Siirry sisältöön

Päivä provastin kansselissa

Wikiaineistosta
Päivä provastin kansselissa.

Kirjoittanut Pekka Brofeldt


Kulku-akka oli aamusilla pantu pappilan pihalle lakaisemaan puista karisneita ja yhä joka tuulen puhalluksella karisevia lehtiä. Monennäköisellä paikatun pikku nutun helmat ei paljoa lakaistessa liikahtaneet, kun se oli niin lyhyt. Mut hame vähän heilui. Kyllä ois jouten ollessa ruvennut käsiä paleltamaan, työssä tuota juuri tarkeni, mut alituinen kylmä, tyytymätön kaipuu näkyi kasvoilla.

Akan pikku tyttö tuli vähän perästä toinen luuta kädessä. Olipa se löytänyt vähää paremman kuin akka itse.

”Mistä kohti minä?” sanoi se hyppien tullessaan äitin luo ja naurahti iloissaan.

”Lakaise tästä minun luotani”.

Ja tyttö lakasi vähän etempänä äitistään.

Pappilan piika kulki siitä rannasta navetalle ja kyseli akalta mistä hän on ja onko tyttö vanha ja miten itse, johon akka nöyrästi vastasi – nöyrähän sitä köyhän olla pitää itseään paremmille, sillä lailla parhaiten maailmassa leipää saapi.

Provasti kulki siinä kanssa hieroen käsiään ja meni sisään omasta ovestaan.

Siellä ei tapahtunut mitään erinomaista muuta kuin mitä tavallisesti joka aamu, että provasti meni suurukselle ja lopikoi – hampaaton – hyvän aikaa veitsien ja kahvelien kanssa ja tuntuivat kalistelevan taltrikkia ja raaputtivat – muuta puhetta sieltä ei kuulunut.

Akka yhä jatkaa lakaisemista, vaikka muille joukoille on jo aikoja sitte ruokakelloa soitettu.

Virkahuoneessa vaeltelee käytettäväksi kelpaamaton tupakin savu, jota ei nyt mitkään puhallukset häiritse. Se kulkee omia aikojaan ja asettuu lavalle pöydän ja kirkonkirjain välille, että ikkunaa vasten katsoessa sen hyvästi näkee kuinka se pihinä hölläilee eikä tarvitse peljätä ankaran kirkonmiehen liikunnoita, joita vaikk’ei ne hyvin tuimia ole savu kuitenkin kovin pakenee. Ei ole pelkoa siitäkään, että uuniin laitettu savureikä sen vetäisi väkkäränsä siipien väliin rikottavaksi ja ulos pimeää piippua myöten ajettavaksi, sillä savureikää ei pidetä auki.

Pois se ennättikin hävitä, ennenkuin uusia sijaan tuli, kun provasti tuli takasin, ja niitä tulikin summissa eikä vähittäin. Ja se levisi ympäri huonetta muuttaen savun näköiseksi kaiken ilman. Väistyi siinä savupilvet pöllähtäen tieltä, kun hän käveli lyhyin askelin edes takaisin lattiata toinen käsi housun taskussa. Eikä näyttänyt muuta kuin veti savua piipustaan, jotta kurttuisat posket hyvin kuoppuralle meni, ja kun tupakki loppui kopasta, niin latoi toista.

Kulku-akan luona ulkona seisoi muuan toinen nainen näyttäen olevan melkein samaa säätyä, ett’ei toisen toistaan hävetä tarvinnut. Siinäpä ne oli hyvän aikaa seisseet ja vähän puhuneetkin – totta se vieras lie kysellyt. Se oli tullut jo varhain ja tuvassa odotellut provastia ylös nousevaksi.

Nyt se katseli ikkunasta tokko häntä näkyy liikkuvaksi. Sitte vasta rohkeni tulla sisään ja niiata. Provasti ei kuullut, kun oli selin ja kopisteli piippunsa koppaa.

”Mitä sulla on asiata?” kysyi sitte kauvan ajan perästä huomattuaan.

Nainen on ääneti.

”Jahhah, kuuletko? mitä sulla on asiata?”

”Minä oisin pyytänyt lapselleni ikätodistusta... tuolla oikeudessa määräsivät”... sanoi nainen hiljaa. – Nythän oli käräjät parhaallaan.

