Onni (Lange)

Wikiaineistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Onni.

Kirjoittanut Ina Lange
Sisältyy kokoelmaan Erämaan ja saariston tarinoita.


Hän oli tummaihoinen kuten kreoolinainen. Kiharainen tukka riippuu kahdessa paksussa ruskeassa palmikossa pitkin selkää, kun se ei ollut ylös pantuna. Mutta silmäin sininen väri oli pohjolasta. Kun hän istui näin totisena, oli kasvoissa jotain kylmää ja ylpeätä, mutta kun hymyili oli hän ihastuttava.

Kun nuo punaiset huulet olivat kiinni, oli hänen kasvoissaan kuvautuneina kunnianhimo ja rohkeus, mutta kun ne puhkesivat puhumaan, unohtui kaikki muu, eikä muistettu muuta kuin tuota omituista sointuvaa ääntä, joka oli vieno kuin hunaja ja kuitenkin niin metallikirkas.

Adolf raukka oli sepittänyt runoja, niin koko runoelmia hänen silmistään. Niiden epävarmaa katsetta tulkitsi hän oman mielensä mukaan. Adolfista oli hän tavoitettava perikuva. Hänen luonteensa heikkoutta, hänen kunnianhimoansa, turhamaisuuttansa ja kevytmielisyyttänsä ei hän huomannut.

Ollen itse uskollinen kuin koira, jalomielinen ja vapaa epäluulosta, luotti hän tyttöön, uskoi häntä; turvasi lujasti ja vahvasti hänen aikoja sitte annettuun lupaukseensa....

Hän oli Drumsön kartanon rikkaan patruunan kasvatustytär, mutta ei omannut itse mitään. Köyhän lesken tyttärenä oli hän kasvatettu patruunan kustannuksella Helsingissä ja oli kahdeksannestatoista ikävuodestaan asunut kasvatusisänsä luonna, jonka luottamuksen hän täydellisesti oli saavuttanut, ja jonka ainoana naisellisena seurana hän oli.

Adolf oli lakimies, oli ensimäiseksi tullut ehdolle tuomarinvirkaan ja oli tänään odotettavana ilmoittamaan senaatin päätöstä hänelle, sydämmensä valitulle, suuresti rakastetulle sydämensä morsiamelle!

Jos hän tulisi tähän aikaan, koristettuna punaisella, kudotuilla villavyöllä, jonka hänen morsiamensa oli hänelle lahjoittanut, silloin tiesi Maalina, se oli tytön nimi, että hän oli saanut viran ja että hän heti tulisi pyytämään hänet aviokseen kasvatusisältä.

Niin tänään ratkaistaisiin hänen kohtalonsa. Tällä hetkellä. Jos hän tulisi tuolla jäällä niin olisi Maalinan elämän romaani määrätty; vasta alkaneena olisi se jo päättyvä köyhyyteen, yksitoikkoisuuteen ja loisteettomaan ikävään jokapäiväiseen onneen.

Adolf tosin tarjosi hänelle kodin, mutta yksinkertaisen, köyhän, jossa ainoastaan yksi olisi onnellinen kuin Jumala, kun sitävastoin toinen...

Hänellä oli Maalinan lupaus. Salaisesti toisten aavistamatta! Hänen omaksensa tulisi hän tuo kaikkien tavoittama kaunotar. Hänen yksin, tuon vähäpätöisen, jolla ei ollut muuta kuin nuoruutensa ja rakkautensa. Hänen, tuon hiljaisen, ujon kirjainmärehtiän, joka alituisesti oli muiden nuorten herrain tiellä, ja joka salaisesti joutui kaiken heidän pilkkansa ja vehkeitten esineeksi.

Miksi oli Maalina valinnut juuri hänet, kun niin moni muu ihailija ei pyytänyt parempaa kuin langeta hänen jalkainsa juureen? Ja – eivätkö patruunan kolme poikaa kaikki hyörineet hänen ympärillään kuten mehiläiset puhjenneen ruusun ympärillä.

