Pääsiäisyö
| Pääsiäisyö. (Suomennos). Kirjoittanut Vladimir Korolenko |
Oli pääsiäisiltä vuonna 187*.
Illan hämärä oli jo kauan sitten painunut seudun yli; ja maa, joka oli päivän kuluessa lämminnyt, tuntui täysin siemauksin hengittävän sisäänsä kevätillan virkistävää viileyttä. Usvaa, joka kohosi kohti tähtitaivasta, voi verrata juhlan kunniaksi sytytetyn suitsutusastian pyhään savuun.
Vallitsi hiljaisuus. Pieni läänin kaupunki N., joka oli pimeyden peittämä, ei vielä nukkunut, vaan odotti kellojen soittoa tuolta ylhäältä kellotapulista. Toisinaan nähtiin joku yksinäinen kulkija, joku myöhästynyt työmies, jota ei edes juhla voinut päästää elämän häärinästä; toisinaan kuultiin jonkun vuokra-ajurin ajoa; ja taasen vallitsi syvä hiljaisuus... Elämä kaduilla oli lakannut, mutta sekä rikkaan salin että köyhän majan ikkunat säteilivät valoa. Koko maiseman yllä lepäsi odotuksen tunnelma. Ylösnousemuksen ja uudestaansyntymisen korkea muistohetki lähestyi.
Kuu ei vielä ollut noussut valaisemaan kaupunkia, joka sijaitsi erään kukkulan varjossa. Sen huipulla sijaitsi suuri, synkännäköinen talo. Talo kuvastui korkeissa, suorissa viivoissa kohti kirkasta tähtitaivasta, ja tuskin voi erottaa sen tummia porttia, jotka ammottivat sen synkissä seinissä. Neljä tornia, kukin talon yhdessä nurkassa, kuvastui suippoine huippuineen kohti taivasta.
Vihdoin kuului kellotapulista ensimäinen helähdys, joka häipyi kauas hiljaiseen yöhön... sitten toinen, kolmas... Seuraavana hetkenä kumisevat eri paikoissa sijaitsevat ja eri ääniset kellot, ja niiden sointu vyöryi kummalliseksi soinnuksi yhdistyneenä hiljaa kaukaisuuteen. Siellä korkeudessa olevasta talosta kuului heikko soitto, joka oli murtuneen, vapisevan äänen tapainen, jonka ääniaallot vaivaloisesti sointuivat toisten mahtavassa soinnussa.
Kellonsoitto loppui vihdoinkin, niinkuin häipyen kaukaisuuteen, ja yön hiljaisuus vallitsi taasen. Kauan vielä kuului hiljainen kaiku, joka oli väräjävien kielien heikkonevan äänen kaltainen... Taloissa sammutettiin valkeat; ainoastaan kirkkojen ikkunat enää loistivat. Vielä kerran, armon vuonna 187*, kulki vanha rakkauden ja veljeyden tervehdys kautta maan...
Synkännäköisen talon portit ulvoivat saranoillaan, ja ulos astui plutoona sotilaita vartianmuuttoa varten. He pysähtyivät kullakin vartiopaikalla, jotka olivat talon kulmauksissa. Tummasta sotilasjoukosta astui joka kerta väsynein askelin mies ja vartiossa oleva meni häntä vastaan, ottaakseen haltuunsa hänen paikkansa plutoonassa... Niin jatkoi plutoona, kunnes se oli tehnyt kierroksensa vankilan muurien ympäri.
Talon vasempaan kulmaan asetettiin vartijaksi nuori rekryytti, vielä kömpelö ja kankea liikkeissään. Hänen nuoret kasvonsa osottivat semmoisen vasta-alkajan jännitettyä tarkkaavaisuutta, jolla hän käy ensi kertaa täyttämään vastuunalaista velvollisuutta. Vankilan muurin luona teki hän kankeasti ja rämisten kivääritemppunsa, otti senjälkeen kaksi askelta vasemmalle ja asettui toverinsa viereen. Tämä luki sitten kuten ulkolukua järjestyssäännöt.
