Orjalaulajan rukous

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Orjalaulajan rukous.

Kirjoittanut Lauri Haarla


Oi, Afrodite liljankorkea,
sa tytär maan ja päivänsätehen,
ken kuljit kerran yllä tuskain meren
sen daimonit vain hymyin valliten,
sa, Afrodite riemun seppelöimä,
pois heitä lempes synkkään Arekseen.
Oi kuule jylinällä pauanteen
tuo mustasukka Ares pakenee
jo kauas, kauas mustaan Traakkiaan.
Sa tiedäthän: jo murtui verikostokeihäs
sen veljesmurhan inha ruoste söi,
ja turhaan heiluttaa tuo hurja soihtuaan.
Ei välkkyin lieska sen nyt enää näytä
tuot’ urhoin temmellystä valtaisaa.
Punerrus räikkä sen nyt loimottaa
vain yllä kalmankenttäin huokaavaisten.
– Oi, jumalatar kirkassilmäinen,
min katsehista parvi perhojen
jok’ ainoo hetki liitää riemuiten,
pois käännä kasvos kauhun mailta noilta,
pois käänny, pois, sua rukoilen,
sun ettei kirjoperhoiltasi siivet
näyistä yön sen maahan herpoaisi.
Nyt ruttohenkäyksin tuulet tohajaa
ja karja Areksen yön varjoss’ saalistaa.
Reväissyt on jo sankareilta silmät
tuo jumalainen korppi Areksen.
Sen koira lieskakielin kiertää, ulvoo
ja ilkein hampain jäytää sydämet. –
Oi, Afrodite, sieltä käänny pois,
mua yksin kuule nöyrää palvojaas. –
Mik’ olenkaan, ma että yltäisin
sun lempes aivotuksen, korkehin,
vain oonhan sokea ja rampa ihminen. –
Mut usko, kuumeiseksi liehtoi sydämen
ne haavat ikuiset, joit’ Ares löi.
Nimessä poltteen sen, ma sulle kuiskaan nyt:
Salainen lempes julmaan Arekseen
sun nääntää sielus liljahaaveineen,
sun hipiältäs pantsar ruosteinen
pois riistää myrtit, ruusut, narsissit.
Ja Traakkiasta tuoksuttomat tuulet
alastomuuttas jäisin viimoin ruoskii,
sun kauneutes ahavoittaa mustin juovin. – –
Häväistä et voi jumaluuttas näin,
et taivas-kauneuttas himmentäin
sit’ alttiiks anna riehujille maan.
Oi tiesi käännä, toisialle käännä!
Oi jumalatar kukkain tuoksuvain
jo herää horroksesta synkän yön!
Povellas uinuvalla – tunnethan –
jo riemun hyrskyt leikki leikkejään.
Nyt herää lännen leyhkään lempeään!
Yl’ aaltoin astu, armas, Melokselle –.
Sua huokaavainen kevät tullut onhan
jo meidän saarelmalle autuaalle.
Sen rantaa kiertää valkeet valkamat
ja kukkakentät, nurmet paisuvat.
Ja tulivuoret villit, hurjat
pois julmat aikehensa unohtain
nyt hartehilleen nostaa rypäleiset maat.
– Hefaistos tullut on, tuo vanha lempes
jo tulisinta rypälettä vaalii,
sua varten kypsyttää – – –
Jos kuulisitkin, kuinka Dionysos
taas saapuu riemuin raikuvin,
murattiköynnös, lehvät laakerin
kuink’ ukon nauraessa tutajaa,
kuink’ itkusilmin suuri herra tuo
pojalle siivekkäälle kertoo lemmestään.
Jos muistaisit tään kaiken, muistaisit,
ken saapuu myös, ken nuorin, voimakkain,
min vuoksi ainoan sa kerran itkit
kuin nainen maallinen vuoks lemmenmurehen.
Oi herää, herää, vaahtosyntyinen,
Manalta saapuvan näät purren kiireisen!
Päin juhlasaarta keula hyrskyää,
päin aurinkoa riemu tyrskyää!
Ken sieltä saapuukaan?
Ken voittanut on kauhut Manan maan?
– Sun sulhos ikiherääväinen,
sun suuri sulhos, kaipuun nuorukainen,
hän jättänyt on rannat kuolon maan.
Hän ylkäs lempeä ja ikivoittoisa,
hän rauhankenttäin vilpas metsämies,
hän kaunein rauhanjuhlain voittajista,
hän poika Kinyraan
löi surman metsäkarjun sarveikkaan
ja saapuu nyt sun luokses juhlimaan.
Oi, Afrodite, kauneus tään saaren –
alitse astu meidän riemukaaren –
Oi ethän tulematta olla voi,
kun adonian kuorolaulut soi –.
En itsein vuoksi saapumaan sua ano,
vaikk’ onkin suuri mulla riemus jano.
Vuoks kaiken kansan, kaikkein kärsijäin
sa saavu, jumalatar valtain lempeäin,
vuoks voitettuin, vuoks saavu voittajain
ja seppelkäsin, hymyin, armahtain
jaa oikeuttas, loista kauneuttas.
Sun tuomioosi yksin uskon,
oi, valtiatar siintosilmäinen.
Kun saavut, korkehin, oi saavuthan,
sa seppelöit vain miehet kunnian,
lie maahan lyöty taikka voittaja.
En itsein vuoksi kuulemaan mua ano,
en itsein vuoksi rukoellen sano:
Pois heitä lempes synkkään Arekseen,
suo juhlariemus meille sydämeen.
Ma enhän kauan riemuakaan kestä:
löi sodan keihäs rammaks jänteret
söi sodan koira multa jäsenet,
vain säästi sulle sykkiväisen sydämen.
Sep’ yksin sykkien nyt etsii lohtuaan,
sep’ yksin hehkuen nyt laulaa laulujaan.
Sen rukousta kuule huokaavaista,
se sama on kuin voimanpäivinään.
Jos liekit löi sen kuinkakin,
jos taistoin löi ja hurmehin,
se sykki tahtiin ylhän näytelmän
niin hurjistuin kuin mieli leikkijän,
– mut vertyi julmuuksista synkän maan
ja kaikkialla kauneuttas kaipas –
Ja kenen puoleen huokas silloinkin
tuo sydän hurja riemuin polttavin,
kun jälkeen taisteluiden hehkui armahilleen?
Sua yksin, ihme, kaivaten,
sun kaltaistasi täältä etsien
se aseetonna sydämiä surmas.
Nyt rinnassain kuin raunioitten yllä
sen liekki sinerväinen yksin palaa.
Sun adonias armaan nähdä halaa
se vielä kerran ennen viime riutumusta.
Ja riemahtain se silloin laulaa,
kun liehuin liidät tälle rantamalle
ja juhlan suot taas rauhan uskojalle.
Juur silloin raikuessa nuorten rintain,
kun miesten kuoro laulaa kunniaasi,
ja nuoret naiset maata polkemaasi
on huulin suutelemaan vaipuneet,
unessa katse, sielu hurmissaan
niin kainoin hartein etees taipuneet,
juur silloin, Afrodite palaavainen,
oot erottava äänen hartahan.
Eik’ armohymystäsi kenkään huomaakaan,
ett’ ääni on se vainen orjalaulajan.


Lähde: Haarla, Lauri 1919: Saarretun näkyjä: runoelmia. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.