Miks’ei hän ollut valinnut ketään heistä! Heidän suosion osoituksena olivat niin sanarikkaat ja ritarillisen niin silmiinpistävin, miksi ei sitte kukaan ollut sanonut totista sanaa, joka antaisi hänelle aihetta toivominen että heidän korupuheisiin oli jotain todellisempaa tarkoitusta.

Adolfiin taisi hän luottaa. Hänen rakkautensa oli Maalinan omaisuus.

Ja siksi oli hän kihlaunutkin hänelle jo aikoja sitte. Hänelle jota hän ei rakastanut.

Nyt istuu hän siellä ylhäällä, isossa valkoisessa kivirakennuksessa, istuu omassa somassa huoneessaan tuijottaen ulos merelle. Hän katselee sinneppäin väsyneillä katseilla. Tuolla kaukana sijaitsi Helsinki ja sieltä oli hän tuleva.

Meri oli kirkkaana hänen edessään. Se leveni alla, ylt’ympäri, joka taholta.

Viapori näkyi lännessä, jää ulapalla oli pitkin tietä kahden päivän vanha. Aurinko loisti kiiltävälle pinnalle. Puut alipuolella kalliota olivat valkoisina kuurasta. Kirkas, kiilukkainen talvi-ilma.

Koputettiin Maalinan ovelle ja nuori mies patruunan nuorin poika kaartin luutnantti jo 26 vuotiaana sekä kenralinsa adjutantti astui sisään. Hänen kannuksensa helisivät, hänen astuessaan kynnyksen yli ja hänen silmänsä loistivat niin uljaasti, nähdessään kasvatussisarensa punoittavat kasvot.

– Miten kaunis olet. Maalina, tuossa tummanpunaisena puvussa! Sinä näytät niin sievältä istuessasi noin. Aivan kuin joku valkuria tahi amazoni tahi jotain muuta oikein kiihoittavaa!

Nuori mies, joka oli sanonut kaikki nämä kohteliaisuuden imartelevalla äänellä, istuutui nojatuolille.

Maalina pudisti päätään, mutta ei vastannut. Hän tuijotti yhä edelleen itsepintaisesti kaukoputkellaan.

– Mutta Maalina miksi et minua katsele tänäpäivänä? Minähän olen täällä ulkona ainoastaan yhden päivän, ole nyt miellyttävä sisko! Sinä vaan katselet kaupunkiin päin. Ketä odotat? Onko Oskar tuo onnellinen? Tahi – kenties aiot sanoa Kaarlon tänäpäivänä tervetulleeksi mitä suloisimmalla ystävyyden osoituksillasi?

Maalina hymyili sitä myöten, kuin nuorukainen innostui. Vihdoin kääntyi hän ja nauroi hiukan vaativaisesti: Mikä ihastuttava nauru! Nuo valkoiset tavalliset hampaat kiilsivät niin terveinä, ja pieni kuoppa muodostui toiselle poskelle.

Äkkiä muutti hän menetystapaa, kävi totiseksi, huokasi puoleksi ja sanoi kauniilla väräjävällä äänellä:

– Niin Martti, minä odotan sitä, joka on tuleva minun sulhasekseni. Hän rakastaa minua intohimoisesti – luulen että sinä käsität minun haluavan omaa kotia. Enhän saata armoilla isäsi luonna ja kuulla tätiesi viittauksia siitä ”että minun pitäisi mennä naimisiin!” No niin! nyt olen päättänyt mennä naimisiin!.... Jos Aadolf on tullut nimitetyksi, niin tulee hän tänään, kenties jo neljännestunnin kuluessa, ja pyytää käteni isältäni. Minä olen luvannut tulla hänen vaimokseen! Ja jos näen tuon punaisen vyön tuolla ulkona, on tuomioni ratkaistu ja köyhä orpo Maalina raukka tulee köyhäksi rouvaksi, mutta – hänellä on oma koti ja joku joka häntä suojelee kevytmielisten herrain mitättömästä leverryksistä ja – lisäsi hän hetken tarkoittavaisen äänettömyyden jälkeen, – ja myöskin omaa sydäntänsä vastaan.