”Mikä sinun on nimes?”

Se sanottiin.

”Kuolluthan sinun lapses on ja sinä sille elaketta riitelet”, sanoi provasti katsottuaan kirkonkirjoista.

”Niinhän se on, vaan onhan se elän..... se oikeus määräsi sen otettavaksi”.

”Että milloinkako se on syntynyt?”

”Niin, ja että mitenkä se on vanha... sitä ne tuntuivat. Kyllähän minä oisin suunnille muistanut”....

”Sinua ne nyt eivät ole uskoneet”, sanoi provasti vähän ajan perästä antaen naiselle paperin.

”Kiitoksia”, sanoi niiaten ja meni yhtä hiljaisesti kuin oli tullutkin. – Ja sitte oikeuden edessä seisoi ja näytti lippunsa ja mikäs auttoi, elake piti tulla, kun vaan kerran tietämään päästiin ken oli ollut lapsella isänä.

Sittepä ei mennyt eikä tullut ketään hyvään aikaan ja provasti sai vain yksinään siellä mietteitään savun kanssa ilmoille laskea ja katsoa harvaan nikkasevaa ja vielä harvempaan lyövää kelloaan, semmoista, joka oikein tuskastuttaa. Mut provasti siihen ei ollenkaan tuskastunut, kertoi vain jokaiselle vieraalle, samalle sillä tavoin useammankin kerran, ostaneensa sen siitä ja siitä huutokaupasta ja maksaneensa siitä niin ja niin vähän.

Tuvasta päin oli tullut köyhä akka monen lapsensa kanssa, joista ei tahtonut loppua tulla, kun ne ovesta ujosti työntäytyivät ja asettuivat niin oven suuhun kuin suinkin, ja akalla oli työtä saada ne tulemaan ja vielä oikealla ajalla niiata provastille. Näille pyysi se provastilta aapista ja jollekulle katkismusta.

Pappilassa piti pitää sitä varten köyhäinkassan rahoilla ostetuita kirjoja ja niitä sai provasti jaella köyhille.

Noh, mitäs muuta? Saivatpa lapset itselleen uudet punakantiset aapiset – katkismukset kuuluivat loppuneen. Ja akka kiitti kaikkien edestä ja sitte ne alkoi lappautua ulos ovesta.

Jopa kopisi porstuassa taas ja ovi loksahti auki eikä siitä tulija saanut ennen hyvää päivää sanotuksi, kun sai oven kiini pysymään, joka aina loksahti auki niinkuin se tavallisesti teki. Provasti ei väsynyt sanomasta jokaiselle että ”painaa vaan sitä, niin kyllä se pysyy”.

”Minä tulin semmoiselle asialle että jos herra rovasti ois hyvä – että meillä ois nyt semmoinen tarvis että minä tarvitseisin sukurikesteriä”, sanoi tullut talonisäntä hiljaisen kähisevällä äänellä ja pää vähä kallellaan, seisoen hajalla säärin ja sarkatakki auki.

Tällä lailla se näkyi seisovan kauvan aikaa, kun provasti kirjoitti sukuluetteloa etsien useista vanhoista pölyttyneistä kirjoista nimiä ja vuosilukuja. Vielä sittenkin näki kyökkikammarin ovelta sen siinä uskollisesti seisovan, kun oli ennättänyt käydä siellä ja täällä ja vielä vähiin muuallakin ja tulla montakin kertaa takaisin ja nähdä aina sen uudestaan. Ja ruustinna sanoi siellä että mikähän asiamies se on.

Se vain siellä seisoi ja kun kello rupesi lyömään ja löi yhden kerran, niin katsahti mies siihen eikä ymmärtänyt, mitään, sillä se oli 12. Käänsi päänsä pois, vaan se löi toisen, ja mies luuli että nythän tuo lie loppunut, mut aina se vain uudestaan vähän perästä säikäytti ja väjyi kuin kyyristynyt kissa lintua väjyy kauvan aikaa, viimein hyppää, mut lintu lentää muuanne; kissa menee sinne ja taas väjyy ja yht’äkkiä hyppää, eikä onnistu jahti. Ja kun kissa on haihtunut pois ja väsynyt, niin lintu yhäkkin katastelee ja odottaa iskua, mut sitä ei enää tulekkaan.

