Orvon iloa

Orvon iloa. Kirjoittanut Emil Lindahl

Harvoin orpo, unhoitettu

onnenhetken elää,

harvoin hällä rinnassansa

ilonäänet helää.

Ahdistava autius hänt

elon erämailla,

voimiansa vaanien, vain

seuraa varjon lailla.

Polun joka pohjukkaan hän

pettyneenä vaipuu;

liekin lailta leimahtelee

ystävyyden kaipuu

sielussaan, sen polttehessa

hengen voimat hiiltyy,

usko elon ihanteihin

pienenee ja piiltyy.

Ei siis ihme, joskin hällä,

ystävän kun kohtaa,

jolla elon aateluutta

katsehissa hohtaa,

kaihtuu katse äärettömän

ilon kyyneleistä,

onnen tunne tulvahtelee

sielun syvänteistä.

Onhan silloin ahdistava

autius ees poissa;

sopusoinnun sävel soi vain

sydänkammioissa.

Säveleissä sieluhunsa

hyveen henki siirtyy,

ystävyyden arvokkuus, tuo

tietoisuuteen piirtyy.

– – –

Haluaisi hartahasti

seisahduttaa ajan,

saiturin, mi minuutilleen

mittaa onnen rajan.

Tahtoisi ees erohetken

tiiman siirtää taaksi,

muisto että sieluhunsa

syöpyis ainiaaksi!

Lähde: Lindahl, Emil 1919: Työ ja laulu. Suomen sos-dem. nuorisoliiton toimikunta, Helsinki.