Olli-enon lapsuuden muistelmia

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Olli-enon lapsuuden muistelmia.

Kirjoittanut F. F. Brummer


”Kotini oli korkealla töyräällä eräässä niemekkeessä. Yhdellä puolen niemekettä vaahtoili muuan Suomen maan isoimmista järvistä, toisella lainehti pienempi järvi, josta vesi jokea myöten virtasi juuri kotini ohitse tuohon äsken mainittuun isompaan järveen ja jonka luoteisella rannalla kohosi eräs maamme pikkukaupungeista.” Näin alkoi Olli-eno kertomustansa ja huomattuaan, millä tarkkaavaisuudella me aloimme häntä kuunnella, jatkoi hän: ”Isäni, pitäjän kappalainen, oli tuota vanhaa rotua, joka, vaikkapa nuoruudessansa olikin saanut taistella köyhyyden sekä kaikellaisten vastoinkäymisten kanssa, kuitenkin tahtonsa lujuudella oli päässyt tarkoitustensa perille. Muutoin oli hän luonnoltansa peräänantamatoin ja kiivas, mutta samalla rehellinen ja suora. Äitini taas oli tuollainen lempeä, hiljainen olento, josta ei ollut pahennusta kenellekään ja joka aina ilmestyi rauhan ja sovinnon enkelinä, milloin vaan isäni jyrkkä luonne uhkasi saattaa suhteet liian myrskyisiksi.

Mitä kasvatustapaa isäni meitä kasvattaessansa oikeastaan noudatti, sen perille en ole koskaan täydellisesti päässyt. Se vaan on varmaa, että hän, asiain vaatiessa, hyvinkin usein otti ”Koivuniemen herran” avuksensa. Poikalapsista puhuen, oli meitä kolme, joilla jo oli kunnia käydä housuissa ja jotka kykenivät harjoittamaan kaikellaista vallattomuutta; nuorimmista mikä vielä konttasi, mikä makasi kapaloituna kätkyessänsä.

Varhaisimmasta lapsuudestani ei minulla ole mitäkään sanomista, syystä, ett’en siitä mitään muista. Luultavasti kului se tyynesti äitini helmassa. Mutta jo kolmen vuoden vanhana heräsi minussa halu saada nähdä maailmaa hiukan laajemmalta. Äkkiarvaamatta katosin hoitajani silmäin alta ja läksin käydä peppuroimaan pitkin maantietä, joka vei kodistani kaupunkiin päin. Saavuin siten erään, tien ohessa olevan, talon veräjälle. Talon muori otti nyt karkulaisen syliinsä ja vei huoneesen, mutta huomattuaan kotikartanollani outoa liikettä ja kuinka ihmiset siellä levotoinna hääräsivät sinne tänne, arvasi hän heti syyn ja kiidätti kaukomielen tuota pikaa kotia takasin.

Noin satakunta syltä asunnostamme oli naapuritalo, jossa muiden muassa myöskin eleli eräs itsellismies. Hänellä oli kaksi poikaa, Hermanni ja Aatu, sekä yksi tyttö, kaikki hiukan meitä vanhempia. Nämät tulivat lapsuutemme eriämättömiksi leikkikumppaleiksi, sekä uskollisiksi toveriksi myötä- ja vastoinkäymisessä. Niinikään oli melkein saman matkan päässä meiltä mökki, jossa asui muuan suutari. Hänen vaimonsa oli useita vuosia palvellut vanhempiani, ensin tavallisena palkollisena, sitten lastenhoitajana, ja tälläkin oli meidän kanssamme yht’ikäinen poika, nimeltä Nestor. Hänen kanssansa olimme ikäänkuin kasvattiveljekset.

Kuusi vallatointa poikahutikkaa! Saattaa arvata, että ne jo saivat aikaan suurta melua pienessä kyläkunnassa, ja hyvää tahtoa tähän ei suinkaan puuttunut. Me olimmekin siihen aikaan täydellisesti Irokesein kannalla ja kävimme alituista sotaa järjestystä ja yhteiskunnan rauhaa vastaan. Se yhteiskunnallinen hallintomahti, joka lakkaamatta koki supistaa meidän rajatointa vapauttamme, esiintyi meille kahdenlaisessa muodossa. Yksi oli vanhempaimme valta, jota me huomasimme täytyvämme noudattaa, mutta jota kuitenkin halusimme kiertää niin paljon, kuin suinkin mahdollista oli. Toiseksi asui naapuritalossamme eräs vanha vaari, jota olimme alkaneet, en muista mistä syystä, nimittää ”Kinkin-Känkiksi”, ja jolla nimellä nytkin pyydän saada esittää häntä. Tämä oli tavattoman pitkä ja laiha, koukkuleuka mies sekä kantoi tavallisesti päässänsä kovaa, vanhanaikuista nahkalakkia. Voi, kuinka mielellämme olisimme käyttäneet hänen lakkiansa rumppunamme, mutta sitä onnellista tilaisuutta emme koskaan saavuttaneet! Päinvastoin saimme pitää varamme, ett’ei vaari päässyt rumputtamaan meidän selkänahkaamme, johon hänellä, kuten kohta saatte kuulla, oli yhtä harras halu, kuin meillä hänen lakkiinsa. Olipa kolmaskin paikka, jota vastaan me seisoimme alituisella sotajalalla ja joka meidän mielestämme edusti jonkunlaista pimeyden valtakuntaa. Samalla kertaa kun pelkäsimme sitä, pidimme myöskin pyhimpänä velvollisuutenamme koettaa kaikin voimin lannistaa sitä. Tämä oli muuan etäämpänä meiltä oleva torppa. Sinne emme koskaan olleet uskaltaneet jalkaammekaan astua, ja myöntää täytyy, että meitä karmi joka kerta, kun kuulimme sen asujamia mainittavan. Hovilan Jonas ja Maija olivat nimiä, jotka saivat meidän hiuksemme nousemaan pystyyn. Ukko itse oli unennäkijä. Hänen luoksensa tulvaili kansaa idästä sekä lännestä, kuka tiedustelemaan, mihinkä itseltänsä varastetut tavarat olivat kätketyt, kuka kysymään neuvoa jossakin taudissa, tahi muussa tukalassa kohtauksessa. Vaimon taas saatte kohta tuta kertomuksestani. Torppa oli rakettu jyrkälle kalliolle, jonka ohitse maantie – meidän tavallinen tiemme marjametsään – kulki. Kallion alapuolella oli mitä kirkkain vesilähde ja vähän matkaa siitä pieni lahdelma, johon aina sopi sivumenossa poiketa uida pulikoimaan. Tämän tehtyä alkoi tavallisesti rettelömme Hovilan Maijan kanssa. Visusti ensin tiedusteltuamme, oliko Jonas itse kotona, vai poikessa ja huomattuamme hänen olevan joko pellollansa kyntämässä, tahi jossakin muussa ulkoaskareessa, aloimme kivillä mitä ankarimmasti pommittaa torpan asuinhuoneen seinää. Akkunata siinä ei ollutkaan, vaan sen asemesta pieni luukku, joten emme saaneet aikaan mitään mainittavampaa vahinkoa, mutta tarkoituksemme saavutimme joka kerta. Pian ilmestyi Maija kallion reunalle tyttärensä, Rosan, kanssa, joka häntä seurasi askel askeleelta ikäänkuin vuohenpoika emäänsä. Myönnän että vertaus ei ole kaunis, mutta olkoon menneeksi! Molemmat alkoivat nyt kilvassa kirkua meille mitä katkerimpia herjaussanoja, jotka saivat meidät täyttä kurkkua nauramaan. Ilomme nousi aina korkeimmalleen, kun nämät raivostuivat niin, että alkoivat vierittää kalliolta ales kivenlohkareita meidän päällemme. Vikkelät kuin kärpät, vältimme me aina vaaran ja hurjistuneina palasivat vihollisemme jälleen mökkiinsä. Hetken aikaa levättyämme, tehtiin koetus uudestaan yhtäläisellä menestyksellä. Kaikeksi onneksi emme silloin vielä tietäneet mitään dynamitistä, eikä muista nykyajan räjähdyskoneista. Muutoin olisi varmaankin vaimo-parka jo aikoja ollut ilmassa mökkinensä päivinensä.

