Päivä koittaa!

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Päivä koittaa!
Kertonut Wilja.
Kirjoittanut Minna Canth


Sisällysluettelo

I.[muokkaa]

Rauhalan ja Ristolan torppien maat olivat vieretysten. Rauhala oli vähäisellä mäen törmällä likellä lahtea, jota outo olisi helposti voinut luulla lammeksi, sillä salmi, joka vei Kallaveden väljille vesille, peittyi tykkänään lehtipuitten suojaan. Saman lahden pohjukasta näkyi Ristolan torppa. Tyven ja ihana oli tämä lahdelma. Koivut, jotka suorina ja tuuheina kasvoivat rannoilla, kuvastuivat sen välkkyvässä vedessä; olipa aivan kuin samasta juuresta aina kaksi koivua olisi lähtenyt, toinen ylös, taivaan siintävää korkeutta kohden, ja toinen alas, järven syvyyteen pyrkien, missä toinen taivas kilvoitteli loistavassa kauneudessa korkeuden taivaan kanssa. Maa oli alankoa; ainoastaan Rauhalaa vastaisella rannalla kohosi jyrkkä, yksinäinen kallio, jonka kaljua kylkeä lahden kirkas vesi väsymättä suuteli. Kun mainitusta salmesta, joka oli pitkä ja kapea, soudettiin ulos Kallaveteen, nähtiin vasemmalla kädellä, noin kivenheitto matkaa salmen suusta, Koiviston uhkea talo. jonka alueesen sekä Rauhalan että Ristolan torpat kuuluivat. Laveat viljavainiot ympäröivät tätä taloa, joka muuten rakennuksiensakin puolesta todisti asujainten toimesta ja varallisuudesta.

Eräänä helteisenä kesäpäivänä oleskeli kaksi lasta, poika ja tyttö. Koiviston aaltoelevan ruispellon pientarella. Poika, joka näytti olevan vähän vanhempi toveriaan, loikueli selällään nurmikolla ja varjosi käsivarsillaan silmiään taivaan huikaisevalta valolta. Tyttö istui hänestä vähän matkan päässä ja sitoi uskoa kiehkurata ruiskukista, joita hän kosolta oli kerännyt helmaansa. Hetken olivat he näin äänettöminä olleet, kun seuraava kiista syntyi heidän välillään:

– Kuule Niilo!

– Hoi?

– Sinä olet laiskin poika tässä maailmassa.

– Niinkö luulet, Katri?

– Siitä olen varma.

– Vai niin, – vai olet varma! Päätät sen kaiketi siitä, kun näin mukavasti tässä oikoelen enkä edes keräile sinulle kukkia tuohon kiehkuraasi?

– Ei sinun sitä tarvitsekaan tehdä, johan minulla on tarpeeksi asti kukkia.

– Millä nyt sitten näyttäisin sinulle virkkuustani? – Niilo kavahti istumaan tätä kysyessään ja katsoi tutkistellen tyttöön, joka juuri oli saamaisillaan kiehkuransa valmiiksi.

– Minkätähden sinä aina oleskelet noin unisena ja hiljaisena, silloin kuin sinulla olisi valta oikein keikkua ja hyppiä, niinkuin muutkin lapset tekevät?

– Hm – etkö sinä sitä ymmärrä? Tietysti sentähden, kun minua paremmin haluttaa olla niinkuin olen.

Katrin kiehkura oli nyt valmis. Hän katseli sitä ihastuksella ja näytti jo unhottaneen koko kiistan. Sitten painoi hän sen kultakutriseen päähänsä.

– Katso, Niilo, kuinka se on kaunis! – lausui hän ilosta loistavin silmin.

– Kyllä – Niilon silmät luiskahtivat kiehkurasta alas Katrin sinisiin silmiin ja hohtaviin poskiin, – kyllä on hyvin kaunis – virkkoi hän harvaan ja painavasti, mutta epäiltävää on, tarkoittiko hän kiehkurata tai jotakin muuta.

Katri katsoi Niiloon.

– No, joko tottakin jaksoit nousta istumaan? – kysyi hän pilkallisella hymyllä.

Niilo punastui ja hyppäsi ylös nurmelta.

– Maltas – sanoi hän – kyllä näytän, onko velttous kangistuttanut jäseniäni.

Ennenkuin Katri aavistikaan hänen aikomustansa, oli Niilo siepannut hänet käsivarrelleen ja juoksi, kantaen tyttöä sylissään, pitkin pellon pientaretta; hyppäsipä vielä ojan toisellekin puolen ja sieltä taas takaisin, uudistaen saman tempun tavan takaa, eikä välittänyt lainkaan Katrin kirkumisesta. Turhaan tämä tepasteli ja ponnisteli voimiaan, Niilo vaan nauroi ja puristi häntä väkevällä käsivarrella rintaansa vasten. Viimein he joutuivat alas rantaan. Täällä Niilo pysähtyi läähättäen ja laski kannettavansa maahan.

– Vieläkö moitit minua laiskaksi? – kysyi hän, seisahtuen Katrin eteen.

Mutta nyt oli Katri närkästynyt eikä virkannut sanaakaan; peitti vaan kasvojaan käsiinsä ja itkeä tihutti. Niilo jo tuli levottomaksi. Hän alkoi tyttöä lepytellä, laskeutui alas hänen jalkainsa juureen ja koki väkisen irroittaa hänen pieniä käsiään, jotka säälimättä puristivat noita armaita sinisilmiä.

– Katri kulta – puhui hän – miksi sinä noin vähästä suutut? Älä itke, en minä enää koskaan semmoista tee. Tule leikkimään tuonne rantaan, minä opetan sinun voileipiä viskaamaan.

Katri tirkisteli sormiensa välistä Niiloon, tutkiakseen, oliko tämä tuuma täyttä totta, taikka oliko se ainoastaan viekas juoni, jolla Niilo tahtoi häntä houkutella itkusta lakkaamaan. Mutta Niilo tapasi hänen silmäyksensä ja ihastui, otti tyttöä kädestä ja vei häntä likemmäksi rantaa.

Siellä hän etsiskeli sopivia kiviä, joista antoi parhaimmat Katrille ja jätti itselleen huonoimmat. Kyynelet tytön silmissä olivat jo kuivuneet.

– Katsos nyt, Katri!

Niilo viskasi kiven niin taitavalla kädellä järvelle, että se kuudesti kosketti veden pintaa ja vasta seitsemännellä kerralla vajosi syvyyteen.

– Hei, Niilo, sinäpä vasta olet oikein aika mies! – huusi Katri ihastuen.

– Pyh! onko tuo nyt sitten mikään konsti – kuului äkkiä ääni heidän takanaan. Niilon ikäinen poika oli tullut rantaan ja heidän huomaamattansa katsellut Niilon mestaritemppua.

– Ei se sinulta, Yrjö, ainakaan synny – lausui Katri.

– No, sepä kumma, ett’ei se minulta syntyisi!

Uhkamielisellä rohkeudella etsi Yrjö mieleistään kiveä ja kun oli semmoisen saanut, sylkäsi hän siihen kolmasti, heilutti sitä monta kertaa kädellään ja sinkahutti niin viimein ulos järvelle. Kivi lensi kauvas, putosi viimein alas ja – ploks! – vajosi heti syvyyteen.

Katri nauroi.

– Ethän saanut ainoatakaan voileipää, – ilkkui hän.

Tuo Yrjöä kovin harmitti.

– Kunpa olisi minulla pallo mukanani, niin näyttäisin, että voisin sen heittää korkeammalle ilmaan, kuin kumpikaan teistä – sanoi hän.

