Odottava (Forsman)

Odottava. Kirjoittanut Johan Ludvig Runeberg

Oi tiet’! ei pitkäksyis sydän raitis tuota,

Mut pitkäksyy sitä sairas vartoellen.

Kons’ saapuu armas – autuahinna vaipuu

Helmaani aaltoavaan?

Hän tästä kulkee, josko hän mieli metsän

Poluilla hienoa jalkaa hietaan hiertää,

Tai josko mieli aaltoa läikkyväistä

Reimana viiltämähän.

Paadelta niemen, suojana käyrä mänty,

Tähystän, silmäni luoden vuorotellen

Ma tielle ynnä salmea tyyntä pitkin,

Peilinä kiiltelevää.

Täss’ kuuntelen ma. – Vaiti te laululinnut

Oksilla metsolan! Teilt’ en virttä pyydä;

Vaan hiljaa airon-loiskehen ääntä kaukaa,

Tai hänen asteluaan.

Waan turhaan! Luot’ ei armahan viesti viihdä

Mun korvan’ kaipua! peipon liirut untuu

Waan seudun rauhaan, niin käen sointusa huokuu

Kaikuhun untuvi myös.

Päin metsää katson: arkana lammaslauman

Palaavan nään pölypilven kesken kotiin;

Jos silmään pitkin aaltoja – ruskoss’ illan

Vilkkuvi lokkeja vaan.

Vaan sie, jon silmä säihkyvä tähden juoksut

Yht’ aikaa kuin tomu-hiukeen horrot helmaa;

Aurinko, ennenkuin tules piillät, lausu,

Missä mun kultani on?

Kuninkaan lailla, tieltäsi korkealta

Luot kultaa, lapsien ääntä vaan et kuule;

Kun tuosta yhtä tietoa kerjään sulta,

Kultia tulvana luot!

Ken vastaa mulle? – leivoko vilkas tuolla,

Ku, siivet höllänä, pilvist’ äsken laski?

Vai tuoko haukka, kun leveällä purjeet

Ilmojen mert’ ajelee?

Lisääpi kaipuutain joka suonen sykky;

Petellen pettynyt aisti toivon kiihtää,

Ja viekkain huulin huohuvi toivo lemmen

Liekkiä leimuamaan.

Ei jäähdä lahden huokumat ilta-usvat,

Yökaste viljava ei mun lemmen tultain,

Ei öinen tuul’, kun huokuvi kalliolla,

Kylmäten suortuviain.

Levolle luonto käy, yhä paksummalta

Yön varjot peittävi maata vaipallansa,

Jok’ ainut kukka morsiovuoteen laatii;

Yksin mä hiukean vaan.

Lähde: Runeberg, Johan Ludvig 1885: Lyyrillisiä runoelmia 1. Suomentanut Kaarlo Forsman. G. L. Söderström, Porvoo.