Kesällä oli elämämme järjestys tavallisesti sellainen, että aamuisella herättyämme ensin mentiin uimaan. Sitte söimme aamiaista, jonka jälkeen taaskin etsittiin toinen toisemme ja nyt samoilemaan pitkin maita, mantereita. Missä vaan joku lammikko tavattiin, siihen uudestansa uimaan. Täten vartuimme kelpo uimareiksi ja tämä taito oli kerta maksamaisillansa minulle hengenkin. Läksin, näet, kotirannastani uimaan pitkin jokea, sen suuhun päin. Olipa eräs kaupunkilainen, joka oli tunnettu tarkaksi pyssymieheksi, sattunut lähtemään sorsan ammuntaan ja kulki nyt venheellänsä perässäni. Äänetöinnä kun uin, luuli hän minua etäältä sorsaksi ja tähtäsi luotipyssyllänsä. Samassa silmänräpäyksessä satuin kääntämään päätäni. ”Jumalan nimessä, ihminenhän se onkin!” huudahti hänen venheessä oleva poikansa. Pyssy vajosi, ja henki oli pelastettu.

Mitä meidän uskontoomme tällä aikakaudella tulee, niin oli meillä tosin tieto kaikkivaltiaasta Jumalasta, taivaan ja maan luojasta, mutta hän tuntui meistä liian etäiseltä ja ylevältä, kentiesi käsittämättömältäkin. Tahdoimme jokapäiväisissä tilaisuuksissa kumarrella jotakin esinettä, jota voi silmin nähdä ja käsin koskea; sen vuoksi ei uskonnollinen omatuntomme estänytkään meitä pitämästä punaiseksi maalattuja, valkopäisiä, maantienpaaluja yliluonnollisen olennon veroisina. Näistä valitsimme kukin itsellemme yhden suojeluspyhimyksen, jolle metsästä tullessamme, kuten metsäläiset ainakin, sivumennen uhrasimme milloin marjoja, milloin mitäkin.

Ja mitä tarkoittivatkaan nuot alituiset metsäretket? Olihan linnunpesät etsittävät, olihan ansat viritettävät, teereille, metsoille, jäniksille ynnä muille. Totta puhuen emme, muistaakseni, ikinä saaneet ansoistamme mitään, mutta sitä paremmin onnistui pesien etsiminen. Pesän löydettyämme oli taas joka päivä pidettävä silmältä, milloin linnunpojat alkoivat yritellä lentoon, ett’ei ne pääsisi meiltä karkuun. Oli pesä vaikka kuinka korkealla puussa – tänne piti kuitenkin kiivetä. Usein tultiin ales, että kynnet rapisi ja vaatteet meni riekaleiksi, mutta uusi yritys taas, kunnes se onnistui. Löysimmepä kerran eräästä kuivasta hongasta tikan pesän. Tänne kiivettiin suurella vaivalla, mutta päästyämme lähelle pesää, lähtivät tikanpojat lentoon. Nuorin veljeni, jolla oli pitkät sääret, läksi nyt juoksemaan yhden perässä ja saikin sen kiinni juuri, kun se oli istumaisillansa erääsen kannonpökkelöön. Riemulla tuotiin nyt tikka kotia ja pantiin häkkiin. Moniaan tunnin kuluttua, oli se aivan kesy. Kerran löysimme kotkankin pesän. Suurimmalla varovaisuudella kiipesimme pesälle, kun huomasimme, ett’eivät emäkotkat olleet kotona, ja otimme pojat elätiksi. Nytkös alkoi huolta näiden ruokkimisesta, ja äärettömän paljon ne söivätkin. Joka päivä oli niille hankittava hiiriä ynnä muita pikkueläviä ja näitä ei aina ollut helppo saada käsiinsä. Mutta olipa meillä eräs kirjava tiistikoira; ikuiseksi kunniaksensa mainitsen hänen nimensäkin, – se oli Jeppe. Tämä oli varsin uuttera kaivamaan pellosta hiiriä, kuin myöskin metsässä haukkumaan lintuja, jäniksiä, oravia ynnä muita. Väliin äityi se vierittelemään kiviäkin ja piti niiden kanssa aika menoa, jotta ei koskaan voitu varmuudella tietää, mikä otus sillä milloinkin oli haukuttavana. Jepen kanssa käytiin nyt jokapäivä jahtia ja hankittiin kotkille ruokaa. Mutta syksymmällä, kun maa kävi routaan, eikä Jepen kynnet enää pystyneetkään peltoon, rupesivat kotkatkin kärsimään puutosta. Eräänä päivänä kohosivat ne korkealle ilmaan, kiertelivät vähän aikaa asuntomme ympäri ja lensivät matkoihinsa.

Pahin vihapitoni näinä aikoina oli meidän musta kissa. Se kun tuli huomaamaan, että meillä oli linnunpoikia, vahtasi alituisesti päästäksensä niiden kimppuun, ja meillä oli suuri vaikeus saadaksemme niitä säilymään tuon pedon kynsiltä. Kerran oli minulla pieni lintu häkissä. Sattumasta kun tulin huoneesen, missä häkki oli, huomasin kissan juuri iskeneen kyntensä lintuuni ja raastavan sitä ulos häkin pienain lomatse. Tartuin kissaa niskaan, josta kopristin, kunnes se päästi irti saaliinsa, mutta lintu oli jo kuollut. ”Malta, miiri, nyt pääset hengestäsi!” virkoin minä, otin hienon nuoran, jonka toisen pään sidoin kissan kaulaan ja toiseen päähän kiven. Menin sitte joen rannalle ja olin juuri nakkaamaisillani kissan veteen, mutta samassa alkoi joku sääliväisyyden tunne minussa vaikuttaa. Päästin kun päästinkin tuon paholaisen irti nuorasta. Se juosta lipitteli pois, eikä sitä sen koomin kuulunut, eikä näkynyt. Tottapa se liene aavistanut, mitä sille oli tapahtumaisillansa, eikä pitänyt enää henkeänsä turvattuna meidän talossa.