Mieskin odotti viimeisen lyönnin jälkeen ja vielä pois mennessäänkin ajatteli ett’ei tuosta loppua tahtonut tullakkaan – eikö tuo lyöne vieläkin.

Sen pois mentyä meni ruustinna kysymään että ”hva va de för en asiamies?”

”Slägtregister”, vastasi provasti ja oli vähän tuskastunut, vanha kärtyisä äijä, kun tuo oli juuri sillä aikaa tullut ja oli pitänyt niin kauvan etsiä ja penkaa vanhoja kirkon kirjoja eikä sittekään tahtonut selvää saada.

Ja sen tiedon saatuaan meni ruustinna muille toimilleen.

Provasti istui ja tupakoi. Mitä hän ajatteli, kuka sen tietää. Oisko menojen paljoutta tai tulojen vähyyttä vai päiväin pituutta? Oisko mahdollisesti voinut ajatella että on tämänkin aamun pitänyt tehdä työtä, vanhan miehen, eikä ole tullut penniäkään laatikkoon, eikä kirkon kassaan eikä mihinkään? Vaan tätä ei ole hyvä mennä takaamaan, kun provasti on niin vanha mies, että tokko lie etsinyt sanomalehdistä – eli ei niitä monta oltu tilattu – edes suurempia paikkoja. Vaikka ei sitä sentään tiedä, useinkin ovat vanhoilla päivillään virkeämpiä. Vaan olihan tässäkin siksi suuri pitäjäs, että luulisi sen jaksavan elättää paimenensa – jos tarkkaan maksaisivat.

Tätä eli jotain muuta – ei sitä ole hyvä mennä takaamaan – hänen ajatellessa pistäytyi ovesta hiljaisesti vanhanpuoleinen nainen ja niiasi hyvin syvään ja alamaisesti ja kumarsikin samassa – oikein herrastyyliä.

”Mitä teillä on asiaa?”

”Minä olenkin, herra provasti, toisesta pitäjäästä, tästä naapuriseurakunnasta – niin – (ja nyökäytti päätään) – tässä sivukulkiessa tulin käymään – saisinko minä puhua? Kun minä, herra provasti, olen ollut nykyjään niin suurissa tuskissa sielun että ruumiin puolesta ja köyhyys on ahdistanut, että kuulkaapas, sitä ei toinen ihminen osaa niin tietää” – puhui hän hyvin kimakalla äänellä välistä kiivastuen että ääni tuli yhä kimakammaksi.

”Mitä te tahdotte?” sanoi provasti lyhyesti.

”Enhän minä kuin... Kuulkaapas, herra provasti, saanko minä puhua asiani? Saisinko jutella herra provastin kanssa vähän... Niin...

Minä olen ollut niin suurissa tarpeissa ja kun tuo maallinen köyhyys ahdistaa, niin näkyy tulevan samassa hengellinenkin ahdistus... Voi hyvänen päivä! Sitä ei voi, herra provasti, toinen ihminen tietää kuinka minä olen koko matkan itkenyt ja huokaillut että jos vielä Herra minua muistaisi” –

”Mistä te tulette?”

”Tuoltahan minä Kuopiosta päin, siellä on mulla sisar palveluksessa, kävin sen luona kun se kutsui, vaan nyt olen kotipitäjääseen menossa”... Mut ei hän kaukaa malttanut olla asiaansa menemättä, vaan lasketteli sukkelasti sielunsa tuskista ja siitä pahasta mielestä oikein itkemäänkin tinki ja surkutteli itseään.

Provasti istui pöytänsä takana, jolla oli papereita ja kirjoja hyvässä järjestyksessä. Hän oli tottunut kaikellaisiin asiamiehiin, vanha mies, eikä kummeksinut yhtä enemmän kuin toistakaan, kaikki oli samallaisia. Kyllä hän tiesi hyvästi ett’ei monellakaan ollut oikeaa asiaa, vaikka se kuin olis ollut puhuvinaan, mutta hän vain kuunteli ja antoi akan puhua.

”Kuulkaapas, herra provasti!” ja nainen tuli lähemmä aivan pöydän luo ja löi toisella kädellä toiseen, jossa oli joku huivi. ”Elkää tykätä pahaa, jos minä... sen tuon köyhän syntisen pitää puutteensa puhua toisenkin kerran... elkää tykätä pahaa”...

