanoi muukalainen asettaessaan kahvikuppinsa pienelle, jalokivillä koristetulle lautaselle. ”Suvusta sukuun orjuuden alaiset, opetusta vailla kun ovat, mitä voitte heiltä odottaa? Ehk’ette edes anna naistenne oppia lukemaan ja kirjoittamaankaan?”

”Lukemaan ja kirjoittamaanko? Vielä mitä! Mitäpä he sillä! Ei muuta, kuin vehkeilisivät vaan! Lukisivat ja kirjoittaisivat rakkaudenkirjeitä. Ei, Profeetan nimessä, ei, tiedot eivät naisille kuulu! Olla kaunis ja koristautua miellyttääksensä herraansa, sitä vaan naisen tarvitsee ymmärtää; Ja mitä orjuudesta, puhutte! Paljasta lorua! Tekevätkö he muuta, kuin syövät ja nukkuvat, pukeutuvat komeasti ja käyvät kylvyissä? Miehen täytyy ahertaa ja tehdä työtä heidän oikkujensa tyydyttämiseksi. Hän se on orja, eivätkä he. Kavalat he ovat, kuin kärmeet.”

”Kavaluus on orjan ase. Pakoitatte naisianne sitä käyttämään. He tarttuvat siihen, kun heiltä vapaus ja oikeus kielletään.”

Nyt ilmoitti palvelija Pashan lääkärin saapuneen ja samassa astui sisälle vielä nuori Hekim Muhammed Effendi. Tämä Pashan uskottu ystävä tuli nöyrästi huoneeseen, mutta Pasha viittasi häntä heti lähemmäksi ja sanoi: ”Muhammed Effendi, kuulehan tuon frankin puhetta! Sellaista olen ennenkin natsarealaisilta kuullut. Heidän naisensa saattavat ehkä olla järkeviä, niin, ehkäpä siveitäkin, sanotaan. Toisellaisia ovat itämaan tyttäret! Jumala on Jumala ja Mahomet on hänen profeettansa. Kaikki on hyvin niinkuin on.”

Nyt kääntyi hän taas muukalaiseen ja kysyi: ”Ettekö ole kuullut puhuttavan uudesta firmaanista (asetuksesta) naisten kasvavaa vallattomuutta vastaan? Tarpeen vaatima kerrassaan! Eikö näe heidän vetävän jasmakiansa niin alas, että toinen puoli poskea paljastuu? Eikö feredshe, johon he kääriytyvät, usein ole niin pehmeästä kankaasta, että melkein saattaa arvata, onko nainen nuori vai vanha? Eivätkö he säädyllisten, keltaisten puolisaapasten asemesta monasti käytä mustia kenkiä? Nämä ja monet muut sellaiset epäjärjestykset ovat nyt ankaran rangaistuksen alaiset.”

Muukalainen pudisti hiukan päätänsä. ”Pidittehän kuitenkin meidän naistemme korkeampaa sielunkykyä arvossa. Sallikaa omillennekin vähän vapautta! Antakaa heidän orjain asemesta tulla vaimoiksenne ja saattepa nähdä heidän ainoastaan kavaluuteen kykeneväin kuvain sijasta kehittyvän ihmisiksi.”

Nuori Hekim nousi, astui askeleen eteenpäin ja virkkoi: ”Ah, jospa vaan tietäisitte, kuinka typerät naisemme ovat, niin ette puhuisi noin! He eivät sietäisi vapautta. He tulisivat huonoiksi, siveettömiksi, uskottomiksi. Ei, ei, saatatte voittaa meidät, tehdä meidät orjiksi, raadella meitä, mutta naisia emme koskaan vapauta.”

”Totisesti, totisesti, Jumala on suuri! Niin se on! Toisin ei tapahtua taida. Allah on luonut meidät heidän herroiksensa,” sanoi Pasha myöntävästi, puhaltaessaan savua piipusta.

”Ja kuitenkin tulen tänään varta vasten pyytämään erään naisen vapauttamista. Teidän Ylhäisyytenne tuntee ryöstettyä venäläistä laivaa koskevan jutun. Tiedätte myös teidän hallituksenne lähettiläämme vaatimuksesta käskeneen vapauttaa miehistön ja palauttaa tavarat omistajilleen. Mutta erästä henkilöä, nuorta tsherkessityttöä, ei kuitenkaan ole vapaaksi päästetty. On väitetty hänen olevan erään hänen ylhäisyytensä Sultaanin alamaisen oman. No niin. Ministerimme näkisi kernaimmin, ett’ei hänen tarvitsisi vaivata korkeata Porttia tällä asialla. Kerrotaan Teidän Ylhäisyytenne ostaneen mainitun orjattaren. Päästäkää hänet vapaaksi! Ostohinta maksetaan teille heti.”

