Onko Minna Canth’in ”Salakari” psykoloogillinen?

Onko Minna Canth’in ”Salakari” psykoloogillinen? Kuopiosta. Kirjoittanut anonyymi

Kysymys sillä, onko se psykolooginen tai ei, on tätä nykyä aina ensimäinen, kun on lausuttava arvostelu jostain nykyajan kaunokirjallisesta voiteesta, jossa kuvataan ihmisiä ja heidän elämäänsä. Ovatko luonteet luonnolliset? Onko henkilöitten kehitys johdonmukainen? Siitä vastauksesta, minkä teos itse näihin kysymyksiin antaa, riippuu tavallisesti, miten pysyvä arvo sillä on kirjallisuuden aarreaitassa.

Minna Canth’in ”Salakari”-nimisestä novellista näyttää julkisista arvosteluista päättäen olevan jotenkin yleinen se käsitys, että se täyttää ne vaatimukset, mitä sielutieteellisenä romaanilta vaaditaan. Ryhtymättä arvostelemaan erityisiä kohtia ja kuvauksia teoksessa sekä tekijän kertomistapaa, joille useimmat arvostelijat ovat antaneet oikeutetun tunnustuksensa, tahdomme ottaa tarkastellaksemme oikeastaan sen psykologillista puolta.

Kun kirjan ottaa käsiinsä ja alkaa sitä lukemaan, niin tempaa se lukijan kokonaan mukaansa ja vie sellaisella vauhdilla eteenpäin, että jännitetty mieli ei jouda ajattelemaan muuta kuin omaa menoaan. Jo kirjaa ensi kerran lukiessa syntyy kuitenkin epäilyksiä monen paikan luonnollisuudesta, mutta kun tapaukset sujutetaan kovalla kyydillä toistensa ohitse, tulee arvelemaan, että se, mikä siinä näyttää hämärältä, ehkä on syvyyden hämäryyttä. Mutta toiseen kertaan ja rauhallisella mielellä teosta tutkiessa jää kuin jääkin luopumattomasti mieleen se vaikutus, että ”Salakarilta” ennen kaikkia puuttuu psykoloogillinen ja todellinen pohja.

Mitä nyt ensiksikin tulee itse tapahtumaan eli siihen, että eräässä maaseutukaupungissa asuva rehtorin rouva voipi joutua sellaisiin seikkailuihin kuin kirjassa kerrotaan, niin uskallamme suuresti epäillä sen tavallisuutta. Olot meillä ovat vielä sellaiset, että jos moista kerrottaisiin, sitä pidettäisiin tavattoman harvinaisena tapahtumana. Ja poikkeuksen kuvaaminen ei ole omiansa antamaan kuvaa varsinaisesta todellisuudesta.

Mutta vaikka myönnettäisiinkin, että tapahtuma semmoisenaan, s. o. suomalaisen maaseutu-rehtorskan lankeaminen, voipi olla mahdollinen, niin ei kuitenkaan voi uskoa, että se semmoisista syistä ja sillä tavalla tapahtuu kuin Minna Canth on sen kuvannut.

Kirjan alussa kuvataan rehtorin perhe-elämä viehättäväksi ja onnelliseksi. Miehen ja vaimon suhde on hellää ja herttaista. Molemmat ovat toisiinsa kiintyneet ei ainoastaan niillä siteillä, joilla lapset yhdistävät heitä toisiinsa, mutta myöskin rakkaudella, joka varsinkin vaimossa on sekä lempiviikon tulista tunnetta että todelliselle kunnioitukselle ja ihailulla perustettua ystävyyttä. Rehtori Karell on humaaninen, mielipiteiltään uudenaikainen, jalo ja kehittynyt, jos saa päättää niistä hämäristä piirteistä, joilla hänet on luvattu. Ja hän rakastaa hänkin vaimoaan. Hymyilee hänelle hellästi, puristaa salaa hänen kättään, jopa souteleekin hänen kanssaan järvellä kesäisinä öinä. Semmoista näyttää suhde olleen pitkin matkaa koko avioliiton ajan, jolloin perhe on ehtinyt enentyä neljällä lapsella. Ainoa, mikä hiukan näyttää häiritsevän hyvää sopua, on rehtorin toimet ja isänmaanrakkaus, joille rehtoorska on mustasukkainen. Mutta selin tyytymättömyys Almassa on seuraus hänen suuresta rakkaudestaan mieheensä.