”Rahaako te pyydätte?” sanoi provasti äkäisellä äänellä.

”Voi voi, herra provasti, elkää puhua niin! Kun minä koko matkan olen itkenyt ja ajatellut että vieläkö Herra minua muistaisi, löytyisikkö, löytyisikkö semmoista tässä maailmassa, joka minun vaivaisen puutteille korvaansa kallistais... kun minä olen semmoisessa ahdistuksessa että voi, hyvä Isä tokiin!” – ja itku sopi tähänkin paikkaan.

”Mikä teitä ahdistaa?”

”Kaikki puutteet... ja kun minä tuolla tiellä kuljin ja tuli mieleeni ett’en ole tämmöisessä ahdistuksessa ollut koskaan, niin minä oikein rukoilin Jumalaa – (vaan ei provasti hyvästynyt siitäkään) – ja siinä näkyy tulevan entisetkin asiat eteen. En suinkaan ole ennen tiennyt mitään tehneeni, joka ois tuntoa vaivannut. Olenhan minä ollut jo monellaisessa palveluksessa ja herrasväessäkin, niin, herrasväkiä olen useampiakin palvellut ja olen luullut rehellisesti palvelleeni, vaan nyt, nyt ne tuli eteen.

Kuulkaapas, herra provasti, kun toi eteen senkin että minä toisen tavaralla olen auttanut köyhiä, niinkuin sitä nyt tulee antamaan noin ruuan tähteitä ja muita, mitä nyt on, niin näin semmoista; niin se kuin tuli nyt eteen että olen näet rouvan tietämättä tehnyt sitä. Vaan tekihän se mieli puutteellisia auttamaan.

Niin nyt kun rupesi siitä tinkaa tekemään, että se ei ole näet oikein, että minä olen näet varastanut. Vaikka ei koskaan ole multa varastettu, ei ole suinkaan ennen sattunut”.

Ja sitte kertoi hän hiljemmalla äänellä miten häneltä tuolla viimeisessä kievarissa yöllä varastettiin silkkihuivi ja hame, jonka lakkarissa oli kuusi markkaa. Ne kaikki oli hänen sisarensa antanut ja niille piti nyt niin käydä. Ja siinä oli päästä toimessaankin itku.

”Ja sekö vahinko minun pitäisi palkita teille?”

”Ei, hyvä provasti, enhän minä sitä toki! Minä tulin vain kysymään neuvoa kun minä olen semmoisessa kiusauksessa, että kuulkaapas, kuin ne käski minua menemään tietäjiin ja sanoivat että se laittaa sillä lailla se Haukiniemen Pekka Poikonen – sen luokse neuvoivat – että se laittaa varkaan tuomaan pois tavaran oikealle omistajalle”.

”Mikä Haukiniemen Pekka? En kai minä ole ennen kuullut että se on tietäjä. Ja nyt ovat peijanneet sinua akka-parka”.

Sepä ei tuntunut akasta oikein hyvälle, kun kiusaus oliskin loppunut siihen.

”Niin kai ne sanoivat, ja minä olen nyt semmoisessa kiusauksessa, kun sanovat synniksi sitä jos menee tietäjiin ja nyt minun pitäisi antaa sieluni tuon tavaran uhriksi – sehän minua on arveluttanut... niin”....

”No jos se tavara on kalliimpi kuin sielusi, niin parashan on että menee”.

”Voi, hyvä provasti, ei se ole kalliimpi! Sitä minä olen arvellut että kun olen semmoisessa puutteessa, että olen lainavaatteissa eikä yhtään penniä ja vieraassa paikkakunnassa. Enhän minä paljoa.... kun sattuisi semmoinen onnettomuus”....

Provastia rupesi ämmän puheet harmittamaan eikä hänellä ollut ollenkaan halua syytää tuolle rahojaan... Ilkiääkin ne tulla.

”Ei mulla oiskaan suurta tarvista.... kolmea markkaa” –

”Mene pois! Ei mulla ole antaa – jos minä kaikille rupean jakelemaan, niin itse tässä tyhjäksi.... etkö sitä arvaa?”