– Saat heittää minun palloani – lausui Katri ja otti taskustaan samalla kauniin pallon, jonka antoi Yrjölle.

Tämä keräsi viimeisetkin voimansa ja heitti sen ylös ilmaan. Korkealle pallo todella kohosikin, mutta takaisin tullessaan meni se syrjään ja – voi onnettomuutta – putosi suoraan järveen. Katri hyrähti itkuun ja Yrjö koki häntä lohduttaa, lupasi pyytää isältään rahaa ja ostaa hänelle paljoa kauniimman pallon sijaan. Mutta Niilo oli heti juossut veteen ja sukelsi järven pohjaan, juuri sille kohdalle, mihin pallo oli pudonnut. Silmiään rävähtämättä, tuskin hengittäenkään katseli Katri tyynettä veden pintaa, kunnes Niilon pää taas tuli esiin ja hän pudistellen keltaisia kiharoitaan ja näyttäen palloa kädessään, ui rotevasti rantaan. Riemuhuudolla juoksi Katri häntä vastaan ja otti herttaisella kiitollisuudella pallonsa Niilolta.

Lapset, jotka näin leikkivät, olivat kaikki likeisistä kylistä. Yrjö oli rikkaan Koiviston ainoa poika, Niilon äiti, joka kymmenen vuotta oli jo miehestään leskenä ollut, omisti Ristolan mökin ja Katrin vanhemmilla taas oli Rauhala hallussaan. Niilo ja Yrjö olivat noin kaksitoista vuotisia, terveitä, punaposkisia poikia. Pienempinä, kun eivät vielä työhön kyenneet, olivat he päivät päätään olleet yksissä, ja silloin oli pikku, sinisilmä Katri aina kolmantena joukossa. Talvella he luistelivat, olivat lumisilla, tai istuivat Koiviston tuvassa ja kokivat kilvassa saada katekismoa päähänsä. Siinä toimessa oli Niilo aina etevin, niinkuin hän muutoinki oli tovereitaan kehittyneempi. Mutta kesälläpä kirjat makasivat pölyssä hyllyllä ja lapset aamusta iltaan leikkiä löivät ulkona kedolla tai järven hiekkaisella rannalla. Oi ilon ja viattomuuden päiviä! Ne olivat sittemmin Katrin rakkaimmat ja kalliimmat muistot.

II.[muokkaa]

Ajat kuluivat, vuodet vierivät. Katrista oli tullut ihana, punaposkinen neitonen, ja Niilo ja Yrjö olivat raikkaita, pulskia nuorukaisia. Lapsellinen ystävyys oli Niilon ja Katrin välillä muuttunut rakkaudeksi, ja puoli vuotta oli Katri jo ollut Niilon kihlattu morsian. Mitä Yrjö tästä ajatteli, sitä ei kukaan tiennyt, mutta aina siitä ajasta oli hän muuttunut umpimieliseksi ja muotonsa oli käynyt synkeäksi. Olisiko rikkaan Koiviston ainoa poika rakastanut köyhän mökin tytärtä?

Niilo oli vakaa ja harvapuheinen nuorukainen, joka ei hevillä toiselle ilmoittanut, mitä sydämen pohjalla liikkui. Mutta selkeyttä, syvyyttä ja puhtautta eivät hänen ajatuksensa puuttuneet. Katri taas oli luonnoltaan aivan toisenlainen ja kentiesi olikin se juuri siitä syystä, kuin hän niin erinomaisesti Niiloa viehätti. Hänen hilpeä, iloinen olentonsa, hänen suloiset, tunnokkaat kasvonsa sekä vilkkaasti liikkuva kielensä, jotka kaikki hetken herättämät tunteet ilmaisivat, ne vaikuttivat elävästi tuohon vakaasen ja syvämieliseen nuorukaiseen. Kun Niilo kiskoi päreitä tai veisti jotakin tarviskalua ja Katri liverrellen istui hänen rinnalleen, laski molemmat kätensä hänen olkapäälleen ja kertoi tuhansia hupaisia juttuja, ei Niilo useinkaan monta sanaa virkannut eikä liioin työtään keskeyttänyt; ja kun Katri silloin nykäisi häntä tukasta, saadakseen ”Niiloa oikein valveille”, niinkuin sanoi, niin tämä vaan myhäili ja katsoi lempeästi kiusaajaansa. Usein Niilon vakavuus nyt, niinkuin ennen heidän lapsuudessaankin, Katria harmitti ja silloin väitti hän Niilon olevan Kallaveden jäätä kylmemmän ja tyyneemmän viilipyttyjä maitoaitassa. Ei Niilo sitäkään vastaanajanut; mutta kun hänen äitinsä sattui semmoista kuulemaan, koki hän aina poikaansa puolustaa ja sanoi tyyneessä vedessä suurimpain kalain uiskentelevan.

Juhannuspäivänä menivät Ristolan ja Rauhalan perheet samalla veneellä likeiseen Kuopion kaupunkiin kirkkoon. Kirkonmäellä täytyi heidän hetkeksi pysähtyä odottamaan, sillä ovet olivat vielä suljetut. Siellä seisoi paljon kansaa pienemmissä tai suuremmissa parveissa, mitkä hiljaa keskustellen, mitkä toisia katsellen. Kaikki olivat savolaisten tavan mukaan puetut tumman-sinisiin vaatteihin; naisilla oli toisessa kädessä virsikirja, toisessa niistinliina, ell’ei tämä tasaisissa käänteissä ollut virsikirjan ympärille käärittynä.

Niilo seisoi likellä portaita ja nojautui kirkon kiviseinään.

– Älä siihen vielä nukuttele – ilkkui Katri – odota toki siksi, kun kirkon penkkiin pääset.

– Katso vaan, ett’et itse torku saarnan ajalla, pikku sääski – vastasi Niilo.

Katri jäi seisomaan silmät levällään, niin kummaa hänestä oli, kun Niilo kerrankin vastasi hänen ivapuheesensa.

– Hei, Niilo – sanoi hän viimein – johan nyt kummia kuullaan, kun sinunkin suustasi noin monta sanaa yhtä aikaa lähtee.

Nauraen keikahutti hän samalla kantapäällään ympäri, mutta joutui hämilleen, kun huomasi Yrjön seisovan takanaan ja hymyillen häntä katselevan. Katri vetäytyi syrjään ja Yrjö lähestyi Niiloa, jota hän kättelemällä tervehti. Mitä he keskenään puhelivat, sitä ei Katri tiennyt; mutta joka kerran, kun hän yritti nostaa silmiään maasta, tapasi hän Yrjön tuliset silmäykset, ja vaikka Katri aina kiireesti loi silmänsä toisaalle, tunsi hän kumminkin tuskallisella ahdistuksella, kuinka ne yhä olivat häneen kiinnitetyt. Hän ymmärsi nyt, että Yrjö häntä rakasti, mutta miksi teki se hänet levottomaksi, miksi tuntui ikäänkuin kamala aavistus olisi herännyt hänen sydämessään?

Vihdoin viimein aukaistiin kirkon ovet ja kansaa tulvasi sisään. Kun Katri äitinsä rinnalla nousi kirkon portaita ylös, pudotettiin äkkiä pikkuinen muistikukkainen virsikirjalle, jota hän kantoi kädessään. Katri katsahti ylös ja huomasi Yrjön rientävän ohitse. Hän punastui, pudotti kukan portaalle ja astui jalallaan sen päälle. Samassa katsahti Yrjökin taaksensa ja outo leimaus välähti hänen silmissään, mutta sitä ei Katri nähnyt.