Kerran kuulin jotakin pyrähtelevän eräässä lähelläni olevassa aidaskasassa. Menin katsomaan ja huomasin, että se oli varpunen, jonka oli lanka jalassa, ja joka nyt oli jalastansa takertunut aidaksiin. Otin varpusen kiinni ja päästin irti langasta. Tämä oli niin eriskummainen sattuma, että sen olisi mielestäni pitänyt pehmittää ”Kinkin-Känkinkin” paatunutta sydäntä. Ihastuksissani juoksinkin hänen luoksensa ja näytin, mitä minulla oli. Hän pyysi minulta lintua ja esitteli että me menisimme ulos, jotta hän muka voisi tarkemmin katsella. Minä myönnyin ehdolla, että jos hän päästäisi linnun karkuun, saisi hän hankkia minulle toisen siaan. ”Voi kuinka kaunis tipa”, virkkoi hän, silitellen sormellansa varpusen päälakea. ”Tipa, tipa!” lisäsi hän vielä, päästi kouransa auki ja huojutti käsivarttansa. Varpunen pyrähti lentoon. Minä rupesin nyt hokistamaan häneltä toista lintua siaan. ”Voi, mikä vahinko minulle nyt tuli”, päivitteli hän, ”mistäs minun nyt pitää saaman toinen lintu siaan.” Muu talonväki nauroi, minkä jaksoi. Nyt huomasin, että ”Kinkin-Känkki” oli harjoittanut minua vastaan kavaluutta. Kovasti katkeroitti minua, että hän oli pettänyt lapsellisen luottamukseni ja tästälähtein lu’in itseni, mielestäni täydellä syyllä, hänen ankarimpien vastustajiensa joukkoon.

Kun emme olleet metsäretkillä, vietettiin aikaa tavallisesti keppihevoisella ratsastaen. Tuskin kiitää Indiani hurjalla ratsullansa nopeammin Amerikan lakeuksilla, kuin me hevoisillamme pitkin kylän kujaa. Näin pysyi puna poskillamme ja ruokahalumme oli verratoin. Väliin leikittiin muullakin tavalla. Kerran kaappasimme eloaitasta papuja kouraamme ja kiipesimme tikapuuta myöten ylös asuinrakennuksen katolle pavuillamme leikkimään. Leikki oli sellaista, että yksi seisoi katon harjalla, josta päästi papuja vierimään ales, ja toiset oli räystäällä, koettaen saada papuja kiinni. Tätä riemua ei kuitenkaan kestänyt kauan. Isäni, joka oli kamariinsa kuullut kolkkeen katolta, tuli ulos patukka kädessä. Hän seisahti tikapuun juureen ja komensi meidät ales. Nyt ei auttanut molina; ales täytyi tulla. En tiedä lienekö alestuleminen Balkanin vuorilta viime Turkkilaissodan aikana tuntunut sotamiehillemme raskaammalta kuin tämä vitkallinen lasku tikapuilta myöten ales tuntui meille. Maahan päästyämme ei meille käynyt hyvin.

Aatu ja minä palasimme eräänä iltana metsästä. Päästyämme lähelle kotia, kuulimme omituisen surinan eräästä kivirauniosta. Otimme sauvan, jolla aloimme sohia rauniota. Täältä lensi nyt äkkiä vastaamme parvi kiiliäisiä, ja me otattamaan pakoon. Kiiliäiset eivät seuranneet meitä pitkälle, jonka vuoksi päätimme, että koetus oli uudistettava. Menimme taaskin sohimaan raunioon. Kiiliäiset karkaisivat uudestaan kimppuumme. Aatu, joka oli kömpelömpi juoksemaan, jäi jälelle. Äkkiä rupesi hän surkeasti parkumaan. Kiiliäiset pistelivät häntä, minkä ennättivät. Hädissänsä huomasi hän sen keinon, että sivalsi juostessansa nutun päältään, jonka heitti jälkeensä. Kiiliäiset ryyhtyivät nyt tähän, ja me pääsimme pakenemaan. Nyt pidimme neuvoa, miten nuttu saataisiin pois vihollisten vallasta. Lähellä sitä paikkaa, mihin nuttu oli jäänyt oli lautapinkka ja tämän vieressä pitkä nuottakoukku. Lautapinkan suojassa vedimme nyt nuottakoukulla nuttua lähemmäksi; kiiliäiset luopuivat siitä yksi toisensa perään ja lensivät jälleen pesällensä. Seuraavana aamuna oli Aatun kasvot aivan sen näköiset, kuin jos hänessä olisi rokkotauti.

Metsässä käydessämme oli meillä tavallisesti jousipyssyt mukanamme, mutta kun näillä oli se hankaluus, ett’emme niillä koskaan osanneet pilkkaan, emmekä mihinkään otukseen, täytyi meidän ruveta miettimään parempia ampumaneuvoja. Siinä tarkoituksessa valmistikin Nestor puusta pyssyn, johon kaivoi poltinoralla reijän ja jonka sitte latasimme kiviruudilla. Se oli taulalla sytytettävä. Ensimmäinen koetus onnistuikin niin, että pyssy halkesi pirstaleiksi ja poltti Nestorin kasvot. Oman tehtaan pyssyt eivät siis olleet päälleluotettavia. Tässäkin suhteessa tiedettiin keino. Naapuritalossa palveli, näet, eräs mies, nimeltä Topias, – aika ”Jörö-Jukka”, joka eläessänsä tuskin liene virkkanut viittäkäänkymmentä sanaa. Hänellä oli pyssy, jota hän tavallisesti viisi, kuusi kertaa linttilöi, ennenkuin se laukesi, joka kerta vetäen päänsä taaksepäin, sanoen: ”ohoh!” Tämän johdolla ilmoitti nyt vanhin veljeni tahtovansa harjoittaa ampumataitoa. Topias olikin tähän taipuvainen, ehdolla, että veljeni maksaisi viisikon joka latingilta. Harjoitukset alkoivat; ne kävivät siten, että Topias latasi pyssyn, jonka piippu sitte käännettiin jotakin seinässä olevaa pilkkaa kohti. Topias piti pyssystä kiinni, ja veljeni laukasi. Mutta kun veljeni varat eivät kannattaneet, että oppiaika ulotettaisi varsin pitkälle, ja hän jo luuli olevansa asian perillä, lakkasi myöskin nämät harjoitukset. Nestor ja minä aloimme nyt sitävastoin koetella kalastusta. Isälläni oli pieniä säryksiä ja salakan verkkoja. Näillä aloimme nyt ”käestää”, joka tapahtui siten, että kun kalat olivat helteisenä kesäpäivänä nousseet maanpiihin, laskettiin verkko niiden eteen, ja kalat ajettiin molskimalla verkkoon. Kaloja saatuamme, pantiin paistinpannu tulelle kivikolla ja muut toverimme kutsuttiin aterialle. Minä, jolla oli vapaa pääsö isäni voiaittaan, pidin kyllä huolta siitä, ettei kalakeittomme ollut vetinen, ja sanomattoman herkulliselta se maistuikin! Emme ensinkään kadehtineet tuota vanhan ajan Lukuiloa, osaksi senkin vuoksi, ett’emme hänestä silloin vielä mitään tietäneetkään. Mutta isäni, joka vihdoin oli tullut huomaamaan että lävet verkoissa päivä päivältä eneni, vaan kaloista ei ollutkaan tietoa, kielsikin verkoilla kalastuksemme tykkänänsä pois.