”Kyllähän minä, herra provasti, ja vaikeata se on pyytää, arvaatte sen, mut kun minä raukka olen semmoisessa puut... niin, semmoisessa kiusauksessa että nyt kai minun tieni kääntyy. Jos minä nyt saisin apua, jota nöyrimmästi pyydän herra provastilta, niin oisin kiusauksesta pelastettu, ei tarvitseisi mennä tietäjiin ja – voi hyvänen!”...

”Pidä suusi kiinni, mene pois! Minä en kärsi sinua, että tulet vanhaa miestä kiusaamaan ja... vai minä sinut rahalla kiusauksesta! Mene tiehes ämmä”, sanoi provasti vihaisesti nousten seisaalleen.

”Elkää, hyvä herra provasti... antakaa anteeksi, kyllä minä, kyllä minä – en minä tahdokkaan. Luulin vain ett’ei provasti voi olla niin kova. Vaan antakaa anteeksi... hyvästi!... toivotan menestystä, jääkää hyvästi”. Ja syvään niiaten ja kallistaen päätään meni hän ulos.

”Kaiken näköisiä!” sanoi provasti itsekseen. Vaan olihan niitä – ja olkoon! – oli se kuitenkin – mikähän lie ollut? Kumma akka, mut jos se hyvinkin oli tarpeessa. Ja rauhatonna vähän käyskenteli provasti vähän aikaa.

Liekkö sitte sattunut vai muutenko lie satuttautunut, mut sisään astui mies, ensin tehtyään oven kanssa samat temput kuin jokainen muukin, ja sanoi itsellään olevan ”ruumis kirjoitettava”.

Se kirjoitettiin ja pyyhittiin pois elävitten kirjoista yhdellä vetäisyllä ja siirrettiin kuolleitten valtakuntaan yhtä varmasti kuin se oli syntyneeksikin kirjoitettu.

”Mihinkä tautiin se kuoli?”

”No nälkään –”

”Eihän nyt ole nälkävuosi”.

”No en kai minä tiedä, mut niin se kai oli että tässä leikkuuaikana se herkesi syömittömäksi ja oli sillä lailla monet viikot, niin että en kai minä tiedä muuta kuin että nälkään kai se –”

Provasti ei kysynyt enempää siitä asiasta.

”Yhteiseenkö vai eri hautaan?”

”Paljoko se maksaa eri hauta?” meni mies aivan provastin luo kysymään.

”Jos tahdotte ostaa haudan sijan, niin se maksaa kuusi markkaa”.

”No panee sitte yhteiseen hautaan”.

Se maksoi niin ja niin paljon.

Ukko meni ulos ja toinen mies oli siellä odottamassa.

”Joko meni rahat vähäksi?” kysyi se.

”Eipä paljon muutenkaan... jos oisin vielä eri hautaan, niin”... ja mies katsoi ylöspäin pää kallellaan ja silmät tiirallaan – ”ois kai ne melkein menneet”.

”Kumma kun ei saa kuollakkaan ilman edestä”, sanoi ilman piloillaan toinen.

Provasti jäi sinne kuolleineen ja kirjoineen. Jos ois ollut talon isäntä tai emäntä, ois saanut lehmän.

– Niin sen joku luulisi että keväällä menee ihmisiä enin naimisiin, mut jos papilta kysyt, niin kyllä ne sen tietää: syksyllä niitä enin menee – kukapa se keväällä joutaa. Mut silloinpa ne taitaa kuitenkin joutaa perusteet panemaan, kun on kesän alku hempeimmillään, ja ne perukset ne sitte pitääkin; syksyllä sitte saavat papit tulla valmiita virallisesti vahvistamaan... ja silloin saavat pappilan piiat enin olla ovella katsomassa – mikä into heillä siihen muuten lieneekään?

Tänä päivänä tuli vain purkumatkue, joita oli kolmasti jo kirkossa kuuluutettu, ja nyt opittuaan vähänkään toisistaan tietämään tahtoivat päästä koko asiasta. Morsiamen isä oli purkajana.

Kun pappi kysyi sulhaselta onko hänen vakaa aikomuksensa erota, niin sanoi se: ”Marihan sen alotti”.