Paluumatkalla souti Katri isänsä kanssa etuhangassa, Niilo piti perää ja emännät istuivat joutilaina, hiljaa puhellen keskenään. Puheen-aineena oli heillä ensin papin saarna, sitten tuttavat, joita olivat nähneet kirkkomatkalla, ja viimein poikkesi keskustelu heidän jokapäiväisten toimintojensa alalle. Rauhalan emännällä oli kangas kuteilla; kaksi hame-vaatetta oli jo kudottuna ja nyt olisi hän tahtonut rannuttaa vähän toiseen malliin. Siitä he kauvan neuvottelivat Ristolan emännän kanssa, kunnes viimein tulivat asiasta selville. Mutta puhe vähitellen taukosi; joutilaana oleminen, johon kumpikin olivat tottumattomat, alkoi tuntua työläältä – ja silmäluometkin kävivät niin kummallisen raskaiksi.

– Merkillistä, kuinka minua painaa – sanoi Rauhalan emäntä haukotellen.

– Niinpä minuakin – vastasi Ristolan emäntä, sormellaan hieroen kankeita silmiään, – eikö vaan lienee ukkonen ilmassa, koska niin rasittaa. –

Ja hänkin haukotteli pitkään.

Veneet, joita suuri parvi oli yhtä aikaa lähtenyt rannasta, erosivat vähitellen toisistaan Kallaveden suurella selällä ja menivät kukin omalle haaralleen. Ilma oli tyyni, päivä kuuma ja veden pinta huikaisevan kirkas. Kaikki vaan liittyi väsymystä lisäämään, yksin airojenkin yksitoikkoinen kolke ja veneen tasainen nytkähteleminen. Emännät vetivät huivinsa alas silmille, nojasivat poskea käteen ja kyynäspäätä polveen, ja ennen pitkää ilmoittivat syvät pään keikaukset heidän turhaan taistelleen uniukon kanssa.

Katrikin oli tavallista hiljaisempi. Huivi oli pudonnut hänen päästään ja auringon säteet löivät leikkiä hänen kultakutrisilla hiuksillaan. Mutta vaikka kasvoissa ilmautuikin outo hajamielisyys, näkyi kumminkin selvään, – ettei uni hänen silmiään painanut. Niilo katsoi häneen pitkään, ihmetellen, olipa juuri kuin joku kysymys olisi hänen huulillaan ollut; mutta jos niin olikin, eivät sitä kumminkaan sanat ilmituoneet. Näin hiljaisina siis matkaa jatkettiin aina kotoiseen rantaan saakka.

III.[muokkaa]

Ei monta viikkoa kulunut tästä Juhannuspäivästä ennenkuin Niilon äiti kääntyi kuumetautiin ja, ainoastaan muutamia vuorokausia sairastettuaan, jätti maallisen elämän. Niilo oli lämpimän sydämensä koko helleydellä rakastanut äitiään ja kunnioittanut hänen vakaata ja hurskasta mielialaansa. Monta kovaa oli hän tässä elämässä saanut kokea, monta huolta ja murhetta kestää, monta tuimaa kamppausta taistella, – nyt hän oli kaikki voittanut ja ijäisen rauhan saanut. Mutta Niilo jäi yksin maailmaan, – ei toki aivan yksin, sillä tuolta toivon satamasta näkyi viehkeä, iloinen olento, jonka silmäin suihke valaisi tulevaisuuden niinkuin kirkas tähti syys yön synkän taivaan. Ja vaikka Niilo oli käynyt entistä vieläkin vakavammaksi, vaikka suru hänen sydäntään ahdisti, ei murhe häntä kuitenkaan masentanut, vaan päinvastoin puhdisti ja jaloutti hänen mieltänsä ja karasti hänen henkisiä voimiaan. Mitä ihanaa, ylevää ja hyvää maailmassa oli, sitä oli hän jo ennenkin rakastanut; mutta tästälähtein ne häneen yhä syvemmin vaikuttivat. Ruohot kukkaset, kummut, kunnahat, jylhät vuoret ja hymyilevät laaksot, kaikki ne hänelle puhuivat kieltä, joka, samalla kuin se oli outoa ja salaperäistä, valtavasti viehätti hänen mieltänsä ja herätti hänessä aavistuksen siitä voimasta, joka kaikessa kätkettynä vaikuttaa, johon verraten ihmisnero käy mitättömäksi kuin maassa mateleva mato.

Eräänä päivänä oli Niilo aamusta varhain uutterasti häilynyt kirveineen metsässä, kasken hakkuussa. Työ oli rivakkaasti edistynyt hänen käsissään. Iltapuoleen hän hetkeksi jätti kirveensä puun juureen ja istautui mättäälle levähtämään. Auringon säteet lämpimästi hyväilivät hänen poskiaan, linnut oksilla virsiään virittelivät ja metsän kukkaiset levittivät ympäristöön suloista tuoksuaan. Niilo kuunteli puitten hiljaista suhinaa ja tuulen hengähdystä lehdikossa. Hänestä tuntui ikäänkuin olisi hän käyskennellyt kaukaisilla mailla, vallan oudossa tienoossa, kunnes hän viimein saapui korkealle vuorelle, jonka alla, eteläänpäin, uhkea kivilinna näkyi. Kuusi kultaista ikkunata välkkyi linnan jokaisella seinällä ja ympärillä kukoisti metsä upeassa rikkaudessa. Niilo astui linnaa kohden. Portti oli auki ja hän meni sisään. Kuinka ihmeellisen ihanata täällä olikaan! Seinät loistivat kullalta ja suojissa oli katetuita pöytiä, joissa oli kultaisia astioita täynnä simaa, mansikoita, mesimarjoja, pähkinöitä ja kaikenlaisia hedelmiä. ”Varmaankin olen nyt Metsolan kartanossa” arveli Niilo, ja kulki uteliaana suojasta suojaan. Viimein hän saapui suureen saliin, jossa Mielikki, Tapion ihana puoliso, kehräsi kultaista lankaa, ja lapset leikkiä löivät ilosammaleisella laattialla. Mielikki oli juhlapuvussaan. Hänen kaulansa oli koristettu kauniilla helmeillä, käsivartensa kultaisilla rannerenkailla, sormensa kultasormuksilla ja hivuksensa palmikoittu kultaisilla suortuvilla. Jalvoissa oli hänellä siniset sukat ja kengät olivat kiinnitetyt punaisilla pauloilla.

Tämä lienee ollut linnan juhlasali, sillä sen vertaista komeudessa ei toista ollut. Siellä ihanimmat kukkaiset kukoistivat, siellä tuhannet linnut visertelivät, ja kaikki, sekä kukkaiset että linnut, puhuivat kieltä, jota Niilokin hyvin ymmärsi. Monta vanhaa tuttavata näki hän tässä loistavassa parvessa. Eikö tuo hohtava ruusu ollut juuri sama, kuin kukoisti Katrin ikkunalla ja tuo vaalea vanamo, eikö ollut se hänen vanha ystävänsä kotoisesta metsästä? Tuon surumielisen orvon-kukan, samoin kuin sen rinnalla kukoistavan lemmikin oli hän varmaan myöskin ennen nähnyt. Linnuista tunsi hän leivon, pääskyn, peipposen ynnä monta muuta.

– Mistä olet, nuorukainen? – kysyi häneltä Mielikki.

– Suomesta olen – vastasi Niilo.

Kukkaisten ja lintujen välillä nousi vilkas keskustelu.

