Päivänlasku

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Päivänlasku.

Kirjoittanut Heinrich Heine
Suomentanut Oskar Uotila.


Armas aurinko
On levolle laskenut mereen;
Vellovaa vettä jo värittävi
Hämärä yö,
Vain enään iltarusko
Sitä silaa kultavälkkehin,
Ja vohiseva vedenvoima
Työntää äyräälle valkeita laineita,
Jotk’ iloisina ja kerkeinä kirmaavat,
Kuin villaiset lammaslaumat,
Joita laulava paimenpoika illalla
Kotia ajaa.
«Kuink’ ihana on aurinko!»
Näin puhui pitkän vait’olon jälkeen ystävä,
Joka kanssani rannalla asteli,
Ja leikin ja surun sekaisesti
Hän vakuutti mulle: ett’ on muka aurinko
Kaunoinen nainen,
Joka vanhan merenjumalan
Soveljaisuuden vuoksi on nainut;
Päivin hän riemuiten retkeilee
Korkealla taivaalla, purpurapuvussa
Ja timanttisäihkyisenä,
Ja lemmikkinä, mielikkinä
Kaikkein luontokappalten,
Ja kaikkia luontokappaleit’ ilahuttain
Katseensa valolla ja lämmöllä;
Mut illalla, lohduttomasta pakosta,
Hän palaa jälleen
Märkään taloon, surkastuneeseen syliin
Tuon vanhan puolison.
«Usko mua», – lisäsi siihen ystävä,
Ja nauroi ja huokas ja nauroi taasen –
«Tuoll’ alhaalla viettää he vienointa aviota!
Joko he nukkuvat, taikka toruvat,
Jotta korkealle kuohahtaa
Tääll’ ylhäällä meri
Ja laivuri laineiden touhussa kuulee,
Miten vanhus vaimoaan haukkuu:
«Maailman pyöreä portto!
Sätehin sivelevä!
Koko päivän sä hehkut muiden puoleen,
Mut yön olet, mulle, kylmä ja kylläinen!»
Kovasta kotiripityksestä
Tietysti puhkee kyyneliin
Ylpeä aurinko, valittaen vaivaisuuttaan,
Ja valittaa niin surkean suuresti,
Jott’ ukko meren
Äkkiä sijaltaan syöksyy,
Ja uhmaten merenpinnalle uipi,
Ilmaa ja mielenmalttia saamaan.
«Niimpä näin hänen itse menneenä yönä
Rintaa myöden merestä nousevan.
Hänell’ oli keltaflanellinen nuttu,
Ja liljavalkoinen yömyssy,
Ja naatunut naama.»


Lähde: Uotila, Oskar 1911: Oskar Uotila’n kootut runoteokset. II. Julkaissut Pertti Uotila. Suomalainen kustannus-o.y. Kansa, Helsinki.