Nuori mies lensi pystyyn kuin vimmattu. Hän löi kätensä otsaansa ja puri yhteen huulensa. Hän ei saanut hetkeksi sanaakaan suustaan.

Intoisasti heittäytyi hän sitte nuoren tytön jalkain juureen, katsahti ensin häneen säihkyvin silmin, tarttui sitten hänen käsiinsä ja painoi tulisia suuteloja niihin. Hurja ja äkkinäinen oli hänen käytöksensä. Viimein sai hän lausuneeksi muutamia hurjia ja sekanaisia, rakkautta ja mustasukkaisuutta ilmaisevia sanoja.

– Ei, tyttö, ei, ja tuhat kertaa ei. En salli sinun mennä naimisiin tämän surkuteltavan jörön kanssa. Sinä rupeisit osalliseksi hänen kolkoon kurjaan elämäänsä! Tuo karvakulu moukka ilman tapoja ja käytöstä ilman ulkomuotoa ja asemaa seuraelämässä. Lyhyesti sanoen – en suostu siihen.

Maalina katsahti kasvatusveljeensä. Hän tunsi hänet tuskin enään.

– Mutta Martti kulta, eihän sinulla ole sanavaltaa minun suhteeni. Olenhan vapaa ja saatan mennä naimisiin kenen kanssa tahdon? Mitä olet sinä minulle? – – – kasvatusveli, joka melkein alennat minua joutavalla mitättömällä, kunniattomalla sivistelemisellä, minua yksinäistä tyttö raukkaa.

Martti ei enään malttanut mieltänsä. Hän veti nyyhkyttävän tytön luokseen ja kuiskutti hänen korvaansa monta tulista, hellää vakuutusta.

– Minun omakseni tulet sinä, ja minun olet sinä, eikä kenenkään muun! Maalina! sinä rakastat minua, tiedän sen. Ja minä, minä jumaloitsen sinua, loistava tyttö, sen tiedät itsekin.

Tulinen suutelo, ja syleily, pitkä kuin ijäisyys, ei lyhyt kuin sekunti.

Ja sitte äänettömyys, jolloin molemmat eri tavalla katselivat toisiansa. Maalina katsahti kasvatusveljeensä salavihkaa ja puoleksi maahan luoduin silmin. Pitkät silmäripset salasivat osaksi silmäin kylmän, viisaan katseen ja tekivät hänen kasvonsa ujonnäköisiksi.

Ja hän! nuoruuden ihastuksen loistavilla katseilla ihaili hän nuorta tyttöä, vasta voitettua morsiantaan, kaunista, uutta leikkikaluansa, kypsynyttä hedelmää, jolle hänen vaan tarvitsi ojentaa kätensä poimiakseen sen.

Heidän katseensa tapasivat vihdoin toisiaan. Se kulki kuten sähköinen kipinä Maalinasta häneen.

Aurinko loisti suoraan sisään luoden Maalinan ruskeaan tukkaan punertavan värivivahduksen. Se oli kuten välkkyvä säteikkö hänen valkoisen otsansa ympärillä. Ja nuo puoliavonaiset huulet olivat punaiset, punaiset kuten kypsyneet mansikat.

Nyt hän siis vihdoinkin oli onnellinen! Hän oli voittanut Martin, kauniimman heistä kaikista, hänen, kieltämättä isän suositun silmäterän, koko kaupungin pilattu lemmikki. Kuinka onnellinen hän oli! Että mustasukkaisuus taisi vaikuttaa niin mahtavasti! Nyt vasta oli siis Martti oppinut tuntemaan itsensä ja rakkautensa, vasta nyt kun hän pelkäsi kadottavansa Maalinan.

Maalinan poskille ilmestyi ja katosi punaisia hattaroita. Veri virtaili kiivaasti sydämeen, suonet tykkivät valtavasti. Mikä onni!