Meriliikettä olimme myöskin alkaneet harjoittaa. Laivoja oli meillä useampiakin, jotka tehtiin ensin kaarnasta; sittemmin koverrettiin ne puusta. Merimiehinä käytimme hiiriä, jotka asuivat kajuteissansa ja joilla oli laivassa runsaat ruokavarat. Sangen hauskaa oli nähdä, kuinka ne, koska laiva laskettiin purjehtimaan ja kajutin ovet avattiin, vikkelöinä kiipesivät mastoissa. Moni näistä kuitenkin, kun laiva tuli satamaan, petti lippunsa, hyppäsi veteen ja karkasi, kuten merimiehet ainakin, ja sangen vaikea oli niitä jälleen saada kiinni. Mutta vähitellen rupesi meidänkin mielemme tekemään vesille ja neuvottomia emme koskaan olleet. Naapuritalon pihassa huomattiin isonlainen purtilo, johon ”Kinkin-Känkillä” oli tapana keväisin kylvää tupakan siemeniä taimelle tulemaan. Tämä laahattiin nyt ”suvantoon”, joka oli matala lahdelma joen syrjässä, ja syntynyt siten, että kun jokea muuan vuosikymmen takaperin oli kaivettu ja sen suuhun tehty sulku, oli vesi reväissyt itsellensä tämän lahdelman kautta tien jokeen. Par’aikaa kun nyt yksi erältänsä vuorotellen soutelimme purtilossa, näkyi ”Kinkin-Känkkikin” tulevan luoksemme, pitäen kättänsä selkänsä takana. ”Antakaapa kun minäkin koetan, kannattaisiko se minua”, lausui hän ystävällisellä ja suloisella äänellä, mutta päästyään meitä likemmäksi, alkoi hänen selkänsä takana oleva käsi, jossa oli nuorainen siima, heilua meidän joukossamme. Me hajosimme kuin akanat tuuleen; Aatu, joka silloin sattui olemaan purtilossa, hyppäsi veteen, työntäen purtiloa syvemmälle. ”Kinkin-Känkki” riensi tapaamaan purtiloansa kiinni, ja sillävälin pääsimme me niitäkään vahingotta hänen käsistänsä karkuun. Nyt kuljimme pitkin joen jyrkkää äyrästä ja saavuimme ”Kinkin-Känkin” perunakuopalle. Tänne oli hän antanut vetää suuria kiviä painoksi perunakuopan suulla oleville laudoille. Meidän rupesi nyt tekemään mieli saada nähdä, millä vauhdilla nämät vierisivät joen äyrättä ales veteen, emmekä saaneet rauhaa, ennenkuin koetimme. ”Kinkin-Känkki”, joka alituisesti vaani askeleitamme, joutui pian hätään. Hänellä oli taaskin käsi selän takana, mutta tällä kertaa emme päästäneetkään häntä likelle, vaan vetäysimme hyvissä ajoin erääsen paikkaan, jonka nimi oli Matinkallio. Se oli pieni niemeke kertomukseni alussa mainitun pienemmän järven rannalla. Täällä oli pienen metsän sisässä tasainen kallio, jossa ainoasti siellä, täällä oli ikäänkuin ihmiskäsillä tehtyjä komeroita. Tänne oli meillä tapana rientää aina silloin, kun meidän vapauttamme ruvettiin kotikunnahalla liian paljo saartamaan, tahi olot muutoin alkoivat siellä käydä ahtaiksi. Täällä oli myöskin äskenmainituissa komeroissa meidän karjamme ja raha-aarteemme. Kuusen kävyt olivat lehmiä ulkomaalaista rotua, petäjän kävyt kotimaisia, ja lepän urvut olivat lampaita. Rahaa taas tehtiin liuskakiven- ja porsliininpalaisista ja meillä oli sitä mielestämme enemmän, kuin Kroisolla ikänänsä mahtoi ollakkaan. Nyt aloimme pitää täällä karjamarkkinoita ja riemuitsimme täydestä sydämmestä, unohtaen maailman ja kaikki sen vainot, kunnes aurinko rupesi laskemaan ja nälkä alkoi muistuttaa meitä, että kuitenkin olimme maan päällä ja että nyt oli aika mennä kotiin. Tie, joka vei kotiimme, johti juuri naapuritalon pihan läpi. Tätä lähestyessämme oli ”Kinkin-Känkki” jo meitä vastassa. ”Vai jo ne pahantekijät taas tulevat; missäs minun siimani on?” virkkoi hän, kiiruhtaen huoneesensa, mutta ennenkuin hän kerkesi takasin, olimme jo ennättäneet pujahtaa tämän vaarallisen paikan ohitse. Mutta suo siellä, vetelä täällä! Nyt muistui mieleemme, ettei asiamme kotonakaan ollut liian kehuttavalla kannalla, koska koko päivän olimme olleet tiellä tietämättömällä. Senpätähden ensin varovasti tiedustelimme, joko meidän vuoteemme oli valmistettu ja huomattuamme, että näin oli laita, hiivimme kauniisti makaamaan. Tämä oli keino, jota ennenkin olimme tottuneet käyttämään suurella menestyksellä. Tavallisesti kävi aina niin, että kuulimme iltaisella isämme käyvän kysymässä: ”joko ne ovat kotona?” ja saatuansa myöntävän vastauksen, tulevan vitsa kourassa vuoteemme viereen. Vaikeus oli nyt vaan olla makaavinansa sikeässä, eikä räpyttää silmiänsä. Kohta tuli aina äitini perässä ja lausui: ”älä heitä enään herätä; anna vasta huomenna.” Jos nyt isäni meni pois virkkamatta mitäkään, tiesimme, ett’ei asia ollut aivan vaarallista laatua, vaan jos hän sanoi: ”mutta huomenna heidän pitää saaman”, silloin saimme olla vakuutetut, että täysi tosi oli edessämme. Pelko piti meitä hereillä, ja aamuisella, ennenkuin kukaan muut olivat valveilla, oli pojat jo tipparan tiessänsä. Sitten värjäteltiin itsemme, missä milloinki, kunnes isällinen viha oli lauhtunut.

Näin kävi nytkin. Isämme kävi meitä tarkastamassa, vaan me makasimme kuin muumiot. Nytpä, kuului nuot ankarat: ”mutta huomenna”..... Aamulla varahin riensimme puutarhaan, jossa muiden seassa kasvoi vanha, erinomaisen tuuhea pihlaja. Tänne menimme nyt piiloon. Siellä istuimme kuin haukanpojat äänetöinnä pihlajanoksilla, ällistellen toinen toisiamme. Mitään emme tohtineet virkkaa pelosta, että meidän pakopaikkamme huomattaisiin. Päivällisen aikana toi meille sisareni, joka hiukan tunsi meidän polkujamme, salavihkaan ruokaa. Illemmalla kävi hän ilmoittamassa meille, että vanhempamme vaativat meitä tulemaan asuinrakennukseen, mutta kun tuo kutsumus näytti meistä hiukan arveluttavalta, lähetimme sisaremme takasin tarkemmin tiedustelemaan, millä ehdoilla meidät jälleen otettaisiin armoihin. Pää-ehto meidän puoleltamme kiinniantaumiseemme oli se, että meidän selkämme tällä kertaa suotaisiin olla rauhassa. Hetken perässä tulikin sisareni luoksemme ja ilmoitti, että vanhempamme olivat myöntyneet ehtoihimme. Nyt mentiin taas suurella riemulla asuinrakennukseen; näin tästäkin pulasta päästiin.

Kun halumme merikulkuun kerran oli herännyt, ei se meissä enään hevin sammunut. Hermanni oli hankkinut itsellensä uuden purtilon ja istui nyt siinä eräänä kauniina suvi-iltana onki kädessä. Sattumasta kulki siitä huviretkeilijöitä läheisestä kaupungista ohitse. ”Vedessäkö tuo poika istuu?” kuuluivat he ihmettelevän, sillä purtilon laitoja ei näkynyt tuskin ollenkaan vedestä. Samassa nykäsi kala Hermannin onkea. Hän veti kalan ylös, mutta kun hän rupesi tavoittelemaan sitä käsiinsä, menetti hän tasapainonsa ja purtilo keikahti kumoon. Herman ui maalle, ja kaikki kalat menivät karkuun. Raikas nauru kaikui samassa huviretkeilijöiltä.