Morsiamelta kun kysyttiin, niin se ei virkkanut ensin mitään, vasta kun isä nykäsi sitä ja sanoi: ”noh, sano nyt!”, sitte se vastasi että on.

Sillä se oli kauppa purettu, kun antoivat 25 markkaa papille kuluihin, ja kuuntelivat vähä provastin nuhteita kevytmielisyydestä.

Siinä rupesi morsiamen isä rahoja liikutellessaan sulhaselle takaisin antamaan kihloja ja morsian ne kukkarostaan kaivoi... ehkäpä se kuuluu asiaan että tässä vierasten miesten läsnä ollessa, vaikkei provasti katsonutkaan, sillä oli omat asiansa.

”Onko kaikki?” kysyi isä pannessaan sormukset ja setelit sulhasen kouraan, joka niitä siinä äänetönnä katseli ja käänteli. Sulhasen naamaan ei olis osannut mihinkään kohti tarttua, ei silmiinkään, sillä niistä ei olis mitään saanut – lyhyt mies oli vielä ja vähäpätöinen.

Tämän meiningin jatkaminen tuntui isästä ehkä vähän sopimattomalta ja sanoi että lähtään ulos, ja niin lähdettiin.

Siinä suuren koivun juurella pappilan portin pielessä tehtiin loppulitviikit. Isä siinä maksoi purkaiset, minkä sulhanen vaati ja oli kosissa kulkiessaan kulunut, mut sattui puuttumaan kymmentä markkaa.

”No sen nyt saat aivan ensi näkemässä.... siitä saat olla ihan varma, että kun ensi kerran näen, niin... niin silloin on kymmenmarkkanen kourassasi”.

Siinä vain sulhanen niin tajuttoman näköisenä käänteli epäileväisesti seteleitään ja morsian, nuori tyttönen, odotti että milloin tuosta loppu tulee.

”Sen nyt saat kerrassaan uskoa sillä sanalla että ensi näkemässä. – Minä näen sen että se on äiti tätä pakoittanut eikä se ole tytöstä itsestään, vaan minä nyt korjaan. – Niin, niin, kyllä se nyt on niin että... ja sen saat uskoa että ensi näkemässä....”

Ja sitä selitystä yhä vain kesti. Tyttö odotti niitä lähteväksi, kun ikkunoistakin saattoivat katsoa... niin tuoltahan ne herrat katsoikin häneen... Katsoihan herrat aina kauniiseen tyttöön ja kehuivat vielä että sillä on hiton säännölliset kreikkalaiset kasvot. Mut ei isä eikä sulhanen sitä nähnyt – olihan sulhasella paha mieli ja jäihän vielä kymmenen markkaa.

Koirakin, pieni pystykorva, tuli siihen katsomaan, mut sitte vasta kun siihen tuli työmiehiä, sulhasen tuttuja, ja kättelivät ja panivat nauruksi, niin sitte vasta asiakin alkoi naurattaa ja naurussa suin erosi sulhanen työmiehistä. Morsian nousi isänsä kärriin, sulhanen lähti omallaan ja niin siinä mentiin jälekkäin.

Koira jäi yksinään katsomaan meneviä ja asettui istuilleen paremmin miettiäkseen mitä se nyt tuo oli parttia. Ja katseli siinä sitte muutakin, kun hevoismiehet oli näkymättömiin menneet. Siinä se kääntelihe ja lähti viimein poispäin...

Tämä oli vähä päivällisen jälkeen ja hiljaisena rupesi päivä hämärän puolelle kallistumaan.

Pitkinä iltahämärinä ei ole mitään tekemistä. Päivällä voipi mennä joutessaan jonnekkin kävelemään pelloille päin tai ilman aikojaan maantielle, mut hämärällä ei näe likapaikkoja eikä muita. Eipä silloin paljo osaa muuta kuin syötyään syrjälleen ja siihen nukkuu, vanha mies.

Sillä aikaa joskus ruskotteleva taivas ennättää tummeta ja pimeä peittää hämärtävän illan ikävän vaikutuksen näkymättömäksi, tuntemattomaksi. Vaikk’ei sitä ois provasti valvoissaankaan tullut huomanneeksi, vanha mies.