Kun asiain näin ollen Nymark astuu taloon ja emäntä häneen muutamassa viikossa rakastuu, ja muutamain kuukausien kuluessa hänelle kokonaan antautuu, niin ei sitä voi uskoa luonnolliseksi ja mahdolliseksi.

Ensiksikin on huomattava, että jos Nymarkin laisia luonteita löytyykin pikkukaupungissa, sellaiset herrasmiehet eivät mitenkään uskalla menetellä sivistyneitten naisten kanssa sillä tavalla kuin Nymark luvataan tekevän. Olkoot he kuinka sydämmettömiä tahansa, niin tyhmiä eivät he ole, että arvokasta rouvaa miellyttääkseen käyttäisivät melkein samallaista menettelytapaa kuin jotain bufettineitiä valloittaessaan. Sellainen nainen taas, joksi Alma kertomuksen alussa kuvataan, ei koskaan suvaitsisi ihailijoiltaan niin rohkeata ja samalla kömpelöä keikailua kuin Nymarkin on (siv. 35 ja 36). Mutta tekijä antaa hänen suuttumatta kuunnella Nymarkin laisen miehen puheita ja vielä niitä mieleensäkin painaa.

Toiseksi on, niinkuin jo huomautimme, Alma kuvattu kertomuksen alussa ja sen kuluessakin sellaiseksi, ett’ei hänessä ollenkaan huomaa niitä ominaisuuksia, jotka helpoittaisivat viettelemistä. Voidakseen saada uskottavaksi Nymarkin tekemän häiriön, olisi tekijän pitänyt alusta alkaen tuoda esiin niitä piirteitä Alman luonteessa, jotka tekevät lankeemisen mahdolliseksi. Mutta tuodaanko niitä? Ei tuoda muuta kuin tuo jo itsestäänkin Alman ijällä vähemmin tavallinen sentimentaalisuus ja halu hyväilyyn.

Se syy ei kuitenkaan ole riittävä. Sillä lukijan mieleen johtuu hetikohta kuvaukset kirjan alussa, joista näkyy, että Alma on jo oppinut ymmärtämään sen sulon kodissa, joka astuu tulisen ensilemmen sijaan: rakkauden lapsiin. Se kyllä näyttää haihtuvan, kun halu huvituksiin ja mieltymys Nymarkiin on saanut vallan, mutta siinäpä juuri onkin kaksinkertainen rikos psykologiian lakeja kohtaan. Ensiksikin hän huolimatta aivan vähän ennen kuvatusta kiintymisestään mieheensä ja lapsiinsa tuota pikaa rakastuu aivan vieraasen mieheen ja toiseksi hän uusissa tunteissaan tuota pikaa unohtaa sekä miehen että lapset.

Sanoimme edellä, että Karellin ja Alman suhde on hyvä. Sellaisena ollen se ei siis voi rikkoutua niin vähäisistä tyytymättömyyden syistä kuin niistä, mitä esitetään. Nymark saa kuitenkin varsin vähäisillä ponnistuksilla Alman täydellisesti valtaansa. Mutta niinkuin jo on huomautettu, edellykset puuttuvat. Voidakseen tehdä valtavan vaikutuksen Alman sieluun, pitäisi toki ilmestyvän sankarin olla varustettuna suuremmilla ja vaikuttavammilla luonteen ominaisuuksilla, jotka pistäisivät hetikohta Alman silmiin ja himmentäisivät miehen. Vaan sen sijaan antaa tekijä Alman virtaillessa Karellia Nymarkiin hänen povensa kohota ilosta, ylpeydestä ja rakkaudesta. ”John oli niin miehekäs ja voimallinen, ei tosin niin hieno eikä vilkas tuin Nymark, eikä hänen kanssaan voinut niin vapaasti leikkiä laskea, mutta voiton hän otti yhtäkaikki.”

Mutta tekijähän tahtookin näyttää, että se on aistillinen himo ja halu rajattomaan vapauteen, jonka Nymark Almassa herättää! Niin ehkä väitetään.