Mutta samassa kulki pieni lumipilvi yli auringon kehän herättäen eloon tuulen, joka hiljaisesti natisten kosketti ikkunanruutua. Salin kello läheisessä huoneessa löi, se oli ainoa ja pitkällinen rämäkkä lyönti. Se osoitti ainoastaan palvelusväen ruokatuntia... ei, myöskin jotain muuta. Se oli se tunti, jolloin Adolf oli luvannut olla kotona, jos hän olisi saanut viran. Mutta! – hän ei ollutkaan siellä. Mikä onni! Hän ei varmaankaan ollut saanut sitä paikkaa, jonka hän niin lujasti oli toivonut saavansa.

Vihdoin irroitti hän itsensä Martin syleilystä, tarttui hermokkaalla ja kiivaalla liikkeellä kaukoputkeen ja suunnitti sen ulospäin. Koko ulapalla ei näkynyt muuta kuin jäätä ja taaskin jäätä. Etäällä kohosi Gråharan majakka kuten obeliski, yksinäisenä, paljaana harmaana ja autiona. Vieraanvarattomalta ja ahtaalta näytti kallio alapuolella majakkaa, ja ylt’ympäri virtaili kylmä, musta vesi joka ei vielä ollut jääksi hyytynyt. Mikä näkö, synkkä ja musta kuten surullinen tulevaisuus, kylmä ja syvä kuni itse hauta.

Hän ei näkynyt. Mutta tuolla saarellapäin havaittiin yksinäinen luistelija, jonka Utterin kalliot tähän saakka olivat kätkeneet. Hän luisteli pitkiä ulkokaarteja laveissa ympyryissä kiitää hän eteenpäin, yhä lähemmäksi tulee hän.

Olento muodostuu yhä selvemmäksi, ja kun aurinko jälleen pilkistää esille pilvien takaa kimaltelevat kiiltävät teräsjalkimet, jättäen kiitäessään pieniä, valkeita uurteita jäähän.

Maalina katsoi katsomistansa. Hän tunsi hänet. Hän oli siinä, ja punainen vyö liehuu vauhdissa. Hän näkee hänet yhä selvemmin. Vähitellen täyttävät kyynelet tytön silmät. Hänen vieressään oli tuo uusi, hän, joka lupasi hänelle nautinnoista rikkaan mailman! Ilo, ylpeä onni, kaikki, oli ikäänkuin yhtynyt hänen olentoonsa. Hänen asemansa seuraelämässä, hänen varallisuutensa, kaikki! Ja miten kaunis hän oli, miten solakka ja sorea! Jospa hän Maalina vaan ennen olisi tiennyt, mitä hän nyt tiesi!

Tuossa tuli hän, tuo köyhä, jota hän oli luvannut rakastaa, kun ei hänellä ollut ketään parempaa, tuossa tuli hän ottaakseen sen, mikä niin pyhästi oli luvattu hänelle.

Kaikkialla missä hän rientää, leikkaa hän Maalinan nimen jäähän, M ja M ja jälleen M. Miten uhkeat ympyrät! Hän tuntee olevansa niin nuoren, niin terveen, niin voimakkaan: hän ei tahtoisi kenenkään kanssa mailmassa vaihtaa kohtaloansa. Onhan hän rakastettu huolimatta köyhyydestään, ujosta ja moukkamaisesta käytöksestään, punaisista hiuksistaan ja mitättömistä sekä rumista kasvoistaan!

Miten onnellinen on hän! Hänen sydämensä tykytti niin kiitollisesti. Miten hyvä Luoja oli ollut juuri häntä kohtaan, antaessaan hänelle niin paljon hyvää. Sillä seisoohan tuolla ikkunan ääressä, hänen rakastettunsa, hänen uniensa perikuva, uskollisesti odottaen! Pian, pian saa hän painaa hänen huulilleen, ensimäisen, ujon, uskollisen suutelmansa!

Mutta kulmakarvat rypistettynä huomasi Martti nuoren luistelijan.