Mutta aikaa voittaen emme enää tyytyneetkään kulkemaan noita tyyniä vesiä. Halumme hehkui päästä aavemmille selille. Tilaisuutta tähän saimmekin pian. Jokea, joka kulki kotini ohitse, päätettiin avata laivakululle, jonka vuoksi sitä nyt alettiin kaivaa syvemmäksi. Tästä kaivamisesta kävi vesi sekaiseksi ja saviseksi. Sentähden täytyi palkollistemme lähteä huuhtomaan vaatteita erääsen saareen, joka oli noin virstan matkaa meiltä. Nestorin äiti meni mukana, ja nyt oli meillä täysi syy lähteä häntä tervehtimään. Eräänä kauniina aamuna astuimme venheesen, joka hätimmiten kantoi kaksi aikaihmistä. Varmemmaksi vakuudeksi otimme raidin purjeeksi mukaan. Ilman mitään mainittavampaa kohtausta pääsimmekin perille. Oltuamme saaressa hetken, aloimme tuumia palausmatkaa. Tuuli oli meillä nyt perintakainen purje. Noh, eipä muuta kuin purje pystyyn! Niin kauan, kun kuljimme salmessa, mihin tuuli ei sopinut, kävi kaikki hyvin. Mutta kun tulimme aukealle, muuttui asia toiseksi. Perämiesi ei tahtonutkaan jaksaa ohjata venhettä, vaan vihurit pakkasi kääntämään sitä aina laitatuuleen. Vastakkaiselta puolelta soudimme, minkä jaksoimme hengen ja elämän edestä, mutta tästä ei tahtonut tulla apua. Vihdoin rupeisimme kaikki yhteen ääneen kiljumaan. Onneksi kohtasi meidät eräs niemi, johon laskimme venheemme. Vauhdista meni se puoliväliin kuivalle maalle. Purje otettiin nyt ales ja loppu matka kuljettiin soutamalla. Kotia päästyämme arvelimme, että kyllä on sittekin turvallisempi pysyä kovalla maalla ja meriretket päätettiin nyt heittää tuonnemmaksi.

Kaukaan aikaan emme olleetkaan käyneet linnustamassa, ja vanhin veljeni halusi nyt käyttää tuota nykyjään hankittua ampumataitoansa hyväksensä. Pyssyn sai hän lainaksi eräältä naapurilta. Päätimme tehdä niin, että veljeni ja minä lähtisimme venheellä, mutta muut kävelisivät pitkin rantaa Matinkalliolle päin, missä oli laaka ja ruohoinen ranta. Tuo verratoin Jeppe otettiin myös mukaan. Liitto tehtiin sellainen, että kaikki, mitä saataisiin, pantaisiin välillämme tasan. Vähän matkaa soudeltuamme, huomattiin sorsa, mutta kun pyrimme sitä varsin likelle, lähti se lentoon ja lensi, kuten sorsilla on tapana, kierrellen venheen ympäri. Veljeni, joka istui perässä ja jolla pyssy oli, kuljetti pyssyänsä sorsan lennon mukaan ja juuri, kun piippu oli osunut tulemaan pääni kohdalle, silloin laukasi hän. Luojan varjelus satutti kuitenkin niin, että pyssy ei tällä kertaa lauennut, vaikka se tavallisesti aina ensikerralla antoi tulta. Veljeni vaaleni ja lausui: ”en muistanut kuolemaksenikaan, että sinua oli olemassakaan.” Lintu lensi matkoihinsa, ja nyt ei ollut meillä muuta, kuin palata toveriemme luo. Parempi onni oli näillä ollut. Jeppe oli purrut kaulan kahdelta, melkein täysikasvaneelta, ruohosorsalta ja kolmannen olivat he saaneet elävänä kiinni. Tämän sorsan omistajaksi halusin minä nyt tulla yksinäni, jonka tähden lunastin muidenkin osat itselleni. Syötin sitä sitte eräässä koppelissa, johon vein purtiloinkin ja kannoin sen vettä täyteen. Syksypuoleen menin taas eräänä päivänä ruokkimaan sorsaani, vaan se ei tahtonutkaan mennä purtiloonsa uimaan. Hatistelin sitä siis kiinni, jolloin se vetäysi koppelin perälle. Koppelin ovi oli auki. Yhtäkkiä lehahti elättini lentoon ja minä en enään nähnyt kuin vilahduksen sorsastani.

Aika riensi yhä edelle, ja syksy oli käsissä; rannikoita oli jo alkanut jäätääkkin. Eräänä aamuna tuli Hermannin sisar ja suhahti meille, salaisesti hymyillen, korvaan, että ”suvanto” oli jäässä, ja että jää siinä jo kesti. Meitä oli niinä aikoina pidetty silmältä tarkemmin, kuin tavallisesti, jonka vuoksi hiivimme yksitellen pois kotoa, ja kaikki tapasimme toisemme ”suvannon” jäällä. Kotona etsittiin meitä turhaan kaikkialta. Mutta riemussamme emme malttaneetkaan olla luikkamatta. Isäni sattui kuulemaan temmellyksemme, kartanolla kävellessänsä. Äkkiarvaamatta oli hän joukossamme kuin ukkosen nuoli ja virkkoi meille vihaisen äänen. Muut kaikki riensivät karkuun. Meidän täytyi lähteä isäni kanssa kotia, jossa saimme, mitä meidän osaamme kuului. Aatu juoksi Matinkalliolle, jossa poikaparka lymysi erään heinäladon alla, väristen vilusta ja pelvosta, myöhään hämärään asti; Hermanni lipitti kotiansa saunan parvelle, eikä enää sinä päivänä ollut nähtävissä, ja Nestor oli niinikään ravannut kotiansa.

Eipä talvellakaan puuttunut riemuja. Puukelkkoja meillä kaikilla ei tosin ollut, mutta olihan Luoja antanut veden muodostua jääksi ja siitähän niitä sai kuinka suuria ja minkä muotoisia vaan halusi. Koeteltiinpa silloin tällöin suksiakin. Kerran hiihdin ales jyrkkää joenäyrättä. Joku oli hakannut avennon jokeen ja jättänyt jääkilkan avennon viereen. Nykyisin oli satanut lunta ja kilkka oli lumen peitossa, joten sitä en hoksannutkaan. Tähän tarttui nyt toisen sukseni kärki kiinni; toinen suistui jalastani ja minä lensin nokalleni. Luulin nilkkani menneen pois sioiltansa. Onneksi olivat kuitenkin kaikki jäseneni paikallansa, mutta siitä ajasta alkaen rupesinkin pitämään suksia milt’ei mitättöminä kappaleina.