– Suomesta, – hän on Suomesta – pakisivat he toisilleen ja ruusunen vienolla äänellä jatkoi:

– Maassasi olen ollut, nuorukainen. Siellä keväisen auringon suutelo mun eloon herätti, siellä taivaan kaste mua illoin tervehteli ja kesäinen, lämmin sade voimiani virkistytti. Muistanpa, kun kerran heiluin Suomen immen kultaisissa kiharoissa, ja vaikka kauneuden ruhtinattareksi mua sanotaan, himmeni kuitenkin kauneuteni hänen suloutensa rinnalla. Otsallaan asui liljan puhtaus, silmistään loisti muistikukan hempeys ja poskiensa hohde oli ihana kuin iltarusko taivaalla. Hänen purppura-huuliltaan vaan yleviä ajatuksia sanojen muodossa valui ulos maailman. Näinpä nuorukaisen, jonka kirkkaat silmäykset impeäni seurasivat. ”Oi ihana neiti” saneli nuorukainen, ”sinä olet mun sydämeni valloittanut: sano, miten voisin suu rakkautesi voittaa?” Ja neiti vastasi: ”todistakoon elämäsi, että kalliimpana minua, kalliimpana kaikkea, pidät synnyinmaasi ja taivaan: palvele uskollisesti totuutta ja isäisi maata, ja mun rakkauteni hellä on ijäti oleva sun omasi.” Säihkyvin silmin lupasi nuorukainen tämän ehdon täyttää ja lemmen taivas kuvautui impeni ihanassa muodossa.”

Näin puhui ruusunen: mutta hänen vaiettuaan korotti peipponen äänensä ja viserteli:

”Kallis on mulle tuhatjärvinen Suomi, jossa synnyin, kasvoin. Siellä aamuauringon herätessä virsiäni virittelin, siellä tyyneenä kesäiltana ystäväni löysin. Istuin kerran tuuhean koivun oksalla ja sen koivun juurella lepäsi jäntevä nuorukainen. Hän silmäili edessään aukenevaa kivistä ja kaitaista tienpolkua. Huomasin silloin ilkeän noidan, joka pukeutui ihanan naisen haamuun ja, kantaen kädessään kultaista pikaria, täynnä heloittavaa nestettä, lähestyi hän hymyhuulin viatointa nuorukaista. ”Kaunis nuorukainen”, puhui hän viettelevällä äänellä ”tule mun seuraani! Yltäkyllältä tarjoan sulle iloa ja elämän nautintoa. Kostuta huuliasi tällä virvoittavalla nesteellä ja veri sukkelammin virtaa sun suonissasi, suloiset tunteet täyttävät sydämesi ja sinä saavutat verrattoman autuuden jo täällä maan päällä.” Nuorukainen katseli naista, ihmetteli hänen ihanuuttaan ja kuunteli hänen hurmaavaa puhettaan. Sydämeni vapisi ja minä varoittelin häntä tuskallisella äänellä, vaan en tiedä, lieneekö hän kieltäni ymmärtänyt. Hetken kuluttua hän kuitenkin käänsi silmänsä jälleen kaitaiseen polkuun ja saneli naiselle: ”En joudu seuraasi, ihana nainen, sillä katso, tuolle polulle on minun rientäminen, siellä helmi on etsittävänä, jonka nimi on Suomen onni.” ”Älä hulluttele, nuorukainen”, – puhui nainen, ”jätä se toimi muiden huostaan, sillä sitä helmeä et kuitenkaan voi löytää; suotta vaan kuluttaisit ihanan elämäsi tuskissa ja vaivoissa. Tuolla polulla sä kompastut teräviin kiviin, orjantappurat ja ohdakkeet sun jalkasi haavoittavat ja risut piirtävät verisiin naarmuihin sun kauniit kasvosi. Heitä tyhjät tuumat ja tule mun seuraani! Katso, ruusut ja kukkaiset heloittavat sillä tiellä, jolle sua saatan.” Mutta nuorukainen katsoi vakaasti naiseen ja vastasi jyrkällä äänellä: ”Luovu minusta, viekas nainen; sillä huomaanpa jo valheen huulillasi asuvan.” Näin sanottuaan, nousi hän ylös ja astui kaitaista polkua kohden. Samassa ilmestyi tälle polulle impi, suloinen kuin metsän vaalea vanamo, nuori ja raitis kuin keväimen kukka. Tämä impi oli Suometar. Hän loi kirkkaat silmänsä nuorukaiseen ja toivon säde välkkyi niissä, kun hän, ojentaen kätensä nuorukaiselle, lausui: ”älä epäile jalo nuorukainen, vaan ole uskollinen ja vakaa, niin jalkasi ei horjahda eikä voimasi uuvu!” Ja Suomettaren turvissa astui nuorukainen urheasti katalata polkua. Mutta noita-akka vihan vimmassa viritti joutsensa ja tähtäsi heidän jälkeensä vaan myrkylliset nuolensa eivät enää nuorukaista saavuttaneet. Silloin minä riemuitsin ja sävelsin ilovirren enkä muistanut sinä yönä levollekaan mennä.”

Kaikki, sekä kukkaiset että linnut, yhtyivät nyt peipposen viserrykseen ja lauloivat: ”Eläköön ja vaurastukoon ihana Suomi! Sen jalo luonto herättäköön eloon jaloja tunteita ihmisten poiveissa!” –

– – – – – – – – – – – – – –

Kokonainen kukkaissade putosi äkkiä Niilon kasvoille. Hän aukasi silmänsä ja kavahti ylös eikä tiennyt vielä oliko hän nukahtanut taikka oliko hän todellakin ollut Tapiolassa. Mutta kaksi pientä kättä laskettiin takaapäin hänen silmilleen ja tuttu ääni kuiskasi:

– Arvaa, Niilo, ken sua herätti!

– Eihän tuo lienee vaikea arvata – lausui Niilo, samalla kun tarttui kiinni noihin käsiin ja veti niiden omistajan rinnalleen istumaan.

– Hiljaa mies – torui Katri – luuletko minulla olevan aikaa täällä joutilaana oleskelemaan.

– Mihinkäs sinulla on kiire?

– Täytyy mennä lehmiä laskemaan. Isä käski vaan sanomaan sinulle, että meidän tänä iltana olisi mentävä nuotalle.

– Sitä olen minäkin vähän arvellut. Tulethan sinä minun venheeseni!

– Ei ole tietoa. Olethan käynyt niin vakaaksi ja totiseksi, että sua vähitellen rupee ihminen pelkäämään.

– Katri!

– Niilo!

– Tuo oli sinulta leikkiä vaan.

– Ei ollutkaan se leikkiä, vaan aivan täyttä totta. Mutta älä viivytä minua, kun on muutenkin kiire. Hyvästi nyt! Tule hyvissä ajoin!

– Hyvästi Katri! Kyllä tulen.

Katri katosi puiden ja pensaiden taakse ja kohta sen jälkeen kuuli Niilo hänen heleän äänensä kaikuvan metsästä.

– Ptrui lehmäni, ptrui piikani, ptrui Mansikki, ptrui Mustikki, ptru – ptru–u–u–ui! Ptrui kotiin, ptrui syömään, ptrui juomaan, ptru – ptru–u–u–ui.

Lehmän kello kuului loitompaa ja Katri meni siihen suuntaan, vähän väliä kutsumus-huudollaan lehmiä houkutellen. Nämät pian tulivatkin häntä vastaan, kellokki edellä, muut jälessä. Mansikki, joka kelloa kantoi kaulassaan, oli Katrin nimikko. Sitä hän ensimmäiseksi silitteli ja taputteli, siitä hän myöskin ensimmäiseksi koivun vihdakkeella kaikki kärpäset pakosalle ajoi. Hänen tätä tehdessään käänsi lehmä hitaasti päätänsä, katsoi suurilla tummilla silmillään vakaasti nuoreen hoitajaansa ja sanoi ”möö–öh”, joka sen kielellä tarkoitti samaa kuin ”suuri kiitos!”