Sitte tulee joku asiamies ja seisoo kauvan aikaa hämärässä huoneessa ja kuulee vain kuorsausta toisesta huoneesta, ja harvaan nikkasevan kellon. Kauvan siinä saapi odottaa, mut yht’äkkiä hypähtää kuorsaava ylös – totta se lie jo nähnyt unta asiamiehestä.

Kotona miettiessään on mies ruvennut arvelemaan ja muiltakin siihen arveluun tukea saanut, että hänen pois muuttanut veljensä jäisi perinnöttömäksi ja hän senkin osan saisi, kun vain saisi semmoisen todistuksen että se on pois täältä muuttanut.... ja nyt ei tietä minne se on hävinnyt, jos lie kuollutkin, koska ei takaisin kuulu. Jospa hän nyt sillä lailla saisi oikeuden kautta omalle nimelleen toisenkin puolen maatilaa ja pääsis niin suuremman tavaran haltijaksi.

Kun provasti viimeinkin unimielissään tämän monimutkaisen ajatusmeiningin perille monien kysymysten kautta pääsee, niin siinä saapi miehelle selittää että se on turha meina... kyllä provasti hänelle voipi antaa sen todistuksen että se on muuttanut sinne ja sinne, mut ei se mitään hyödyttäisi – hänen veljensä voipi minä päivänä hyvänsä tulla ja vaatia osansa... niin, kyllä hänellä on valta antaa se todistus, mut ei se mitään edistä.

”Ei mut minä arvelin että jos se on kuollut ja minne lie joutunut... että enkö minä saisi semmoista todistusta että sitä ei olekkaan...”

Mies oli miettinyt montakin keinoa saadakseen koko maan halttuunsa, eikä kellään ois sanomista mitään, ei veljelläkään, jos se sattuisi tulemaan, mut eihän se tulekkaan. Nyt luuli hän saavansa provastilta todistuksen ja sen kanssa aikoi mennä oikeuteen. Mut provasti tuntui sanovan yhäkkin ett’ei se mitään edistä, eikä tuo näy rupeavan mihinkään puuhiin.

Miestä rupesi itseäänkin ilettämään, ja siihen raukiaa miehen vakaantunut toivo ja ahneuden pyrkimiset ja ymmärtämättömien keskenään tekemät päätelmät. Ja niin ne on monasti ennenkin rauenneet ja vastakin raukeaa.

Mutta provastin salainen toivo, nuorna ollessa, ei ole turhaan mennyt – eipä se ollut salassakaan pysynyt, rouvalleen oli sen salaisuuden uskonut, ja rouva luullen ett’ei se ollut salaisuus eikä mikään, oli sen toisille rouville kertonut eikähän sitä toiset rouvat minään kummana pitäneet – onhan tuo tuommoinen kumma ennenkin nähty, ei tuo ensimäinen ole kerta.

Toivotut ylennykset oli säännöllisesti toteutuneet, ja pakostahan niitten piti toteutua. Varma leipä oli vaan varmistunut ja nyt ei kuin odotti huoletonna miesnä tulevaisuuttaan ja lopullista litviikkiä ja viimeistä palkan maksoa ja viran ylennystä kaikista ylennyksistä. Ja taatut oli siis vanhuuden päivät.

Kun ei itse jaksanut niin jaksoihan nuorempi apulainen, ja ainahan tuota jaksaakin, jos tervennä pysyy, kun aikaisen iltasen syötyään rupeaa levolle ja lepää rauhassa hyvällä omallatunnolla huomiseen aamuun niin pitkään kuin vanha jaksaa.

Tyhjäksi jää provastin kansseli ja yhtä pimeäksi kuin kirkonkirjain mustat kannet. Niinpä nyt pimeys peittää kaikki asetukset ja kuulutukset seinillä – ja milloinhan valoa tulleekaan? – tokko huomennakaan oikein, jos on yhä pilvinen sää ja syys pimenee.

Kello vain harvaan nikkasee, vaan ei näe sitäkään, missä asti se on menossa, eikä jaksa ruveta lyöntiä odottamaan – kovinpa tuo lyöpikin hitaasti, vanhan aikuinen.

Pekka Pietarinpoika [Pekka Brofeldt].


Lähde: Koitar: Savo-Karjalaisen Osakunnan albumi. IV. 1885. Savo-Karjalaisen Osakunta, Helsinki.