Päin päivää

Päin päivää Kirjoittanut Antti Rytkönen

Sade vihmoo vettä, ja maasta

jää sulanut on sekä kirsi,

kevätkukkaset tuoksuu haasta

ja soi suven saapuvan virsi,

sitä helkkyvät ilmojen pielet

sekä laulavat lainehet läikkyin,

sitä soittavat tuhannet kielet,

avaruus valovirtana väikkyin.

Yli maan käy henkäys Herran,

taas uusia muotoja luopi,

maa usvihin uupunut kerran

ydinvoimansa ilmi tuopi.

Elo nuori ja täyteläs, uhkee

nyt syttyvi sumujen häivään,

pian ruusut kukkahan puhkee

terän nostaen suureen päivään.

Maa, kuolon mi varjoissa nukkui,

taas toivojen toukoja kantaa,

sydänusko, mi syksyhyn hukkui,

valovälkkyä etsivi rantaa.

Yön varjot kauaksi haipuu,

ja pimeys voittajan kohtaa,

povessansa kellä on kaipuu,

päin päivää purren hän johtaa.

Ja hän katsehen sinne nyt kiintää,

kuhun päättyvät ilmojen kaaret,

kussa valkama kaukainen siintää

sekä kukkivat suviset saaret.

Tosin kangastuksien lailla

monet haihtuu kaukaiset rannat,

mut kaikkea et ole vailla,

kun rantojen kaipuuta kannat.

Lähde: Rytkönen, Antti 1930: Yksinäisyyden sävel: runoja. Otava, Helsinki.