Nuotta oli jo vedetty, raskas työ oli päättynyt ja saalis, suuri joukko kiiltäviä, pieniä muikkuja oli veneen pohjalla. Niilo ja Katri olivat kahden toisessa veneessä: toisessa taas oli Katrin isä erään palvelustytön kanssa. Paluumatkalla tahtoi Katri soutaa, pysyäkseen lämpöisenä, sillä hän oli nuottaa tarpoessaan kastunut. Niilo asettautui sentähden perään.

Yö oli jo tullut. Se oli noita juhlallisia, lumoavia kuutamo-öitä Elokuun loppupuolella. Syvä hiljaisuus vallitsi kaikkialla, ei hiiskahdustakaan kuulunut, ei läheltä eikä loittoa, muuta kuin airojen tahdinmukainen kolke. Saarissa ja niemekkeissä ei pienin liikahdus, ei lehdenkään väräys häirinnyt metsän asujainten rauhallista yöunta. Tummansinisellä taivaalla kumotti ystävällinen täysikuu, ja muutamia keveitä, valkoisia pilven hattaroita uiskenteli verkalleen yläilmoissa. Niiden välistä näkyi ääretöin avaruus, jonka synkeyttä viehkeät tähdet vaan vähäisen valaisivat. Mutta järvi välkkyi niin kirkkaana hopeanhohtavassa valossa – olipa aivan kuin jonkun Vellamon neitosen hääjuhlaa olisi tuolla alhaalla, Ahtolan kartanossa vietetty.

Suloiset tunteet täyttivät Niilon sydämen, kun hän tätä suurta ja ylevää ihanuutta katseli. Mutta tavallisuuden mukaan kätki hän ne omaan poveensa eikä ainoallakaan sanalla niitä ilmituonut. Katria hänen puhumattomuutensa harmitti ja hän päätti pienellä kiusanteolla kostaa sulholleen tuon luuletellun kylmäkiskoisuuden. Ei Katri vielä täydelleen tuntenut sen sydämen jaloutta ja lemmen-syvyyttä, jonka hän oli omakseen saanut. Käsittäneekö hän sen, ennenkuin se liian myöhäistä on?

Katri taukosi hetkeksi soutamasta, pyyhki hiukset silmiltään huivin alle, jonka solmua hän veti tiukempaan, korjasi vähän tuhtoa, ja – niin, nyt oli kostontuuma valmis!

– Kuule Niilo!

– Kyllä kuulen.

– En vielä heti aiotaan mennä vihille kanssasi.

– Kuinka niin? Olethan jo luvannut Köyrin aikaan tulla pappilaan.

– Vaikka olen luvannut; mutta en tule sittekään.

– No mikä ihme sinun nyt on päähäsi pistänyt?

– Se vaan, ett’ei minua haluta vielä mennä miehelään.

– Et sitä tähän asti ole vastaan pannut.

– Mutta nyt panen. Enhän tietäisi nuorena olleenikaan, jos kahdeksantoista vuotiaana jo naimiseen menisin.

– Eihän sinun siltä tarvitse vanhaksi tulla – ole sinä vaan ijäti yhtä iloinen ja hilpeä luonnoltasi, kuin nytkin olet.

Niilo antoi Katrille lämpimän silmäyksen, mutta Katri päätti nyt vuorostaan olla muka jäykkä.

– Kyllä on hyvä sanoa ”olen” – vastasi hän – mutta etkö luule minun näkeväni, kuinka kaikki naiset kuihtuvat ja vanhentuvat heti, kun naimiseen joutuvat. Tottapa ei heillä silloin mahda olla varsin hyvä oltava.

– Niin – lienet siinä osaksi oikeassakin; vakuutustani vastaan puhuisin, jos toista väittäisin. Varmaankin mahtanee naimisessa olevalla naisella olla paljoa enemmän huolta ja kärsimystä kuin naimattomalla, niinkuin hänellä myöskin on suuremmat ja vaikeammat velvollisuudet täytettävänä. Mutta koska Jumala sen kerran niin on säätänyt, niin luulen myöskin, että hän ne voi hyvin kestää, jos häneltä vaan ei tahtoa puutu. Ja varmasti luotan siihen, että siunaus aina tulee olemaan sitä suurempi, kuta raskaampi ja vaikeampi tehtävämme on ollut.

– Miten lienee tulevaisessa maailmassa, mutta ei se tässä elämässä kumminkaan aina niin ole.

– Kyllä se totuus paikkansa pitää jo tässäkin elämässä. Ken ensin rehellisesti kärsii työn kirouksen, joka juuri on vaiva ja rasitus, hän saa myös tuntea työn siunauksen, joka, lukuunottamatta aineellista hyötyä, on tunnon rauha ja kaikkien hyvien avujen kehittyminen.

– Tuota en ymmärrä.

– Etkö ymmärrä? Otetaan esimerkiksi kaksi miestä, jotka kumpikin ovat saaneet periä yhtä hyvät tilat. Toinen heistä tekee kovasti työtä talonsa päälle ja saa tietysti monta vuotta kestää ruumiillista vaivaa ja rasitusta, ennenkuin mitään hedelmiä työstään näkee. Mutta siinä säilyttää hän mielensä virkeänä ja puhtaana, tottuu säästäväisyyteen, ahkeruuteen ja raittiuteen, ja saavuttaa sisällisen rauhan ja tyytyväisyyden. Toinen taas ei huoli voimiaan uuvuttaa työn teolla, vaan viettää aikaansa ilossa ja hupaisuudessa. Siinä hänelle kasvaa nautintohimo senlainen, ett’ei hän siitä ikänä omin voimin vapaaksi pääse. Hän tulee viimein työhön kykenemättömäksi, ruumiilliset ja hengelliset voimat tylsistyvät ja yltyneet himot eivät anna hänelle hetkeksikään lepoa. Siihen tulevat lisäksi tunnon vaivat ja köyhyys, sillä tietysti hän piankin talonsa menettää, kuin sitä vastaan edellisen talo yhä hyötyy ja voimistuu.

– Nyt ymmärrän, mitä tarkoitit työn kirouksella ja työn siunauksella. Mutta – Katri muisti, ett’ei hän vielä ollut kostonsa perille päässyt – mutta enhän minä siltä aio laiskana virua, vaikka en vielä halua naimiseen mennä.

– Siinä kohden, rakas Katri, saat tehdä juuri mielesi mukaan. Kyllä sinua odotan niinkauvan, kuin vaan tahdot; toivossa on hyvä elää.

Katri veti niin kiivaasti airoilla, että toinen luiskahti vedestä ja kasteli Niilon.

– Enkö millään saa tuota tyyneyttä häirityksi – arveli hän itsekseen.

– Mutta älä paheksi – sanoi hän, hetken mietittyään – älä paheksi, jos sillä välin sattuisin saamaan jonkun mieluisemman ja silloin sinut heitän.

– Katri, miksi puhut noin kevytmielisesti? – Nyt oli Niilon ääni tavallista kiivaampi.

– Ahaa – ajatteli Katri – hyvä juttu! – Mutta kovaa sanoi hän:

– Niin. näet, ajattelin vaan – – – –

– Mitä ajattelit?

– Ajattelin vaan – – – –, no hyvänen aika, pitäisikö sinulle kaikki ajatuksensakin ilmoittaa?

– Katri, mihinkä luottaisin maailmassa, ell’en sinuun?