”Bakkalum, saammepa nähdä,” sanoi Pasha miettivästi, tupruttaen savua piipustaan. Lyhyen vaiti-olon jälkeen lisäsi hän: ”Kernaasti tahtoisin toivonne täyttää, mutta ei se tällä kertaa kuitenkaan käy päinsä. Tyttö on jo monta päivää sitten lähetetty hänen ylhäisyytensä Sultaanin haaremiin ja Kislar Agha ja Kehaja Khadunna ovat hänet vastaan-ottaneet. Kovin ikävää, kovin ikävää! Sieltä ette voi häntä saada.”

Muukalainen loi epäluuloisen silmäyksen Pashaan, joka istui suopeasti piippuansa polttaen, eikä edes näyttänyt huomaavan vieraansa synkkää katsetta.

”Poika parka,” ajatteli vieras itsekseen, ”sanoinhan hänelle heti, ett’ei koskaan ole onneksi rakastua turkkilaiseen naiseen oikein täydellä todella.”

Useiden keskinäisten kohtelijaisuus-osotusten jälkeen lähti vieras pois ja Pasha kääntyi kohta sen jälkeen lääkäriin sanoen: ”Uskoton koira! Mokoma giauri tulee pyytämään paratiisin houria, joka on luotu yksinomaan oikea-uskoisen elämää sulostuttamaan!”

”Mutta ethän, herra, vielä ole lähettänyt tyttöä pois?” huomautti Muhammed.

”Bosh, bosh, saastaiselle elukalleko antaisin totuuden helmeä? Läkähtyköön hän valheeseen! Huomenna tyttö viedään. Annan Fatmen ilmoittaa sen hänelle, jotta hän olkoon valmis ja koristelkoon itseänsä parhaan mukaan.”

Eikö iloitse Vaali, kuullessansa suuren päivän lähestyvän? Eikö ajattele hän iloa, jota tuntisi hänen äitinsä, jos tietäisi tyttärensä saavuttavan korkeimman maallisen onnen, minkä hän on hänelle kuvitella voinut? Ei. Vaali istuu synkkänä, vaiti kuin marmorikuva. Surumielisen ympärillä häärii vanha neekerivaimo Fatme. Hän juttelee myötäänsä ja tahtoisi huvittaa murheellista kaunotarta. Hän ylistää hänen kauneuttaan, hänen onneaan. ”Ohho! Kaikkein herrain herra, uskon valo, maailman valtijas! Niin, syytä sulla kyllä lienee olla vakava ja aprikoida, miten oikein olla, kuin eleä sinua odottavassa suuressa kunniassa! Mutta ole iloinen, ihana Vaali! Sinua kauniimpaa kukkaa ei loistava aurinko vielä ole valaissut. Allah heitä varjelkoon, Kasseki Sultaanitarta, kuuta ja lisäksi kaikkia Seraljin tähtiä, kai he kaikki kauneudesta säteilevät. Allah minua heitä solvaamasta varjelkoon, mutta minulla ei ole ollut onnea heitä nähdä, sitä vastoin kuin näen sinun kauneutesi näillä molemmilla vanhoilla silmilläni. – Ohho! Uskottomalle, saastaiselle kafiirilleko sinä muka olisit aijottu? Sellainen tunkeutui hänen armonsa Pashan luo, (jonka elon Allah onnekkaaksi tehköön!) ja tahtoi sinut ostaa. Hyi, sellaista koiraa!”

Vaali alkoi äkkiä tarkata vanhuksen puhetta. ”Tahtoiko hän ostaa minut? Sanoitko niin?” kysyi hän kiivaasti.

”Tahtoi, lapsi, tahtoi! Sellainen mieletön houkkio! Sanoi erään frankin karillejoutuneesta laivasta tahtovan sinut omaksensa. Kylläpä kai! Kuulin orjien tuolla sisällä kertovan tuon kaiken.”

Vaalin kasvot olivat auringon valaiseman järven kaltaiset, jonka jok’ikinen laine loistoa heijastaa, mutta äkkiä peittävät pilvet päivän silmän ja synkkinä, tummina hyrskyvät jälleen järven aallot.

”Kas noin! Noin sinun tulee loistaa! Nyt olet kaunis! Ei, lapsi, elä uudelleen surullista katsetta kasvoillesi päästä! Huomenna, kun sinut viedään Seraljiin, tulee sinun ottaa tuo kaunis katsanto!”

”Huomenna? Huomennako jo?”

