Orvon iloa

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Orvon iloa.

Kirjoittanut Emil Lindahl


Harvoin orpo, unhoitettu
onnenhetken elää,
harvoin hällä rinnassansa
ilonäänet helää.
Ahdistava autius hänt
elon erämailla,
voimiansa vaanien, vain
seuraa varjon lailla.
Polun joka pohjukkaan hän
pettyneenä vaipuu;
liekin lailta leimahtelee
ystävyyden kaipuu
sielussaan, sen polttehessa
hengen voimat hiiltyy,
usko elon ihanteihin
pienenee ja piiltyy.
Ei siis ihme, joskin hällä,
ystävän kun kohtaa,
jolla elon aateluutta
katsehissa hohtaa,
kaihtuu katse äärettömän
ilon kyyneleistä,
onnen tunne tulvahtelee
sielun syvänteistä.
Onhan silloin ahdistava
autius ees poissa;
sopusoinnun sävel soi vain
sydänkammioissa.
Säveleissä sieluhunsa
hyveen henki siirtyy,
ystävyyden arvokkuus, tuo
tietoisuuteen piirtyy.
– – –
Haluaisi hartahasti
seisahduttaa ajan,
saiturin, mi minuutilleen
mittaa onnen rajan.
Tahtoisi ees erohetken
tiiman siirtää taaksi,
muisto että sieluhunsa
syöpyis ainiaaksi!


Lähde: Lindahl, Emil 1919: Työ ja laulu. Suomen sos-dem. nuorisoliiton toimikunta, Helsinki.