Kevät alkoi taaskin lähestyä ja aurinko valaista sekä lämmittää maisemia. Kelkkamme rupesivat vähitellen vesihöyrynä haihtumaan ilmaan. Teeren kuherrus ja käen kukunta houkutteli meitä taaskin metsään ja entinen metsäläiselämämme alkoi. Kesän varrella tuli meitä tervehtimään muuan orpanamme, joka oli vanhemman veljeni kanssa yhden ikäinen. Hänen kunniaksensa ja hauskuudeksensa päätettiin nyt lähteä sorsia ampumaan, tällä kertaa kuitenkin ”suljetussa seurassa”, s. o. vanhin veljeni, orpanani ja minä, ja maata myöten. Pyssy saatiin nytkin lainaksi. Varmemmaksi vakuudeksi tahtoi veljeni ensin koetella tuota vierasta pyssyä, minkälainen se oli tavoiltansa. Hän latasi ja ampui. Lieneekö ruuti ollut kosteata, vai mikä liene ollut syynä, mutta pyssy rupesi vaan suhahtelemaan. Peljästyneenä nakkasi veljeni sen kauas savikolle. Siinä se tuprueli, ja me odotimme yhä vielä pamausta. Ei kukaan uskaltanut lähestyä pyssyä, eikä käydä siihen käsiksi. Vihdoin rohkaistiin luontomme; pyssy tutkittiin ja huomattiin, että latinki jo oli mennyt. Nyt ladattiin se uudestaan oikein miehen tavalla ja lähdettiin liikkeelle. Pian tulimme tuolle ennenmainitulle lahdelmalle lähellä Hovilan torppaa ja siinä huomasimme sorsan uiskentelevan. Veljeni hiipi nyt aidan ta’akse toiselle puolelle lahdelmaa, ja meidän piti oleman toisella puolella, sekä koettaman saada sorsaa uimaan veljeäni kohti. Kun näimme, että sorsa läksikin liikkumaan toivottua suuntaa, heittäysimme niitylle istumaan, mutta koska huomasin, että olimme aivan ampumalinjalla ja ennestään jo tiesin, että varovaisuus ei ole vahingoksi, muutimme paikkamme erään lähellä olevan aidan toiselle puolelle. ”Pang”, kuului kerran, ja haulia tuli, että rapisi, aitaan juuri sille kohdalle, jossa me istuimme. Ei yksikään toki sattunut meihin, yhtä vähän kuin lintuunkaan, jolle ne olivat aijotut; veljeni oli ampunut ylitse. Tähän jäikin jahtimme tällä kertaa ja sangen tyytyväisinä retkeemme palasimme kotiin.

Näinä aikoina aloimme myöskin opetella ratsastamaan oikeilla hevoisilla lihasta ja verestä, sillä keppihevoisemme eivät meitä enään miellyttäneet. Arvelinpa itseäni jo niin varttuneeksi ratsastajaksi, että luulin voivani viedä erään meidän hevoisen hakaan, joka oli noin lyhyt virsta kartanostamme. Lähdin täyttä laukkaa nelistämään, mutta putosin savikelkylle hevoisen jalkoihin. Hevoinen seisahti kuin kivettynyt, eikä minulle tällä kertaa tullutkaan mitään vahinkoa. Pahemmin kävi erään toisen kerran. Meillä oli nimittäin muuan ruskea, silmäpuoli hevoinen, jota aikaihmiset eivät saaneet kiinni muuten, kuin köyden avulla. Minulle sitä vastoin antoi se kiinni, koska vaan tahdoin. Nyt oli se omin pasiensa tullut metsästä kotia, ja kun näin sen kivien välistä kalvavan niukkaa nurmea, tuli minun sitä sääli, jonka vuoksi päätin viedä sitä ratsastain takaisin laitumelle. Koetin panna suitsia sen suuhun, mutta pieni kuin olin, en ylöttynytkään, sillä hevoinen kohotti päätänsä ylös, niinkuin niiden tapa on. Nyt sidoin ohjaksen mutkan surman solmuun hevoisen kaulaan ja talutin sen erään kiven viereen, jonka päälle nousin paremmin ylöttyäkseni. Tässä taas sama koetus. Hevoinen tuskastui viimein ja läksi juoksemaan metsään päin. Minä huomasin heti, että jos se pääsisi metsään siinä reilassa, voisi ohjakset tarttua kiinni johonkin kantoon ja hevoinen kuristaa itsensä, jonkatähden juoksinkin perässä, koettaen saada sitä pysähtymään. Lienekö hevoinen arvellut, että minä tahdoin juosta sen kanssa kilpaa, sillä se alkoi nyt nelistää täyttä laukkaa. Minäkään en hellittänyt ohjaksista ja kun en pysynyt hevoisen rinnalla, tempasi se minut kumoon. Näin laahasi se minua perässänsä pitkän matkaa, mutta vihdoin pysähtyi se. Tottapa sen henkeä liene ruvennut ahdistamaan. Nyt otin permeni pois hevoisen kaulasta ja kumpikin meni haarallensa, – hevoinen metsään, minä kotia. Kotiin päästyäni huomasin, että olin hiukan surkeassa tilassa. Vaatteeni oli savessa ylen ympäri ja kasvot sekä käteni verisissä naarmuissa.

Vielä huonoimmin onnistui kolmas koetus. Eräänä päivänä seisoi yksi meidän hevoisistamme pihassa ja söi mitään aavistamatta nurmea. Nyt otin vauhtia ja nopeasti kuin raketti kapsahdin takaapäin hevoisen selkään. Hevoinen kavahti pystyyn; minä liidin lautaiselta maahan ja kengässä oleva hevoinen potkasi minua. Tuskissani vierittelin itseäni nurmella. Mieleni teki poruamaan, mutta en tohtinut, pelosta että vielä enemmän säikäyttäisin äitiäni, joka sattumalta oli eloaitassa ja ovesta oli nähnyt koko tapauksen. Ihme ett’eivät kylkiluuni menneet poikki! Seuraavana aamuna oli ruumiissani tuon potkaistun paikan kohdalla mustelmainen hevoisenkengän kuva.

Näin oli ratsastamiseni laita. Edellisenä talvena olin jo koetellut, miltä reessä ajaminen tuntui, vaan eipä siinäkään ollut mitään kehumista. Pitäjäläiset olivat nimittäin eräänä päivänä maksamassa palkkajyviä isälleni. Nyt istuin erään hevoisen rekeen ja käskin hevoista menemään, vaan kun en ymmärtänyt käyttää ohjaksia, vei se minut meidän kodan nurkalle, jossa oli iso kivi. Reki kaatui kiveen, minä re’en alle ja jyväsäkit päälleni. Onneksi sattui muuan meidän miehistä olemaan kodassa. Hän kuuli ulkoa ähkämistä ja tunnusteli, että siellä olisin minä. ”Tule tänne!” huusi hän. ”En pääse, en pääse”, vastasin minä. ”Miksikä et pääse?” ”Tuleppahan katsomaan!” vastasin taaskin. Hän tuli nyt ja nosti reen pystyyn sekä jyväsäkit niskoiltani.