Niilon ääni hiukan vapisi. Katri käänsi päänsä järvelle päin, sillä hän oli niin hyvillään, ettei tahtonut voida nauramatta olla. Ei hän kuitenkaan enää hennonnut Niiloa kiusata. Mutta kun hän hetken kuluttua jälleen katsoi Niiloon, näytti tämän kasvot hänestä niin kummallisen kalveilta.

– Niilo, sinulla varmaankin on kylmä – lausui Katri – ota minun sarkanuttuni hartioillesi, soutaessa pysyn kyllä lämpöisenä sitäkin paitse.

– Kiitoksia, mutta pidä se vaan itse, eihän minulla kylmä ole.

– Eikö ole? Vapiseehan äänesi ja kasvosi ovat kalveat kuin kuolleen.

– Sinusta vaan näyttää siltä näin kuuvalossa. Jos jaksat, niin souda vähän paremmin, että päästään pois.

– Kyllä.

Katri olikin tähän saakka soutanut niin huonosti, että toinen vene jo aikoja sitten oli heidät jättänyt. Mutta nyt hän veti sitä kiivaammin, ja matka kului joutuisasti. Kohta he jo kääntyivät Koivuniemen ympäri ja tulivat Rauhalahden salmeen. Musta varjo teki salmen synkeäksi ja Katri katsoi kammoksuen sivulle, pimeään metsään.

– Kuulitko? – kysäsi hän äkkiä – tuolla koivukossa risahti.

– Lienee ollut lintu tai muu elävä, jonka yö unta häiritsimme.

Tuskin oli Niilo tämän saanut sanotuksi, ennenkuin noin nyrkin kokoinen kivi tuli metsästä ja lensi hänen päänsä ohitse. Katri huudahti säikähdyksestä ja kävi kalman vaaleaksi. Mutta Niilo koki häntä rauhoittaa ja päätti jonkun satunnaisesti viskanneen kiven. Mielessänsä hän kuitenkin toista ajatteli.

IV.[muokkaa]

Oli kolkko, syksyinen sunnuntain-ilta. Vinhuen pieksi pohjantuuli puiden oksia ja lennätti lumihiuteita ja puista irtautuneita, kellastuneita lehtiä ympäri, huimaavassa tanssissa. Se oli kesän jätteiden viimeistä kuolintanssia, johon talven ensimmäiset sanansaattajat riemuten yhtyivät. Mutta korvesta kaukaa kuului suden surkea ulvonta ja käheällä äänellään säesti häntä huuhkain petäjiköstä.

Yksin istui Katri kotona, tuvan lämpöisen lieden ääressä. Hän odotteli Niiloa, joka oli luvannut tänä iltana käydä hänen luonaan, ja päätti nyt selittää tälle, ettei aikomuksensa todenperään ollutkaan estää heidän pappilaan menemistään Köyrin aikaan, vaikka suotta aikojaan oli sillä tahtonut häntä kiusata. Vieläkin Katri hymyili muistellessaan, kuinka hänen toki viimeinkin onnistui saada Niilo levottomaksi. ”Kyllä hän minusta sentään pitää”, ajatteli hän ja tunsi itsensä niin sanomattoman onnelliseksi.

Nyt kuului jalan kopse porstuasta, – ovi aukeni ja sisään astui – Koiviston Yrjö. Ilon säde loisti Yrjön silmissä, kun hän huomasi Katrin yksinään olevan.

– Hyvää iltaa, Katri! – sanoi hän, Katria lähestyen ja häntä kädestä ottaen. – Onhan hauskaa saada sua kerrankin tavata näin kahdenkesken.

Katri ei saanut sanaakaan sanotuksi; tuo entinen tuskallinen tunne häntä jälleen ahdisti ja toivovin silmin katsoi hän ovea kohden, odottaen Niiloa tulevaksi.

– Terveisiä kaupungista! – lausui taaskin Yrjö – tiedätkö, mitä sinulle sieltä toin tuomisiksi? – Hän veti samalla taskustaan esiin kauniin, mustan silkkihuivin, jota levitteli ja näytteli kädessään.

Katri heitti puoleksi aran, puoleksi epäilevän silmäyksen tuohon komeaan huiviin eikä virkannut mitään.

– Mutta palkakseni tahdon sinulta muiskun – sanoi Yrjö. – – – – Katri – – yhden ainoan vaan – lisäsi hän hiljaisella, rukoilevalla äänellä, kun Katri päätään pudistaen tahtoi hänestä väistyä. – Katri, rakas Katri, anna minulle vaan yksi ainoa suutelo!

Hän läheni Katria, huulensa lähes koskettivat tytön kiiltäviä hiuksia ja Katri tunsi kasvoillaan hänen kuuman hengähdyksensä. Katri tahtoi paeta, mutta Yrjö sulki hänet syliinsä ja painoi hänen mansikkahuulilleen, ei yksi eikä kaksi, vaan useampia tulisia suuteluita.

Samassa kamala ääni, aivankuin tuskallinen hätähuuto kuului ulkoa pimeydestä ja kalveat kasvot poistuivat ikkunan ruudusta.

– Mikä se oli? – huusi Katri kauhistuen.

– Se oli vaan tuulen vingahdus nurkissa – Katri, mitä tyhjää pelästyt? – – Älä katso noin kamalasti Katri – – – Katri, miksi kalvenet suotta?

Syleillen tarttui Yrjö uudelleen Katriin, mutta tämä töytäsi hänet inholla luotaan ja silmäili häntä ylenkatseella.

– Sinä olet kehno mies, Yrjö – lausui hän vihaisesti. – Niilo ei koskaan olisi sinun eikä kenenkään morsiamelle tehnyt sitä, kuin sinä tuonoin minulle.

– Mutta minäpä rakastan sinua, Katri – rakastan sua hurjasti, sinä ihana, suloinen tyttö. Mitä huolit Niilosta, tuosta köyhästä mökkiläisestä. Heitä hänet ja tule minulle! Parempi on olla rikkaan talon emäntänä kuin mökkiläisen kurjana orjana.

Yrjön silmät hehkuivat, hän hengitti kuumeentapaisesti ja äänensä oli lähes tukahtua rajuista himoista.

– Mene pois, kelvoton – lausui Katri – mene ja vie huivisi ja kaikki, – en tuon koomin kärsi sinua silmieni edessä.

Katri juoksi tuvan päässä olevaan suojaansa, otti avaimen suulta ja veti oven lukkoon. Turhaan houkutteli ja rukoili Yrjö oven takana, Katri ei hiiskunut enää sanaakaan eikä liioin tullut näkyviin.

Koiviston tuvassa kerrottiin seuraavana päivänä merkillisiä kuulumisia. Niilo oli kadonnut tietymättömiin. Hän oli edellisenä iltana lähtenyt kotoansa, mennäkseen Rauhalaan; vaan täällä häntä ei oltu nähty, enemmän kuin muuallakaan likitienoossa. Päätettiin varmasti hänelle jonkun onnettomuuden tapahtuneen, sillä Niilolla ei ollut tapana turhanpäin kuleksia ja viipyä kodosta poissa. Katrin sanottiin säikähdyksestä makaavan houreissa. Yrjö kuunteli äänetöinnä näitä uutisia ja pani tupakkaa piippuun. Kätensä toki hieman vapisi, mutta sitä ei kukaan huomannut.


Päivä päivältä kului, mutta Niiloa ei takaisin kuulunut. Katri makasi monta viikkoa huonona kuumetaudissa, ja kun hän viimeinkin nousi vuoteeltaan, ei hän enään ollut sama kuin ennen. Hymy oli kadonnut huulilta, ruusut lakastuneet poskilta ja silmäin katse oli niin välinpitämätöin ja toivotoin, niinkuin ei mikään maailmassa niitä enään voisi elähdyttää. Koko hänen olentonsa osoitti suurinta väsymystä – ei siinä voinut merkkiäkään huomata entisestä virkeydestä ja elämänriemusta.