Että naisen luonteessa on kyteviä hiiliä, joita puhaltamalla saadaan tällaisetkin halut ja himot hehkumaan, sitä ei kukaan epäille. Mutta jos niitä sillä tavalla rupeaa tuleen virittämään kuin Nymark tekee, niin saa ihan varmaan kylmät porot silmilleen. Sillä edellä sanotun lisäksi tulee vielä muistaa, että Almaa ei ole kuvattu aistilliseksi, että hänellä on imevä lapsi ja että aviopuolisojen rakkaus ei suinkaan ole platoonillinen.

Ja sitäpaitse: mitä varten Alma rupeaa koketeeraamaan Nymarkin edessä? Kiihoittaakseen miehensä rakkautta! Nymark on näet tullut sanoneeksi, että miehen rakkaus parhaiten pidetään vireillä siten, että nainen osoittaa suosiota muillekin miehille ja sallii heidän ihailla itseään. Tätä neuvoa Alma nyt päättää käyttää ja siinä ei ole mitään kummaa. Mutta se on kummaa, ett’ei hänessä tätä päätöstä toimeenpannessa näy ollenkaan sen alkuperäistä tarkoitusta. Jos se on tekijän mielestä unohtunut, niin ei se suinkaan ole voinut Alman mielestä unohtua. Luulisi, että vaimo koketeeratessaan miestään kiihoittaakseen tarkastaisi tämän käytöstä ja sitä, minkä vaikutuksen hän tekee. Mutta siitä ei näy vivahdustakaan. Kuinka on moinen ristiriitaisuus ymmärrettävä? Rakkaus Nymarkiinko sen selittää? Mutta edellä näkyy, että se rakkaus, olkoon se hengellinen tai aistillinen, ei ole mitenkään motiveerattu. Ja kuinka ovat ne muut ristiriitaisuudet ymmärrettävät, joita Alman liukuessa Nymarkin helmaan hänessä yhä enemmän huomaa. Kuinka on mahdollista, että hänessä melkein ilman mitään taistelua tapahtuu tuo ääretön muutos? Onko luonnollista, että hän tanssiaisiin lähtiessään häätää kiukkuisesti luotaan pienen poikansa, joka pyytää häneltä apua? Voipiko pienosen rintalapsen äiti ennen vieroittamista heittää hänet koko yöksi itsekseen? Kuinka saattaa hän siihen määrin unohtaa itsensä, että tanssii itsensä pyörryksiin? Onko uskottavaa, että äiti, kun hänelle kerrotaan kuinka lapsensa häntä yöllä kaipasi, vastaa välinpitämättömästi: ”kaivatkoon”? Ja että hän, joka ikänsä näyttää asuneen pikkukaupunkien oloissa, voipi niin kokonaan vapautua yleisen mielipiteen tuomiosta, että vähän sen jälkeen kuin on kuullut juorujen panettelut antautuu niille yhä enemmän alttiiksi lähtemällä rakastettunsa kanssa koko päiväksi luistelemaan? ”Jäädään, ollaan iltaan saakka!" (?)

Me vaan kysymme, tahtomatta itsepuolestamme vastata. Sillä ehkä todellakin löytyy sellaisia naisia, vaikka meillä ei ole ollut kunnia heihin tutustua. Mutta jos niitä muita löytyy, niin ei ainakaan Alma voine kuulua heihin. Jos hänessä piilisi luonteen ominaisuuksia semmoisia, ett’eivät ne estä häntä ulkona metsässä, pakkasessa, kun ei vielä ole suoranaista rakkauden tunnustustakaan tapahtunut, vastustamatta heittäymättä ensimäisen viettelijän valtaan, niin totta ne olisivat tulleet ennenkin näkyviin ja ei liki kymmenvuotinen onnellinen avioliitto mitenkään olisi voinut sinä pysyä. Mutta ehkä tuntevat naiset toisensa paremmin kuin me miehet tunnemme heidät. Ratkaiskoot he tällaiset asiat keskenään. Vaan jos he luulevat, että mies ja perheen isä, olkoon hän perisynteihinsä nähden kuinka kelvoton tahansa, voisi vastaavissa oloissa niin ilman mitään katumusta unohtaa velvollisuutensa ja saada omantuntonsa äänen noin helposti kuulumattomaksi, niin tuntevat naiset yhtä huonosti miehiä kuin hyvästi toisiaan.