– Tarkkaa kaikkia, jotka kulkevat tästä kulmasta tähän, ole virkeä, j. n. e.
Rekryytti kuunteli tarkkaavasti omituisen surullinen ilme harmaissa silmissään.
– Oletko ymmärtänyt? kysyi kersantti.
– Tietysti!
– No, pidä sitten huoli itsestäsi, lausui kersantti ankarasti ja jatkoi sitten ystävällisemmällä äänellä: – Älä ole suruissasi, Fadejev, ethän ole mikään akka... Toivon, ettet pelkää pirua?
– Miksi juuri pirua? kysyi Fadejev ivallisesti ja lisäsi mietiskellen: tunnen vain olevani kovin raskaalla mielellä.
Nämä avosydämiset, melkeinpä lapselliset sanat saattoivat sotilaat nauramaan.
– Talonpoikais poikaraukka, huomautti kersantti myötätuntoisesti hymyillen ja komensi senjälkeen tylysti:
– Kivääri olalle!... Eteenpäin, mars!
Vartiasto kääntyi reippaasti kulmasta ja sen tahdikkaat askeleet häipyivät pian yön hiljaisuuteen. Sotilaat kulkivat kiväärit olalla hiljaa muuria pitkin...
Vankilassa alkoi viimeisen soiton jälkeen vilkas liike. Tumma, kolkko vankilan yö ei ollut pitkiin aikoihin huomannut sellaista vilkkautta. Koppien kolkot ovet avattiin toinen toisensa jälkeen, ikäänkuin olisi kutsu messuun todella merkinnyt vapauden sanomaa. Miehiä, puettuina harmaisiin viittoihin, joissa oli kamala, paljon merkitsevä valkoinen lappu selässä, kulki parvittain pitkissä riveissä käytäviä myöten ja astui valosta loistavaan vankilan kirkkoon. Vankien kahleitten kolina sekaantui vartioitten aseitten kolinaan. Harmaa joukko asettui eri osaan kirkkoa, joka oli rautaristikoilla varustettu. Samoin olivat kaikki kirkon ikkunat varustetut rautaristikoilla.
Vankila tyhjensi, paitsi neljää suljettua koppia, jotka sijaitsivat kulmatorneissa. Neljän yksinäisen vangin kuultiin siellä sisällä rauhattomasti liikkuvan edes ja takaisin, tuon tuostakin aina kuunnellen oviensa luona ja halukkaasti seuraten kirkkolaulun kaukaista ääntä.
Eräässä yleisessä vankilahuoneessa makasi puuvuoteellaan vanki, juuri sairastunut. Tarkastaja, jolle sairaasta oli ilmotettu, tuli toisten vankien mentyä kirkkoon hänen vuoteensa luo, kumartui hänen ylitsensä ja tarkasteli häntä katsellen silmiin, jotka heijastaen kummallista kiiltoa, tuijottivat suoraan eteen.
– Ivanow!... Kuuleppa Ivanow! Vanki ei edes kääntänyt päätään; hän mutisi uupuneella äänellä jotakin epäselvää, kun taasen hänen polttavat huulensa tuskin liikkuivat.
– Huomenna sairaalaan! määräsi tarkastaja, ja mennessään huoneesta antoi hän eräälle vartioista määräyksen pysähtyä oven luo. Tämä katseli tarkkaavasti kuumesairasta ja pudisti sitten päätään.
– Ah, sinä maankiertäjä! Näytät ystäväni siltä, kuin olisit vihdoinkin saavuttanut tarkotuksesi. – Ja sellainen ilme kasvoillaan, kuin olisi hän pitänyt sairasta parantumattomana, menihän käytävää pitkin kirkkoon. Täällä asettui hän oven viereen kuullakseen jumalanpalvelusta, ja kumarsi innokkaasti.
Sairaan kuumehoureita kuului koko ajan vankihuoneesta. Hän oli keski-ikäinen, voimakasrakenteinen mies. Kuumeessa houriessaan nähtiin hänen kaavojensa väistyvän hänen aivan äsken elettyjen kohtalojensa vaikutuksesta.