– – – – – – – – – – – – –

– Kirottu moukka, – mutisi hän, – kyllä minä sinut kuritan noista viittauksista ja rakastuneista liikenteistä! Kuinka hän nostelee tuota uhkeata karvalakkia, esittääksensä sinulle tulipunaista tukkaansa oikein täydessä loistossaan. Kuinka oivallisessa sopusoinnussa tuo purpuranpunainen kaulahuivi on tukan kanssa. Hyi piru – suo anteeksi enkelini – kun ajattelen, että minun ylpeä, kaunis tyttöni uhrattaisi tuolle rikkilukeneelle talonpojalle.

Martti kietoi vielä kerran käsivartensa hänen vyötäisensä ympäri, vetäen hänet lähemmäksi itseään. Ja sitte suoraan ikkunan edessä vielä suudelma hänen otsaansa, poskiinsa ja huulillensa.

– Ah nyt hän jo on lahdessa niemen vieressä. Hän ojentaa käsivartensa sinulle! Katala, minä toivon, että makaisit jään alla tuolla virranjuovassa. Ei, Maalina katso, hän lankee, lyö nenänsä jäähän ja muodostaa sangen naurettavan ilmiön! Siinä sait kaikesta elehtimisestäsi! Pölkkypää! Kuinka tottumattomasti hän käyttäytyy. Kas kuinka hän makaa ja kapuu jaloillaan! Ja nyt molskahtaa hän sisään. Hyvää huomenta, poikaseni! Kokonaan jään alle! Ja se murtuu aina sitä myöten kuin hän kapuu. Tuo on jäähdyttävä herra kosijan suuressa määrin. Ai, ai hän vajoo, eihän häntä enään näykään. Kömmi ylös, raukka, taikka makaa siellä, minulle on se yhdentekevä!

Maalina kalpeni. Hän piti suonenvedon tapaisesti ikkunasta kiinni. Hän näki ymmärtämättä, hänen silmänsä ikäänkuin syöpyi siihen paikkaan, johon Adolf oli vajonnut.

Vihdoin ilmestyi hän jälleen vedenkalvolle, sai tarttuneeksi jäähän ja ojensi rukoilevaisesti kätensä ikkunaa kohti.

Maalina päästi huudon, kiirehti ulos, kutsui rengit, jotka par’aikaa söivät päivällistä, ja vähemmässä ajassa kuin minutissa olivat he rannassa.

Martti seurasi. Yksi Maalinan kylmimmistä ja halveksivimmista katseista oli rankaissut häntä siellä ylhäällä, hänen lausuessaan ilkkuansa Adolfin lankemuksesta. Hän taisi siitä katseesta lukea, minkä arvoinen hänen rakkautensa oli....

Mutta kun he saapuivat ales, ei häntä enään näkynyt. Leveänä ja sinisenä ammotti avonainen juotti heitä vastaan. Siinä oli virta, ja jää liian heikko.

Miehet tekivät minkä taisivat. Martti, tulistuneena Maalinan huudoista ja rukouksista kulki etukynnessä, hän vaipui sisään, nousi jälleen, koetti uudelleen. Turhaan!

Maalina itki ja vaikeroitsi, äärettömien tuskien vallassa. Salaman nopeudella tuli kosto. Ja katumus katkera ja – myöhäinen Martin tukahtuneesta katseesta ja nolostuneesta kasvoinjuonteesta taisi hän nähdä, että tämä luuli näytelleensä huonoa komediiaa, jota hän turhaan koetti arvokkaisuudellaan näytellä loppuun.

Työskenneltiin myöhään iltaan asti. Vihdoin löydettiin hän jään alta. Onnellinen, hurskas katse oli ikäänkuin jäätynyt hänen kasvoihinsa. Ja tuo punainen huivi, se antoi vielä kuolemassakin elämän väreen noille kalpeille, jäykille piirteille.

Onnellinen Adolf! Sinä lopetit elämäsi autuallisen elosi kukkuloilla! Kuinka nuori, kuinka toivorikas! Se oli ihanin päiväsi! Jos olisit elänyt minutin kauemmin, olisi se ollut surullisimpasi! Mutta nyt! Kuinka hyvä on Jumala! Kuinka viisas Luoja!