Yrjö häntä tavan takaa kiusasi kosioimisellaan eikä väsynyt, vaikka Katrilla aina oli valmiit rukkaset. Mutta – Yrjö sai vahvat liittolaiset Katrin vanhemmissa. Päästäkseen rauhaan, oli Katri kerran luvannut antaa Yrjölle suostumuksensa, ell’ei Niiloa vuoden sisään kuuluisi takaisin. Hän lupasi – sillä hän luuli silloin jo makaavansa rauhassa turpeen alla. ”Elämäni lanka katkeaa” ajatteli hän, ”kun viimeinen toivon kipinä Niilostani sammuu.” Mutta Yrjö riemuitsi sydämessään, sillä hän varmasti uskoi, ett’ei Niilo enään elossa ollut.

Talvi meni ja kevät tuli. Aurinko paistoi yhtä kirkkaasti kuin ennen, metsä viheriöitsi ja linnut lauloivat, – mutta Niilo ei takaisin tullut. Ristolassa tehtiin toukoa, vilja kasvoi, tuleutui, leikattiin ja puitiin, mutta Niilo sitä ei aittoihin korjannut. Kolkko ja synkkä syys oli taaskin käsissä. Vuosi oli kulunut umpeensa siitä ajasta, jolloin Niilo katosi. Ei Katrin sydämen salaisimmassakaan sopukassa enään ollut toivoa. Mutta odotettu kuolema ei kuitenkaan tullut häntä omakseen korjaamaan, hänen täytyi vielä jäädä maailmaan ja toimittaa töitään niinkuin ennenkin. Ensimmäisen surun katkeruus oli nyt muuttunut hiljaiseksi vakavuudeksi, toivottomuus tyyneydeksi mutta iloa ei hän elämästä enään toivonut.

Eräänä päivänä muistutti Kalle häntä lupauksestaan ja tarjoi kihloja, joista rikkaimmatkin talon tyttäret olisivat ylpeilleet. Katria ne eivät miellyttäneet, mutta häntä oli väsyksiin asti pitkin vuotta joka taholta kiusattu, eikä hän jaksanut enään vastaan ponnistella. Olihan hän sitä paitse lupauksensa antanut. Hän suostui ja – hyrähti itkuun. Mutta nähdessään vanhempainsa lempeiden kasvojen muuttuvan iloisiksi, nähdessään Yrjön riemullisen ihastuksen, koki hän tyytyväisenä asettautua uusiin oloihinsa. Seuraavana pyhänä heitä kuulutettiin ja kolmantena oli jo Koivistossa häät, suuret ja komeat, jommoisia likiseudulla ei miesmuistiin oltu vietetty. Moni uhkea talon tytär kadehti tuota suloista ja kalveata morsianta, ja päätti hänen varmaankin noitumisella voittaneen Koiviston nuoren ja rikkaan isännän sydämen.

V.[muokkaa]

Koiviston isäntä oli luovuttanut talon hallituksen pojalleen. Mutta Yrjö, joka aina lapsuudesta oli ollut ylpeä ja itsekäs, alkoi heti ylvästellä rikkauksillaan ja laiminlöi talon hoidon. Suurella korskalla ajoi hän joka viikko kaupunkiin, jossa kerskaten pani satamarkkaset liikkeelle. Yökaudet nähtiin hänen uljas hevosensa seisovan kapakan ääressä sillä välin, kun hän itse sisällä löi korttia ja joi vuoroin viinaa ja olutta, vuoroin poreilevaa sampanjaa. Näin hän jo kahdeksan vuoden sisään oli tyyten hävittänyt suuren rikkautensa. Katri istui kotona neljän lapsensa kanssa, itki, suri, varoitti ja rukoili, – mutta turhaan. Voimiensa mukaan oli hän koittanut hoitaa sisällistä taloutta, mutta mahdotointa oli hänen torjua köyhyyttä, kun miehensä vaan hävitti, sen kun ennätti.

Oli myöhäinen ilta Heinäkuun loppupuolella. Likeiseen kestikievariin oli tullut matkustaja, pyytäen yösijaa. Hän oli uljas, reipas mies tumman sinisillä silmillä, ruskealla parralla ja päivettyneillä kasvoilla. Olentonsa herätti kunnioitusta ja luottamusta, ja isäntä, joka sitä paitse kohta huomasi matkustajan varakkaaksi mieheksi, kiiruhti kohteliaasti riisumaan hänen muhkeata hevostaan, jonka vei talliin yöksi. Sillä välin oli matkustaja mennyt vierashuoneesen, jossa heti pyysi valmistamaan vuodetta, sillä hän oli matkasta väsynyt. Hän jätti pienen matkalaukkunsa pöydälle, laskeutui levolle ja nukkui sikeään uneen.

Lienee ollut noin puoliyön aika, kun ovi aukeni ja eräs mies hiljaa, hiipien astui sisään. Hän läheni pöytää, vilkasi makaavaan, joka oli kääntänyt kasvonsa seinään päin, ja siepaten matkalaukun pöydältä, kiiruhti hän nopeilla askeleilla takaisin samaa tietä. Jo oli hän aivan lähellä ovea, kun äkkiä takaapäin tukevat kädet tarttuivat häneen ja viskasivat hänen hervottomana laattiaan. Vavisten käänsi rosvo kalveat kasvonsa vastustajaansa kohden. Ainoa huudahdus kuului samalla kumpaisenkin huulilta.

– Yrjö!

– Niilo!

Yrjö tunsi kylmän väristyksen käyvän läpi ruumiinsa. Niilo oli laskenut hänet irti, mutta hän ei kyennyt karkaamaan. Masennettuna makasi hän siinä hampaita lyöden, vavisten joka jäsenessään ja peittäen kasvojaan käsiinsä.

– Onnetoin, näinkö sinut jälleen tapaan? – puhkesi viimein Niilo puhumaan.

Tuskallinen valitus oli Yrjön ainoa vastaus.

– Elääkö Katri? Onko hän vaimonasi? Synkkä tuli iski Kallen silmistä, viha antoi hänelle jälleen rohkeutta. Hän katsoi epäillen Niiloon.

– Mitä kysyt – sanoi hän – mene häntä katsomaan, viimeistä yötä viettää hän Koivistossa.

– Mitä tarkoitat?

– Irtain tavaramme on jo myyty, karja myyty, yksin tou’otkin ovat myydyt, ja huomenna myydään talomme.

– Katri raukka! Jos olisin aavistanut, että sinä hänet onnettomaksi tekisit, niin enpä totta olisikaan lähtenyt merille suruni kyllyyttä lievittämään, vaan olisin jäänyt tänne hänen turvakseen. Mikä pimitti mun järkeni, ett’en silloin huomannut hänen vaan nuoruutensa ymmärtämättömyydestä joutuneen sinun viettelyksiesi ansaan.

– Haa – sinä konna! – mutisi Yrjö – tulitko tänne Katria lohduttamaan? Sopiihan vallan hyvin! Viet minut ensin kruunun miesten käsiin ja ryöstät sitten minulta vaimoni. Mut’ Jumal’ aut’ – sitä ennen olet sinä laudoissa ja minä raudoissa – – – –

Hän karkasi vimmastuneena ylös ja tavoitteli puukkoa vyöltään. Mutta Niilon rautaiset sormet puristivat häntä käsiranteesta ja puukko putosi maahan.

– Kelvotoin, mikä oletkin – lausui hän – Vaimosi luo todella lähdenkin heti, mutta sinut vien sinne mukanani.