Mutta katuuhan Alma! Tuleehan hänen omantuntonsa ääni kuuluville!

Tulee, mutta miten? Se tulee vasta lankeamisen jälleen, ennen sitä ei siitä ole näkynyt paljon merkkiäkään. Mutta yhtä luonnottomalta kuin tuntuu lankeaminen, yhtä mahdotonta on, että katumus ilmaantuu niin kuin se on kuvattu. Suuresti epäilyttää ensiksikin, että neljän lapsen äiti ei huomaisi käytöksensä sopimattomuutta ennen.

Ja toiseksi tuntuu vähemmän uskottavalta, että itse tapaus niemen nenässä yhtäkkiä voisi tuottaa hänelle noita kauheita omantunnon tuskia, jos niitä kerran ei sen enemmän ole sitä ennen näkynyt ja jos hän ne niin helposti on siihen asti saanut haihdutetuksi. Kokematon tyttö kenties vasta viettelyn jälkeen saapi silmänsä auki, mutta naimisissa olevan naisen mieltä ei tuo tapaus varmaankaan voi niin kokonaan kumolleen kaataa sen oltua siihen saakka aivan kohdallaan.

Liekö tekijä heikkoutensa siinä kohden huomannutkin, koskapa hän lisävaikuttimeksi Alman katumukseen tarvitsee Arvin sairastumisen. Mutta sentähdenpä se tuntuukin koko tuo tapaus haetulta effektiltä. Todellisuutta kuvaava kirjailija olisi antanut kaiken ulkonaisen pysyä paikallaan ja jokapäiväisessä elämässä kotona ei olisi huomattu ”mitään outoa, mitään tavatonta”, yhtä vähän kuin edellisessäkään. Ainoastaan Alman sisällinen elämä muuttumattomien olojen vallitessa olisi saanut antaa ratkaisunsa tapahtuneen johdosta.

Mutta nyt tekee Minna Canth lapsen sairaaksi, paiskaa äidin selälleen lattialle, sysää hänelle sängyn jalat käteen ja – purettua hänellä kielen rikki. Sitten saa lapsi muuttaa manalaan, että syy hulluksi tulemiseen olisi suurempi.

Hulluksi tuleminen ei kuitenkaan näidenkään apukeinojen avulla tunnu luonnollisella. Järjen menettämiseen vaaditaan toki muutakin kuin pelko ja pahat unet. Siihen vaaditaan ruumiillisiakin syitä, mutta ne, joita on tuotu esiin, eivät suinkaan ole riittäviä... Vaan se kauhea suonenvetokohtaus jäältä tultua, sehän pudistaa Alman koko elimistöä. Voisi olla, jos se olisi uskottava. Mutta sen mahdollisuutta uskallamme epäillä. Sillä Alma on luistellut koko päivän raittiissa ilmassa ja hänen ruumiillisesta heikkoudestaan ei tiedetä mitään. Hänen lapsensa sairastaa, ja tavallisen äidin omat huolet joutuvat tuollaisissa tilaisuuksissa niin syrjään, ett’ei hän anna niiden itseään ainakaan lattialla kieritellä.

Olisi vielä yksi ja toinen epäpsykoloogillinen pikkukohtaus huomautettava, niinkuin esimerkiksi nuo vanhanaikuisissa romaanissa usein tavattavat unet helvetistä tulisitte päällekirjoituksineen, mutta jääkööt ne. Olkoon vaan lopuksi sanottu, että ”Salakarin” päähenkilö on yhdistys kolmesta eri luonteesta. Alussa on kuvattu hellä äiti ja rakastava vaimo. Keskellä hän muuttuu kuin taikasauvan koskettamana äärettömän kevytmieliseksi naiseksi. Ja lopuksi tulee terveestä, reippaasta ja iloisesta rouvasta hämärä haamumainen olento, jota nähdessään täytyy otaksua, että hän kaiken ikänsä on kärsinyt mitä kamalimpia sekä henkisiä että ruumiillisia tuskia. Nämä luonteet ovat kuitenkin yksi ja sama rehtoorska Alma Karell. Ja kaikkien niiden osaa ehtii hän muka todellisuudessa näytellä noin puolen vuoden kuluessa.

Kysymme: onko ”Salakari” psykolooginen?

K. W. R.

Lähde: Savo 29.12.1887.