Syksymmällä päättivät vanhempani käyttää meitä karjaa paimentamassa. Kun heinä, näet, oli korjattu niitulta, piti äpärekin syötettämän karjalla. Saman aitauksen sisässä oli myöskin laihoa, ja meidät pantaisiin siis pitämään silmältä karjaa, ettei se pääsisi laiholle. Täten olimme ottaneet yhden askeleen edistyksessämme. Metsäläisten kannalta olimme nyt kohonneet paimentolais-kansain asemalle. Tämä uusi elämä tuntui meistä ensin hiukan oudolta, mutta vähitellen alkoi se viehättää meitä. Se oli paljon rauhallisempaa, kuin entinen metsäläiselämämme. Noiden niskoille vaarallisten leikkien sijasta käytimme nyt muita hiljaisempia. Ruokahaluamme pidimme vireillä hypiskelemällä ”teikkujen” yli. Nämät olivat sellaisia, että kaksi oksakasta varpua painettiin maahan ja kolmas varpu pantiin poikkipuolin oksien haaraan. Poikkivarvun yli hypättiin, ja sitä nostettiin aina korkeammalle sen mukaan, kuin kukin edistyi hyppäämisessä. Ylimalkain vietettiin täällä kuitenkin istuessamme mättähällä valkean ääressä, milt’ei kontemplatiivista elämää. Kun nälkä alkoi ahdistaa, silloin otettiin eväskontti esille, ja kuoppa, missä meillä oli perunoita hautumassa, avattiin. Tapahtuipa täällä kerran eräs kamala kohtaus. Paimenessa olimme, nuorempi veljeni ja minä, kahden. Kun rupesimme aterioimaan, laskin puukkoni nurmelle viereeni. Veljeni konttasi nyt polvillansa luokseni, eikä älynnytkään puukkoa vieressäni, vaan astui sen pään päälle. Puukon kärki nousi pystyyn ja tunki syvälle sisään polven yläpuolelle. Haavasta alkoi juosta hirveästi verta. Nyt riensin kotirantaan, panin viimeiset voimani liikkeelle, saadakseni venheen vesille, joka vihdoin onnistuikin. Venheen soudin sitte lähelle sitä paikkaa, missä veljeni oli, saatoin hänet venheesen ja vein kotirantaan. Haettuani kelkan, raahasin hänet mäkeä ylös asuntoomme. Tätä väliaikaa olivat lehmät käyttäneet hyväksensä ja koko karja oli laiholla. Nytkös olin peliin joutunut! Jätin veljeni vanhempani huostaan ja riensin taaskin niitylle kaitsemaan uppiniskaista karjaani. Veljeni haava parani pian umpeen, mutta polvi pysyi koukussa koko syksykauden. Samalla jalalla on veljeni sittemmin tanssisaleissa ottanut monta säännöllistä askelta.

Talvi oli taaskin mennyt. Aurinko oli siirtynyt kappaleen matkaa maapallosta edemmäksi. Samoin kuin maallisten, näyttää laita olevan taivaallistenkin suuruuksien: ne lämmittävät ja loistavat ainoasti etäällä ollessansa. Nietokset olivat alkaneet sulaa, päivät käydä valoisemmiksi. Purot ja ojat olivat alkaneet paisua ouruvesistä ja näihin aloimme nyt rakentaa myllyjä ynnä muita teollisuuteen kuuluvia laitoksia. Kohta läksivät jäätkin järvistä. Noin penikulman matkaa kodistani oli saha. Täältä kuljetettiin tavallisesti purjevenheillä lautoja läheiseen kaupunkiin. Me lähetimme nyt nöyrän anomuksen venheenkuljettajalle, että hän sahalta palatessansa hyväntahtoisesti toisi meille säiliä mukanansa. Venheenkuljettaja lupasikin täyttää meidän pyyntömme. Maltittomuudella odotimme nyt venheen palajamista ja kävimme vähän väliä kurkistelemassa, eikö sitä jo näkyisi. Vihdoin nähtiinkin tuo odotettu purje kääntyvän niemen takaa kotiani kohti. Mutta jos se ei tuokkaan meille säiliä! Pelvon ja toivon vaiheilla odotimme kunnes venhe pääsi kotirantaani. Venheenkuljettaja oli pitänyt lupauksensa; meillä oli nyt melkoinen kasa säiliä. Mihinkähän näitä nyt ruvettaisiin käyttämään? Vihdoin päätettiin rakentaa itsellemme kartano. Tuumasta työhön. Naapuritalon eloaitan vieressä oli tasainen, nurminen paikka ja tähän päätimme rakentaa uutistalomme. Mutta voidaksemme vapaasti liikkua tällä tanhualla, oli välttämätöintä, että ”Kinkin-Känkin” kanssa solmittaisiin varsinainen rauhaliitto, ja se saatiinkin vihdoin toimeen. Rauhan ehdot olivat, että me emme enään vahingoittaisi mitään, mikä hänen omaansa on, ja hän ei enään vainoisi meitä nuoranpätkillä. Nyt rupesimme rakentamaan. Hermanni, joka oli vanhin, otti huoleksensa huoneiden veistämisen; me muut kynnimme puuhevoisen avulla ylös uutispeltoa ja teimme auroja, latoja, karhia ynnä muita maanviljelykseen kuuluvia kapineita. Nyt olimmekin siirtyneet paimentolaiskansain asemalta maataviljeleväin kansakuntain kannalle. Kulkuneuvot olivat myöskin parannettavat; uusi maantie oli tehtävänä uutistaloltamme kotikartanomme pihaan. Olihan sitä puuhaa ja askaretta!

Vihdoin oli kartanomme valmiina. Hermanni esitteli eräänä päivänä, että mentäisiin marjaan, ja esitys otettiin vastaan suurella riemulla. Tuohisemme oli jo täynnä marjoja, ja nyt aljettiin astua kotiinpäin. ”Mitäpä me näistä kotia viemme, syödään pois”, lausui Hermanni, astuen meidän edellämme ja alkaen noukkia marjoja tuohisestansa. Me seurasimme hänen kehoitustansa. Mutta Hermannissa olikin viekkaus, ja tuohisemme olivat jo tyhjät, kun huomasimme petoksen. Hermanni oli vaan syövinään, mutta pani hyppysistänsä joka kerta marjat takasin tuohiseen. Nyt rupesi Hermannin sisar katkerasti itkemään, pitäen tyhjän tuohisen reunaa huuliensa välissä. Me muut valmistausimme ryntäämään kavaltajan päälle. Hän oli joutumaisillansa ”lynch”-lain alaiseksi. Mutta Hermanni tunsi toverinsa. ”Koska teidän tuohisenne nyt ovat tyhjät”, virkkoi hän hymysuin, ”niin ottakaapa niihin sammalia, että saadaan sammaltaa uudet huoneemme.” Noh, tuohan oli puhetta, jota kelpasi kuulla. Pian oli kaunis sammalikko etsittynä, ja tuohiset täynnä sammalia.

Vaikka me nyt olimme sivistyksen kannalla olevain kansakuntain asemalla, tahtoi tuo vanha Irokesiläisluonne meitä kuitenkin aikaväliin tavata. Kun tulimme Hovilan torpan kohdalle, huomasimme torpan pihassa kasvavan marjakuusen olevan punaisenansa mitä kauniimpia marjoja. ”Noillahan kelpaisi koristaa uusia huoneitamme”, sanoi Hermannin sisar. Mutta nyt oli vaan kysymys, kuka niitä uskaltaisi mennä ottamaan. ”Ahdistetaan ampiainen ulos pesästänsä”, virkkoi Aatu, ”ja sillä välin menee yksi meistä kuusen kimppuun.” Tämä neuvo näyttikin varsin sopivalta ja Hermannin sisar valittiin siksi, jonka piti hiipimän pitkin kallion reunaa kuusen luo. Pommitus alkoi tavallisella seurauksella; Maija tuli ulos kalliolle kirkumaan. Hetken perästä palasi Hermannin sisar luoksemme, esiliina täynnä kuusenmarjoja. ”Onpa meillä kuusenmarjoja”, ilkuimme me. Maijan raivo nämät nähtyänsä nousi korkeimmallensa. Sitte läksimme kotiin ja seuraavana päivänä alkoi huoneiden sammaltaminen. Parin päivän perästä pidimme niissä suuret kemut, joissa Hermannin sisar oli emännöitsijänä. Tässä tilaisuudessa oli myöskin nuot valloittamamme kuusenmarjat näkyvissä. Juomana oli meillä kuivatuista mansikan lehdistä keitettyä te’etä ja äitini sokeriastian sisältö oli tässä tilaisuudessa myöskin tullut kysymykseen.

