Onnellinen (Manninen)

Onnellinen Kirjoittanut Otto Manninen

Hän onnea antoi ja onnea sai,

oli onnen sunnuntailapsi hän kai.

Hän päivänpaistetta myötään toi,

ilon kukkia kultainen lämpö se loi.

Säde silmässään, säde sielussaan

oli hellä, mi kirkasti murheet maan.

Suli pilvet pois, suli jäisin jää,

säde voi, mit’ ei konsaan kolea sää.

Niin valitut valtojen korkeain

väen saa avuks astua heikompain,

väen, innon, mi väsähtämättä vie,

lyhyt elämä, pitkä on etsijän tie.

Lyhyt elämä, iäinen kaipaus,

tääll’ autuainta vain aavistus.

Ah, koht' oli ranta jo tullut tuo,

joka rientäjän vihdoin levätä suo,

tuta rauhaa suo sopusointuisaa, –

on kaukana vaivan ja varjon maa.

Vain rakkautta hän saatoks sai.

Oli sees, pyhä, päilyvä sunnuntai.

Oli suur’, oh täys suven kukoistus,

yli maan, meren juhla ja hartaus.

Pyhän virren hyminä vienoinen

kohos soimaan kuorojen kaukaisten.

Ja mullan maasta hän muutti pois,

kuin soinnut sointua vieneet ois.

Lähde: Manninen, O. 1925: Virrantyven. WSOY, Porvoo.