Katkeraa pilaa oli kohtalo laskenut tämän maankiertäjän kanssa. Hän oli kulkenut tuhat virstaa, ponnistellut erämaiden kautta, yli korkeiden vuorten ja kestänyt tuhansia koetuksia ja vaaroja, aina palavan koti-ikävänsä ajamana ja ainoastaan yhden toivon ohjaamana: saada kohdata omaisiaaa, olla heidän luonaan... kuukauden... viikon ja sitten, ja sitten – olisi hänelle saanut käydä niin huonosti kuin tähän asti oli käynyt. Ainoastaan sata virstaa oli vain enää jälellä päämäärään, mutta silloin joutui hän vankeuteen.
Vihdoin vaikeni sairas, hengitys tasoittui, tuli rauhallisemmaksi. Maankiertäjän sisimmässä räikkyivät valoisammat mielikuvat.
Vanha metsä humajaa. Hän tuntee tämän tyynen, soinnukkaan suhinan. Hän tuntee jokaisen puun äänen metsässä, majesteetillisten honkien korkeat, sopusointuiset äänet, honkien, jotka huojuttivat tuuheita, tummanvihreitä kruunujaan, kuusien pitkäveteisen kuiskauksen, leppien iloisen ja haapojen vapisevan äänen. Hän kuvittelee kuulevansa lintujen laulua, harakkojen iloisen naurun, hän kuvittelee seuraavansa puron hurjaa juoksua kivien ja viidakon läpi. Itse tunkeutuu hän erämaiden halki.
Sairaasta tuntui kuin olisi erämaan vilvottava tuuli saavuttanut hänet. Hän kohottausi, hengitti syvään, sillä välin tuijottaa eteensä suurin silmin... Maankiertäjä, karkuri oli itkenyt silmänsä johonkin levottomuutta herättävään!... Ovi oli auki!...
Voimakas kiihko vavisutti sairaan ruumista. Kuume katosi erään onnellisen ajatuksen pakoittamana, ja tämä ajatus valaisi hänen sieluaan kuin auringonsäde, puhkaisi synkän pimeyden... Ovi oli auki!...
Seuraavana hetkenä seisoi sairas suorana lattialla, tuijottaen eteensä hurjasti hehkuvin, veristivin silmin.
Joku oli palannut kirkosta ja avannut vankihuoneen oven... Kirkkolaulun säveliä kuului kauvempaa, panivat vangin kuuntelemaan niitä, ja hänen kalpeilla kasvoillaan huomattiin syviin liikutuksen ilmaus, silmät kostuivat kyynelistä, ja hänen mielestään sukeusi esiin kauan kaivattuja kuvia: vanha kirkko hänen kotikylässään, kunnianarvoisten honkien ympäröimänä, jotka hiljaa huojuttivat tummia kruunujaan yön hiljaisuudessa... joukko tuttuja kasvoja, kaikissa ikkunoissa olevat kynttilät, jotka kuvastuivat joen kalvoon, ja juuri tämän kirkkolaulun säveleet... Hän kiiruhtaa tiehensä vielä kerran saadakseen kuulla ja nähdä kaiken tämän omaistensa piirissä.
Tarkastaja seisoi kuitenkin vielä kirkon oven luona, vaipuneena hartauteen ja rukouksiin.
Nuori rekryytti kävelee vankilamuurin luona kivääri olalla. Hänen edessään on tasainen, laaja kenttä, joka juuri oli vapautunut jääpeitteistään. Tuulen suhina, kun se kiitää yli kentän, joka on viime vuoden aroheinän peittämä, herättää sotilaassa surullisia ajatuksia.
