Onnettomat Rakastajat

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Onnettomat Rakastajat.
(Lähetetty.)
Kirjoittanut Heikki Selin


Tuuloksen kappelissa liki Toivalan kylää, on eräs kallio eli vuori jota kutsutaan ”linnakallioksi.” Sen sivuun on haljennut syvä kolo eli luola, jonka suullen oli pudonnut kalliosta iso kiven möhkäle. Tästä kolosta tietää rahvas täällä paljon haastella, ja pelkäävät sitä ehkä samatekuin tuonelan tupia kirkkoin ympärillä; sillä he tarinoivat sen olevan täynnään kuolleitten ruumiita. Lapsuudesta saakka oli minulla kova halu saada tietoa, mitä siellä luolassa muka kuitenkin löytyisi, jos olis mahdollinen päästä sen perään; mutta pelko esti minun aina yrityksistäni. Nyt kuitenkin kerran karaisin mieleni, otin kimpun päreitä myötäni ja tulitikkuja taskuuni, sitten läksin astumaan erään kumppanin kanssa tähän vuorihautaan. Vaan olen niin hoikka kuin olenkin, sain minä kuitenkin vahvasti ihteeni venyttää, ennenkuin pääsin tästä ahtaasta kiven kolosta luolaan. Viimein kuitenkin kovin rynkättyäni pääsin sinne, vaan lensin yhtä kursia pohjaan asti että nenäni tärähti.

Vähän koperoituani, rikottua nenääni ja ohtaani, johon aika kuppi nousi, otin valkian tikkuun, ja sitten viritin aika leimakan käteeni, nähdäkseni muka mitä tässä kuopassa löytyisi.

Ensin näin edessäni suuren kuolleen käärmeen ja toisen vielä isomman luurankon. Sitten loin silmäni ylös päin, vaan samassa säikähdin vähän, sillä silmiini sattui mustat ihmisen kasvot. Tästä en kumminkaan niin kovin peljästynyt, vaan menin liki ja näin – lautaan maalatun ihmisen kuvan, rintaansa myöden kuvailtu, taivaaseen päin käännetyillä silmäillyksillä, ja paljon puukko latinan kirjoitusta ympärillä. Kuvaus joka varmaan satoja vuosia oli täällä seisonut oli vielä niin elävä luontoinen, että kuumat vedet kastelit poskiani monien ajatusten alla, nähdessäni sen surkiaa katsantoa. Tarkoin kahteltua kaikki paikat, eikä mitään muuta löydettyä, läksin tämän kuvan kanssa kömpimään pois luolasta.

Pääsyäni kotiin, aloin lukea tätä puukko-latinata taulusta, mutta en saanut selkoa. Nyt otin käsiin kaikki Sana ja vanhat Suomen kirjat, mutta nämät antoivat minullen yhden verran selkoa tässä asiassa, kuin korpin puheet varikselle. Viimein kuitenkin älysin että tässä oli seassa Heprean kirjaimia taulun partaalla.

Koko kirjoitus on seuraava: ”Minä rauka istun täällä vuoren sisäs pimes kun mato. Voi! voi! kuku sin’ käki, kumu mettä hauskutuks. Oi lintu laula! Ei minul oo apua! Auta Ukko yli isä minua.

Nyt oli haluni tietää mitä tämä mahtoi olla, ja sentähden kyselin kaikilta vanhoilta ihmisiltä näillä seuduilla jos muka tietäsivät kuka tämän taulun oli tänne pannut; yksi haasteli nyt yhtä toinen toista. Eräs vanha eukko, jonka puheet ovat ehkä peräkkäät, haasteli ennen muinaan suuren sodan aikana erään sulhon tyttönsä kanssa paenneen tähän luolaan vihollisten edestä; mutta sulhon tultua pois, lohkeisi kivi luolan suullen ja neito jäi sinne. Täällä elätti armaansa häntä, siksi kuin talven pakkaset sulkivat valittavan suunsa ikuisten uneen. Ei siis suotta käskenyt neito käkeä kukkumaan ja sen synkän metän puita lintuisen äänen kanssa humisemaan huviksensa. Mahdollista on, niinkuin eukko sanoi, että joku saattoi auttaa kiven putoomista läpeen, kuitenkin on se aina nytkin kulkenut vähän alaspäin; sillä ennen ei siinä ollut kuin kapea rako, josta ehkä taulu lautakin on sisään annettu neitollen, ynnä ruuan kanssa, vaan arvotaan sen maan järäyksen 1846 sitä liikuttaneen, että kolo suureni. – Katkerat huolet kalvaavat aina minun nuorta rintaani, tätä lautaa katellessa, monet muistot muinaista ajoista tuovat minullen monet mielialat, jonkatähden kyhäsin huonoon kynääni muillenkin tätä ilmoittamaan; toivoen ei parempain minua, siitä pahastuvan!

H[eikki]. S[elin].


Lähde: Maamiehen Ystävä 20.1.1849.