Päivää kohti

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Päivää kohti.

Kirjoittanut Eero Eerola


1. Yötinen polku.[muokkaa]

Pilkkiopimeänä vielä ilman kansi.
Joku yksinäinen tähti vaan on syliin
tumman avaruuden eksynyt kuin ennus,
merkki viittoileva uinuvihin kyliin,
jotka metsän reunaan, luokse vainioitten
taikka vetten partahille nousseet ovat,
joitten nousennasta metsän alta kertoo
tarut kummat, ihmeelliset, tarut kovat.
Korpi huokaa omaa synkkyyttänsä,
hiljaa lakkalatvat korkeet huojuu,
ikuinen, soi korven huminassa
yksinäisen kaihon raskas sävel,
kaihon lakkaamatta saman aamust’ iltaan,
illast’ aamuun vuosisatain taakse.
Korven kannel vuosisatain kannel.
Kolkoin käsin korpi syliin kietoo
pienet torpat, töllit kätköihinsä,
tummin harsoin harmaan latoryhmäin
pirtin, saunan kanssa yhteen nitoo.
Päivällä sen luokse tuskin löydät
pitkin sammalpeittehistä tietä,
yöss’ et aavistakaan asumusta,
ellei havaa herkkä Hallin korva,
erätorpan vahti valvovainen.
Pilkkopimeässä vielä ilman alla
töllit, talot nukkuu kaikkialla.
Kaikk’ ei sentään. Kuuluu jalan kopse,
polkukiviin askel kapsahtelee,
joskus risu taittuu, oksa rasahtaapi,
kylää kohden, kohden kartanoita
torpan mies ja hepo astahtelee.
Yksinäinen tähtikin jo sammuu.
Pieni kajo päivää ennustaapi.

2. Päiväläisen laulu.[muokkaa]

Vierasta sarkaa taatani kynti,
vierasta taatan taata,
saaneeko joskus poikani astua
oman pellon maata.
Raskas on askel, pitkä on päivä
takamaan torpasta taloon.
Kerranpa, kerranpa satasyli-sarkoja
aukee kauaksi saloon.
Kerranpa ikioman orren alla
puhdevirsiä vierrän.
Avajan päivälle suopursu-rahkan,
kantoja, kiviä kierrän.
Perkaillen peltoa, möyhinpä multaa,
poikani jatkaa työtä,
iloiset helkkehet korvesta kaikuu
auringon nousun myötä.

3. Uutisraivaajat.[muokkaa]

Työn vilske käy, käy kuumeinen
jo pitkin Suomenmaata,
jo nousee sadointuhansin
ja katsein toivontäyteisin
nuo rankat miehet raivaajat,
joill’ on niin lämmin usko.
Käy kirveen kalske, kuokka lyö
ja auran vako aukee,
ja kodit armaat kohoaa,
kuin kiitosuhri suitsuaa
jo uudet sauhut taivaille,
ja sydänrouta laukee.
Suo sulaa, mieli lämpenee,
ja käsivartten voimaan
kuin uusi tarmo virtailee,
pystyiksi varret oikenee,
ja rinnan alla helkähtää
kuin pyhät virret soimaan.
Ne virret uhkuu uskoa
työn riemuun, voittoon, taikaan,
maaemon voimaan ihanaan
ja päivään, päivän Jumalaan,
mi etsiväiset johdattaa
voi uuden onnen aikaan.

4. Toiveiden kellot.[muokkaa]

Kultakorret päivässä päilyy,
läntisen tuutussa tähkät häilyy,
näen minä Suomeni onnen ruskon,
sain minä pelloilta valkean uskon.
Silloin mun Suomeni suureksi varttuu,
konsa sen kotovilja kymmenkerroin karttuu,
silloin sen kansa myös kauniina elää,
kantelot voiman ja sovun virttä helää.
Silloin sen kansa on valpas ja vakaa,
inhat ei sitä itätuulet tapaa,
rakkaina kohoavat kotolehdon kunnaat,
on niistä maksettu hien, veren lunnaat.
Silloin on kansani yksi ja suuri,
vankkumaton kuin paatinen muuri,
suojatien Suomen, sen kodit ja sen pellot. –
Kaukaa, kaukaa kumajavat uuden ajan kellot...


Lähde: Eerola, Eero 1930: Kuokka, miekka ja auringon armo: isänmaallisia runoja. Forssan kirjapaino o. y., Forssa.