Nuori vartia pysähtyy muurin luo ja vaipuu kiväärinsä tukemana syviin ajatuksiin. Hän ei vieläkään voi vallan hyvin käsittää, mitä tarkoitusta varten hän on tähän asetettu, tämän aution kentän edustalle ja ase kädessä itse tänä pyhänä, juhlayönä. Hänhän on vieläkin sama talonpoika, joka ennen ymmärsi hyvin vähän kaikesta tästä, joka oikeasta sotilaasta tuntuu vallan yksinkertaiselta ja luonnolliselta. Hänen toverinsa tapasivat sen tähden kutsua häntä leikillisesti ”talonpojaksi”.
Eikö hän vielä iskettiin ole ollut oman peltotilkkansa vapaa omistaja, jolloin ei ole tarvinnut työskennellä toisten kuin itsensä ja omaistensa eteen?... ja nyt, niin nyt... siinä on pelon tunne jostakin voittamattomasta, joka estää talonpoikaisnuorukaisen raitista, kömpelöä luonnetta pääsemistä muuten kuin askel askeleelta eteenpäin vihatulla sotilasuralla.
Mutta tällä hetkellä on hän ainakin yksin... Autio kenttä, joka on hänen edetään ja tuulen soinnuton sävel saattavat hänet unelmien maailmaan. Myös kuvittelee sotilaan mielessä kotoiset kuvat. Myöskin hän kuvittelee mielessään kotikyläänsä, myös hän luulee kuulevansa valoisaa kyläkirkkoa ympäröivien honkien suhinaa.
Toisinaan palaavat hänen ajatuksensa todellisuuteen ja hänen harmaat silmänsä kuvastavat ikäänkuin kummastusta sen johdosta, että hän vielä seisoo tämän synkän muurin luona. Mutta surullisesti laulava yötuuli palauttaa taasen hänen mieleensä rakkaat kotoiset kuvat, ja taasen vaipuu nuori sotilas kivääriinsä nojaten suloisiin unelmiin...
Lähellä sitä paikkaa, missä hän seisoo, häämöttää muurin päällä tumma esine, ihmisen pää... Se on maankiertäjä, joka on kiivennyt muurille ja ketoa kohti kääntyneenä silmäilee erään kaukaisen metsän tuskin näkyvää rajaa. Pullistetuin rinnoin henkää hän himokkaasti raitista, vapaata yötuulta, painuu sen jälkeen käsiensä nojaan ja luisuu hiljaa muuria alas...
Kellojen iloinen soitto keskeyttää yön hiljaisuuden. Vankilakirkon ovet avataan, ja köörilaulun kaikuessa alkavat kirkkomenot. Sotilas kohottautuu, paljastaa päänsä ja tekee ristinmerkin... mutta nostaessaan kättään rukoukseen, kivettyy hän kauhusta... Maankiertäjä on päässyt maahan ja alkanut juosta kaikin voimin yli aroheinää kasvavan kentän.
– Pysähdy, pysähdy, ystäväni! huutaa vartia, nostaen kauhistuneena kiväärin.
Kaikki, mitä hän on pelännyt, mitä kohtaan hän on tuntenut sanomatonta kauhua, tuntuu nyt olevan yhdistyneeni tuossa pakenevassa harmaassa haamussa. ”Ankara sotalaki” on se ajatus, joka muistuu sotilaan mieleen, kun hän vie kiväärin olalleen, tähtää ja suljetuin silmin ja surkea ilme kaivoillaan painaa lipasinta...
Kaupungissa kaikuu taasen kellojen sopusointuinen soitto ja... taasen kuullaan vankilakirkosta haljenneen kellon vapiseva ääni, joka on siipeen ammutun linnun äänen kaltainen. Vankilamuurien sisällä kaikuu kuorolaulu, jonka säveleet hulmahtelevat vielä kentälläkin, tuon juhlalaulun, ”Kristus on ylös noussut!” sävelet.
Juuri silloin pamahtaa laukaus, joka äänellään voittaa kaiken muun... Hiljainen, avuton vaikerrus kuuluu kaukaa; ja sitten on kaikki kuolon hiljaista.
Ainoastaan laukauksen pitkällinen, surullisen huokauksen kaltainen kaiku vyöryy taasen aution kentän yli.
Lähde: Työmies 2.5.1905.