”Niin. Hänen armonsa Pasha pyysi minua ilmoittamaan siitä sinulle ja käski minua koristamaan sinua mitä kauneimmin. No, no, elähän nyt siitä niin hirveästi hätäänny! Käy nyt levolle, että huomenna sitten olet kukoistava!”

Mutta ei etsinyt unessa uutta loistetta Vaalin silmä, ei sitä edes kyyneleet virkistäneet. Levottomasti heittelihe nuori neito vuoteellansa, jossa olisi uinua pitänyt. ”Hän kehoitti minua rukoilemaan. Mutta voi! Onhan Profeetta itse sen niin säätänyt. Rikottaisiinko hänen lakiansa naisen tähden, joka on luotu vain miehen huviksi ja jonka onni tai onnettomuus ei mitään merkitse? Isäni, isäni, etkö saata tyttäresi huutoa kuulla? – Oi ei! Isänihän on minut rahasta myönyt! Äiti, sinähän rakastit pientä tyttöäsi! Oi ei, oi ei! Ei hänkään, jos voisikin, tahtoisi minua vapauttaa! Hän iloitsisi onnestani. Veli, sä uljas, nuori veljeni, sinä vapauden puolesta taisteleva sotilas, auta Vaali raukkaa! Oi ei, ei! Sinä olet jalo sotilas, Vaali vain poloinen tyttöparka, jonka täytyy kuolla, voi, mutta joka ei kuitenkaan saa kuolla! Miksi sai Vaali kauneutta? Ei itsensä iloksi, rakastettunsa riemuksi! Mutta onhan kauneus Vaalin oma. Eikö Vaali voi sitä hävittää? Mutta voi! Hän ei välittäisi rumasta! Vaali lähetetään orjakauppaan, myödään jonkun köyhän miehen orjattareksi, saa raataa ja raskaassa työssä uurastaa! Mutta kenties! Hänhän etsii Vaalia. Eihän hän rumaa Vaalia rakastaa saata, mutta hän on häntä säälivä, hän ostaa ehkä Vaalin orjattareksi kauniille naiselle, jonka valitsee vaimoksensa hän, joka tahtoo rakastaa ainoastaan yhtä. Vaali saisi hänen vaimoansa palvella, häntä koristaa, ilahuttaa hänen mieltään ystävällisellä, huomaavalla palveluksellaan ja hän iloitsisi siitä.”

Oli aamu. Fatmen oli saatettava Vaali kylpyyn.

”Fatme, muistatko väkevää nestettä, jolla kiillotit vaskiheloja tuolla ja joka, kun siitä singahti pisara sormelleni, poltti siihen haavan, josta sanoit ainaisen arven jäävän? Voitko hankkia mulle sitä?”

”Mitä Vaali sillä?” kysyi kummastellen Fatme.

”Käyttämällä sitä kylvyssä teen ihoni hienoksi. Olet ylistänyt hipiäni sametinkaltaista lienteyttä. Nyt kuulit salaisuuden, jonka kautta sen sellaiseksi saan. Mutta et saa hiiskua siitä kellekään.”

”Herra, ihana orjattaresi on musta,” sanoi orja astuessaan Murad Pashan luo.

”Mustako? – Mitä loruat, sinä koiransikiö?”

”Hän on peseytynyt sillä öljyllä, jolla kiillotamme metalleja.” Orja vaikeni, mutta huomatessaan herransa vihan alkavan kuohua niin kovasti, että pelkäsi siinä paikassa saavansa viestistänsä selkäsaunan, lisäsi hän: ”Mutta Hekim Muhammed Effendi sanoo, että öljyn saa pestyksi pois.”

”Mitä valehtelet, koira?”

”Menehtyköön palvelijasi, jos valehtelee! Hekim tapasi vanhan Fatmen, kun tämä oli viemässä öljyä Vaalille, ja, viisas kun on, arvasi hän orjattarella olevan jotakin pahaa mielessä ja vaihtoi väkevän hapon värjäävään öljyyn, joka tosin kovasti kirveltää ihoa, mutta jota saattaa toisella nesteellä pestä pois.”