Niilo valjasti hevosensa, nousi Yrjön kanssa kärryihin ja ajoi Koivistoon. Kuinka hyvin hän muisti tämän tien! Joka puu, joka kivi ja kanto olivat juuri kuin vanhat rakkaat tuttavat, ja kukkaiset tien ohessa kallistivat päätään, ikäänkuin tervehtiäkseen. Mutta Koivistossa oli kaikki toisin tuin ennen. Pellot olivat huonossa kunnossa, rakennukset rappiolla, – joka haaralla oli kolkkoa, tyhjää ja autiota. Eräässä pienessä suojassa he viimein löysivät talon ainoat asujaimet. Kolme lasta makasi laattialla ja neljäs, nuorin, vaikeroi sairaana vuoteella, jonka ääreen Katri oli vaipunut polvilleen. Oven auetessa käänsi hän kärsimysten ja huolten hivuttamat kasvonsa tulijoita kohden ja silmänsä jäivät tuijottamaan Yrjön seuraajaan.

– Niilo! – kuiskasivat hänen värisevät huulensa, – Niilo, mun Niiloni! – riemuitsi hänen sydämensä, ja pitkästä unesta heräsivät valtavat, autuaalliset tunteet. Sydämen kuihtuneet kukkaiset saivat kauvan kaivattua päivänvaloa ja virkistyivät uuteen kukoistukseen. Unhotetut olivat pitkien vuosien kärsimiset, unhotettu oli kaikki kurjuus ympärillä, unhotettu koko maailma. Tällä hetkellä hän vaan tiesi ja tunsi Niilon terveenä ja jalona seisovan hänen edessään ja rajuinen riemu täytti hänen sydämensä.

Ja Niilo?

Hän tunsi vaan sääliväisyyttä, joka yhtä vähän muistutti hänen nuoruutensa syvästä lemmestä, kuin tuo onneton, murtunut vaimo siitä viehkeästä ja ihanasta Katrista, joka hänen muistossaan asui. Niilo antoi vihaisen katseen Yrjölle, joka synkkänä oli jäänyt oven suuhun seisomaan. Tämä katse sanoi: ”sinä, kurja, olet hänen noin onnettomaksi tehnyt!”

Niilo läheni polvillaan olevata vaimoa, otti hänen kätensä omiinsa ja puhutteli häntä hellällä ystävyydellä.

– Katri, mun armas ystäväni – lausui hän – sydämeni on pakahtua, nähdessäni sinua noin surun ja murheen ahdistamana. Sano, sallitko minun apuani? Syytä on sinulla kyllin, saadaksesi laillisen eron kunnottomasta miehestäsi, ja sitten, Katri, ei sinun enään lapsinesi tarvitse kurjuutta nähdä.

Katri hengitti syvään. Niilo oli hänet herättänyt unelmistaan, juohdattamalla hänen mieleensä puolison ja lapset. Hän muisti nyt eroituksen nykyajan ja entisyyden välillä, ja kallistaen päätään, kätki hän kasvonsa hetkeksi nukkuvan lapsen päänaluseen. Äänetöinnä kesti hän siinä sisällisen taistelun, jonka kovuus oli lähes murtaa hänen heikot voimansa. Siitä eivät Niilo eikä Yrjö mitään aavistaneet, mutta Hän, joka sydämet tutkii ja ihmis-heikkoudet tuntee, Hän sen näki ja kiiruhti taistelevan avuksi. Sielun tuska vähitellen antaantui, ahdistus hälventyi ja – voitto oli saavutettu. Rauha loisti Katrin kasvoista, kun hän jälleen nosti päänsä vuoteelta. Kirkkailla silmillä hän katsoi lapsiinsa, jotka nukkuivat viattomain unta, ja mieheensä, joka yhä seisoi oven suussa, epäilyksen täydellisenä kuvana. Viimeiseksi hän katsoi Niiloon, joka vielä odotti hänen vastaustansa.

– En hylkää puolisotani, Niilo, – kuului päätös hänen huuliltaan. – Mitä Jumala on yhdistänyt, ei sitä voi ihmiset eroittaa.

Nyt Yrjön paatunut sydän pehmeni. Hän töytäsi vaimonsa jalkain juureen ja raskaat kyyneleet vierivät hänen poskilleen.

– Jumala siunatkoon sinua, Katri – nyyhkytti hän – ei taivaan enkeli voi olla sinua parempi. Annatko todellakin anteeksi kaikki, mitä minun tähteni olet saanut kärsiä, ja rohkenetko minuun luottaa, kun nyt lupaan muuttaa entisen elämäni ja täst’edes kokea rehellisellä työllä hankkia perheelleni elatusta? Sano, armas Katri, etkö todellakaan minua hylkää?

– En sinua missään tapauksessa hylkäisi, saatikka nyt, kun parannusta lupaat.

– Taivaan Isä sinua siunatkoon ja antakoon minulle voimaa lupaukseni täyttämiseen!

– Amen! – kuiskasi Katri.

Samassa nousi aurinko kultaisen pilven helmasta ja loi ensimmäisen silmäyksensä ikkunan lävitse Koiviston perheesen, joka vihdoinkin oli rauhaan ja sovintoon tullut. Lapsi, joka oli maannut horroksissa, aukaisi nyt kirkkaat silmänsä ja katsoi suloisesti vanhempiinsa.

– Päivä koittaa! – lausui Katri toivovalla silmäyksellä loistavan sinertävää taivasta kohden, suuteli hellästi lastaan ja aukaisi ikkunan, josta raitis aamu-ilma virtasi sisään.

Mutta aurinko vuodatti jo täyden, kirkkaan valovirran alas nukkuvaan maailmaan ja niinkuin lapsi, joka aamu-unestaan herää äidin syleilyyn, raittiina ja iloisena hymyilee, niin autuaasti hymyili maailmakin herätessään auringon lämpimäin säteiden suuteluihin. Linnut visertelivät ja leivonen kohosi tervehtien ylös taivasta kohden ja liverteli korkeudessa riemuisen aamuvirren.

Katrin silmissä välkkyi kyynel, – ei enään murheen eikä huolien tuottama, vaan ilon ja kiitollisuuden.


Kun Koiviston talo seuraavana päivänä myytiin huutokaupalla, lankesi se Niilon omaksi. Niilolle onnistui vielä lunastaa tou’ot ja karjankin, jotka hän kaikki ynnä talon kanssa lahjoitti entisille omistajilleen takaisin. Niilon ylevämielisyys vaikutti syvästi Yrjöön, joka tästä lähtein täydellä todella koki elämäänsä parantaa. Monta vuotta tosin kesti, ennenkuin Koiviston talo nousi entiseen voimaansa, mutta Yrjö ei väsynyt, sillä hänellä oli kaksi hyvää apulaista, Katri ja Niilo. Viimemainittu ei enään mennyt merille, vaan asettui syntymäseudulleen, jossa hän osti itselleen talon. Muutaman vuoden kuluttua toi hän taloonsa emännäksi nuoren, kauniin Helenan, jota Niilo lempi yhtä syvästi ja hellästi kuin ennen nuorempana ollessaan Katria. Helena ja Katri olivat parhaimpia ystäviä, ja seudun toimeliaisimpia emäntiä; mutta Niiloa paikkakunnalla yleisesti rakastettiin ja kunnioitettiin, niinkuin sitä ihmistä rakastetaan, jossa Jumalan kuva täydellisimmästi ilmautuu.

(Loppu.)


Lähde: Päijänne 28.5.1878, 31.5.1878, 4.6.1878, 11.6.1878, 14.6.1878 18.6.1878.