Nyt aloimme vähitellen harjoitella tieteitä ja taiteitakin. Tieteissä emme kuitenkaan vielä puuttuneet syvempiin kysymyksiin, kuin mitä aapeluksemme sisälti. Mitä taiteisiin tulee, harjoittelimme parhaastansa kuvanveistäntöä ja soitantoa. ”Suvannossa” oli hienoa savea, jota päiväpaisteessa kuivattuna, voi veitsellä vuoleskella. Tästä veistelimme kaikenmoisia kappaleita; niitä oli jos yhdeksäänki sähtiin, ja vaikea olisi sanoa, mitä ne mikin esitteli. Soittokoneista rakastimme enimmästänsä viulua. Näitä tehtiin ensin päreestä, ja jouhesta pantiin kielet. Mutta kun näistä lähti vaan kuin hyttysen ääntä, eikä se tyydyttänyt korkeimman maun vaatimuksia, niin ruvettiin tuumimaan, mitenkä saataisiin taloon oikea viulu.

Tilaisuus tähän ilmestyiki pian. Asuipa, näet, läheistössämme muuan raatali, joka paitsi nimenomaista ammattiansa myöskin harjoitti viulunsoittoa. Jos oli mitkä häät, tahi muut tanssipidot, tottahan vanha Masalin soittamaan! Aina iloinen ja osava juttelemaan hauskoja kertomuksia, oli hän jokapaikassa tervetullut. Me, poikanulikat, pidimme häntä suuressa kunnioituksessa, ja äitini suosi häntä erittäinki siitä syystä, että hän oli kotosin samasta pitäjästä kuin äitinikin. Sittemmin olenkin tullut huomaamaan, ettei lapsellinen aistimme erehtynytkään häntä kunnioittaissamme, sillä josko suutari saakin ihmisen tuuman, pari korkeammalle kannalle, tekee raatali vieläkin ihmeempiä. Hän tekee, näet, retkaleesta ihmisen.

Tämä kun nyt oli saanut kuulla, että vanhin veljeni halusi itsellensä viulua, tuli jo seuraavana päivänä meille viulurämppä kainalossa. Tätä tarjosi hän nyt veljelleni ”velaksi” ja lupasi myöskin sunnuntakisin ja neulomassa ollessansa antaa opetusta ilmaiseksi. Velka maksettiin siten, että äitini työnsi hänen pussiinsa muutaman kapan jyviä. Minä en saanut viulua, sillä köyhyys, joka aina on minua uskollisesti seurannut, oli silloinki haittana. Omilla varoillani en saanut irki, ja äitini taas arveli, että kaksi viulua yhdessä talossa saattaisi matkaan liian paljo sulosointua, semmenki kun me jo lumppuäijiltä ostettuin savikukkoin ja vihellyspillein avulla saimme toimeen melkoisen orkesterin. Tosin oli minulla tuolla Matinkalliolla satojatuhansia, kentiesi enemmänkin, mutta maailma tahtoi laskea niille liika halvan kurssin, tahi oikeimmin, maailma ei tahtonut ottaa rahojani vastaan niistäkään arvosta.

Äskenmainittu raatali tuli nyt veljeni opettajaksi soitannossa. Kullakin on oma tapansa opettaa, ja se tapa, jota Masalin käytti, ei taitanut olla hulluin sekään. Opetus kävi päinsä niin, että opetettavan vasen kämmen pantiin opettajan vasemman kämmenen sisään. Sitten sidottiin kummankin samannimisten sormien päät langalla yhteen. Nyt otti opettaja opetettavansa polvelleen ja alkoi soittaa mitä iloisinta polskaa. Näin tuli oppilaan sormet lankeamaan kielilaudalla aina siihen kohtaan, mihin niiden milloinki pitikin. Jonkun päivää reistailtuansa, osasi veljeni jo soittaa yhden polskan. Nyt oli ilo meikäläisissä suuri, emmekä vähää olleetkaan ylpeitä veljeni puolesta. Meidän joukossamme oli nyt taideniekkakin! Hermannin sisartakin lumosi soitanto niin, että hän naapuritalon pihaan vedetyistä kuusisista hirsistä keräsi ison pallon kuusenpihkaa, jonka lahjoitti veljelleni ystävyytensä ja kunnioituksensa merkiksi. Sitä sitte sulatettiin hartsin asemesta viulun kaulaan ja siihen kehnättiin käyrää. Tekipä minunkin mieleni oppia soittamaan, mutta tuo viulu olikin veljeni mielestä pyhä kappale, johon ei kukaan muu saanut koskea. Salavinkaan kun välistä yritin soittaa, silloin oli veljeni jo ensimmäistä säveltä vetäessäni aina saapuvilla, tempasi viulun pois kourastani ja napsautti minua käyrällä päähän. Senpätähden ei minusta ole koskaan viuluniekkaa tullutkaan. Veljeni sitä vastoin käyttelee nyt tätä soittokonetta jonkinmoisella taidolla.

Pian saavutti meitä kaksi ikävää sanomaa: ensimmäinen oli, että Hermannin vanhemmat olivat hankkineet itsellensä torpan noin penikulman matkaa meiltä ja toinen, että isäni oli päättänyt panna meidät syksyllä kouluun. Meidän oli siis kohtakin eroaminen.

Kun Hermannin vanhemmat muuttivat uuteen kotiinsa, ja me otimme jäähyväiset, lausui Hermanni: ”uudistalostamme emme voi viedä mitään mukaamme. Pitäkää te se omananne ja hoitakaa sitä hyvin.” Sitte me erottiin.

Vähän aikaa viljelimme vielä uudistaloamme, mutta kun emme huomanneet hakea siihen laillista kiinnitystä, eikä nautintommekaan ollut ikimuistoinen, meni se vihdoin käsistämme. Eloaitassa asuvat hiiret ottivat sen viimein optionioikeutensa nojassa haltuunsa. En ole tullut kuulustaneeksi ovatko ne asuneet taloamme ylöspäin, vai joko se on jäänyt autioksi?

Talvella päästyämme koulusta kotiin joulua viettämään tapasin Aatun. ”Minkälainen teidän nyt on olla siellä uudessa paikassanne?” kysyin minä.

”Hyvä meidän on olla. Kun menee ulos pirtistä, on marjat ensimmäisinä vastassamme ja vähän matkan päässä huutaa metsäkanat: ”kopeikka, kopeikka, vä–kä–kä–kä–kää.” Entäs teidän?”

”Hyvä meidänkin olisi olla, mutta koulussa pannaan paljon selkään....... Dominus servorum, tiedätkö mitä ne sanat merkitsee?”

”En; niitä ääniä en totisesti ymmärrä.”

”Ne merkitsevät: orjain herra, ja ala alaudae merkitsee: leivosen siipi.”

”Vai niin; hyvästi sitte!” virkkoi Aatu.


Tähän loppui Olli-enon kertomus. Suviaurinko oli juuri laskemaisillansa ja purppuroi lännen taivasta. Käet kilvassa kukkua helkyttelivät.

”Olli-eno, jatkakaa vielä kertomustanne”, pyysi kymmenvuotias Wäinö, joka hetkisen aikaa oli ollut seurassamme ja kuullut kertomuksen loppua.

”Annetaanhan talven ensin mennä ohitse”, sanoi Olli-eno, sytyttäen piippuansa.

Hetken kuluttua kysäsi taaskin Wäinö: ”Olli-eno, eikö talvi jo ole mennyt ohitse?”

”Ei vielä poikaseni. Tiedäthän, että talvi on pitkä Pohjolassa.”


Lähde: –r–r. [F. F. Brummer] 1882: Runoelmia. II. Jyväskylä.