Omenapuun laulu

Wikiaineistosta
Omenapuun laulu

Kirjoittanut Paul Féval vanhempi
Tarina lienee Paul Féval vanhemman kirjoittama, vaikka se saattaisi olla myös hänen poikansa Paul Féval nuoremman laatima.


I.

Suuri omenapuu seisoi toisessa päässä kylää, ja keväällä näytti se kukkakunnahat. Vastapäätä sitä, tien toisella puolella, oli tilanhoitajan talo. Siinä oli kiviportti, aivan kun jossakin linnassa.

Tilanhoitajan tyttösen nimi oli Pauline.

Me olimme kihlatut.

II.

Hän oli 16 vuotias. Miten punakat ja tukkivat olivat hänen poskensa. Juuri omenapuun alla sanoin hänelle:

– Pauline, Pauline! Milloinka me vietämme häitä?

III.

Miten sydämellisesti häntä rakastin.

– Leikkuun aikana häät pidetään, oli hän sanonut, jos keisari ei ota sinua sotamieheksi.

IV.

Kun sotaväen-oton aika tuli, sytytin minä muutaman keveän vahakynttilän. Ajatus, että täytyy erota hänestä, murteli sydäntäni. Vaan taivas olkoon kiitetty, minä nostin korkeimman numeron.

Arpa kohtasi rintaveljeäni Juhoa. Minä kuulin hänen nyyhkivän.

– Äiti, äiti, äitiraukkani!

V.

Lohduta Juho, sanoin minä; minä olen isätön ja äiditön.

Ja hän ei tahtonut uskoa minua kun lisäsin:

– Minä menen edestäsi.

Pauline tuli kyynelsilmin omenapuun alle. Milloinkaan en ollut nähnyt hänen itkevän. Ja hänen kyyneleensä kaunistivat häntä vielä enemmän kun hänen hymyilynsä. Hän sanoi minulle:

– Sinä olet niin hyvä, kaunis ihminen; tyyneesti tahdon sinua odottaa!

VI.

Takanani oli Ranska, synnyinseutuni, tilanhoitajan talo ja omenapuu, jossa kukat olivat muuttuneet hedelmiksi. Minä suljin silmäni ja näin silloin Pauline’n, joka rukoili puolestani. Ja minä saavutin miehuuteni.

– Eteenpäin, eteenpäin! – Tulta! – Ryntäys pajonetteinenne!

– Urhea rekryytti, mitä nimesi sn?

– Sire, nimeni on Pietari.

– Hyvä, Pietari; minä teen sinun kersantin.

VII.

Oi Pauline, oma Paulineni!

Ja niin sitä mentiin aina Moskovaan. Tappelu on riemua. Ainoastansa marssimalla voi armeijan voittaa. Sentähden eteenpäin, aina eteenpäin – oikea siipi!

Oletko se jälleen sinä. Pietari?

– Olen, keisarini.

– Kas tässä on sinulle poletit!

VIII.

Niin sitä mentiin Moskovaan, vaan ei kauvemmaksi. Sillä päättymättömällä lakeudella, jota oli lumella peitetty; oli tie merkitty ruumeilla. Täällä virta, siellä vihollinen. Molemmin puolin kuolema.

– Ken uskaltaa ensimmäisen ponttoonin.

– Minä, keisari.

– Aina vaan sinä, kapteeni.

Ja omalla kädellään kiinnitti hän ristin rintaani.

IX.

Pauline, oi oma Paulineni, miten minusta ylpeilet! Sota on loppunut ja minä olen saanut eron. Soikaa, soikaa te kellot minun häitäni! Tie on pitkä, vaan toivo lainaa minulle siipensä. Tuolla, tuon törmän takana onpi kylä.

Minä näin kirkontornin. Kellot soivat niin iloisesti.

X.

Kellot soivat niin iloisesti.

Vaan missä on omenapuu? Sen huomasi jo kaukaa. Unelmaini puu oli maahan hakattu.

XI.

– Miksi kellot soivat niin juhlallisesti, Matti?

– Ne ovat hääkellot, kapteini. Matti raukka ei tuntenut minua enään.

– Hääkellot?

Morsian oli Pauline. Pauline oli kauniimpi ja kirkkaampi kuin milloinkaan. Sulhanen oli ”hän”, rintaveljeni Juho.

XII.

Ympärilläni sanoi kansa:

– He rakastavat toisiansa niin sydämellisesti.

– Entäs Pietari? kysyin minä.

– Mikä Pietari?

Minä olin unhoitettu.

XIII.

Kumarruin alttarin eteen. Rukoilin Juhon ja Pauline’n edestä. He molemmat olivat ainoat joita maailmassa olin rakastanut. Sitten menin ja poimin kuihtuneen kukan omenapuusta. Ja niin läksin sieltä, itseäni ilmoittamatta.

He rakastavat toisiansa. Tulkoot he onnellisiksi.

XIV.

– Oletko tullut takaisin, Pietari?

– Olen, keisarini.

– Sinä olet vielä nuori, tuskin 23 vuotias, olet jo kapteni ja ritari. Annanko sinulle kreivinnan vaimoksi?

Vaan Pietari otti esille kuihtuneen kukkansa, jonka hän oli poiminut omenapuusta.

– Sire, sydämeni on kuu tämä kukkanen. Antakaa minulle paikka, jossa voin kuolla sankarikuoleman!

XV.

Kylän päähän, siihen, missä omenapuu seisoi, on haudattu muuan eversti, joka oli 22 vuotias ja joka kuoli voiton päivänä. Ja hautakivessä on nimen asemesta yksi ainoa sana:

Unhotettu.

Suomentanut A. L.


Lähde: Turun Lehti 29.1.1889.