Pasha istahti takaisin sohvalle, jolta hämmästyksessään oli kavahtanut pystyyn. ”Allah, Allah! Mokomakin kiukkuinen ilkiö! Luuleeko hän maksaneeni 30,000 piasteria sitä varten, että hän saisi kauneutensa turmella? Sellainen petturi! Tahtoo varastaa minulta kauneutensa, josta olen niin kalliin hinnan maksanut! Tahtoo peijata multa omaisuuteni! Kuten sanoin, eivätkö naiset ole enemmän eläimiä, kuin ihmisiä? Onko heillä vähintäkään käsitystä oikeasta ja väärästä? Ei. Elukoita he ovat, pahempia, kuin elukat. Herrani Sultaanin parran kautta, vähemmästäkin sitä saattaa raivostua. Mutta mitäpä hänelle voin? Jos häntä rankaisutan, itkee hän ja turmelee silmäinsä loiston. Kiittämätön! Enkö ole tuottanut hänelle niin komeita pukuja, että olisivat itse Sultaanitar Walideelle soveltuneet? Enkö ole antanut tarjota hänelle sekä sokerihilloa, että sokerileivoksia? Mutta sellaiset he ovat, tunnen heidät, kavalia ja kiittämättömiä ovat.”


Kulunut on kymmenen vuotta. Lämpimänä ja kirkkaana kaareilee päivä yli Stambulin. Kultainen Sarvi säteilee, tuhanten kukkain tuoksu täyttää ilman. Seraljin rannalla keinuu katettu purjevene. Pienempiä venheitä kiitää ympäri ajamassa kaikkia muita pursia pois tieltä. Seraljin naisista muutetaan muutamia Kadiköin kesälinnaan.

Seraljin portilta, rantaan asti pingoittavat mustat orjat kangaskaistaleita molemmin puolin tietä, jott’ei kukaan vilahdukseltakaan näkisi hunnutetuita naisia, jotka nyt Kislar Aghan ja mustan orjaparven seuraamina astuvat palatsista. Useimmat naiset juttelevat vilkkaasti. Se on suuri ja tärkeä tapahtuma tulla muutamaksi viikoksi siirretyksi toiseen linnaan. Se se heitä vilkastuttaa.

Utelijaina vilkkuvat naiset ympärillensä, mutta eivät saata nähdä muuta, kuin taivaan ja varjostavat vaateseinät. Muutamia ihmisiä on lähestynyt vaateseiniä. Heidät karkoitetaan etemmäksi. Eräs frankki, nainen rinnallaan, lähestyy aivan likelle. Tuuli nostaa vaateseinän lievettä, Kislar Agha huutaa kiivaasti orjille pitämään paremmin varalta. Vähäinen hälinä syntyy. Eräs Seraljin naisista päästää hillityn huudon. Frankki ja hänen toverinsa siirtyvät kauvemmas.

Muutamia päiviä tämän jälkeen toi vanha vaimo venäläisen ministerin hotelliin kirjeen ja kukkamaljakossa kasvavan kasvin. Sieltä saatettiin nämä perille omistajalle, eräälle matkustajalle. Kirje kuului näin:

”Vaalin entinen ystävä ja pelastaja, rauha olkoon kanssasi!

Näin sinut muutama päivä sitten. Sinä et saattanut minua tuntea. Sinä olet sama kuin olit: Waimosi, eläköön autuaana hän, seisoi sivullasi, kuin rinnalla auringon seisoo aamurusko. Vaali on vanha, sammunut on silmän säihky, lakastuneet ovat posken ruusut.

Vaali on tuntenut ilon; hänellä oli tytär. Neljän kuukauden vanhana kihlattiin hän Mustafa Pashalle, tuolle vanhalle veren-imijälle. Viiden kuukauden ikäisenä kuihtui hento taimi. Äiti ylisti Allahin armoa.

Vaalilla oli lintu häkissä: se lauloi ja lohdutti hänen sydäntään. Mutta Vaali käsitti, mitä on pakko ja vankeus! Hän antoi viedä ystävänsä lehtoon Bosporon rannalle.

Kun myyty tyttö vietiin kodistansa, näki hän siemenen putoavan maahan siitä heinätukosta, jota hänen veljensä hevonen parhaillaan söi. Tyttö otti siemenen ja kätki sen povellensa. Siemenestä on Vaalin huoneessa kasvanut pieni puu. Mutta se riutuu, se halajaa vuoriston vapaaseen maailmaan. Vaalin entinen ystävä! Wie puu sen kotimaan ilmaan, istuta se sen kotimaan multaan! Tee tämä Vaalin tähden! Muuta toivomista ei hänellä ole.

Sinä opetit Vaalille, ett’ei saa henkeänsä lopettaa: Vaali elää. Sinä opetit häntä rukoilemaan: hän rukoilee.

Rauha olkoon kanssasi, hänen kanssaan, joka sydäntäsi riemastuttaa ja lastesi kanssa! Vapaus ja elämän täysinäisyys olkoon teidän!”


Lähde: Runeberg, Fredrika 1900: Kuvauksia ja unelmia: valikoima kertomuksia. Suomentanut Ilta. G. W. Edlund, Helsinki.