Päivänlasku
| Päivänlasku. Kirjoittanut Heinrich Heine |
| Suomentanut Oskar Uotila. |
- Armas aurinko
- On levolle laskenut mereen;
- Vellovaa vettä jo värittävi
- Hämärä yö,
- Vain enään iltarusko
- Sitä silaa kultavälkkehin,
- Ja vohiseva vedenvoima
- Työntää äyräälle valkeita laineita,
- Jotk’ iloisina ja kerkeinä kirmaavat,
- Kuin villaiset lammaslaumat,
- Joita laulava paimenpoika illalla
- Kotia ajaa.
- «Kuink’ ihana on aurinko!»
- Näin puhui pitkän vait’olon jälkeen ystävä,
- Joka kanssani rannalla asteli,
- Ja leikin ja surun sekaisesti
- Hän vakuutti mulle: ett’ on muka aurinko
- Kaunoinen nainen,
- Joka vanhan merenjumalan
- Soveljaisuuden vuoksi on nainut;
- Päivin hän riemuiten retkeilee
- Korkealla taivaalla, purpurapuvussa
- Ja timanttisäihkyisenä,
- Ja lemmikkinä, mielikkinä
- Kaikkein luontokappalten,
- Ja kaikkia luontokappaleit’ ilahuttain
- Katseensa valolla ja lämmöllä;
- Mut illalla, lohduttomasta pakosta,
- Hän palaa jälleen
- Märkään taloon, surkastuneeseen syliin
- Tuon vanhan puolison.
- «Usko mua», – lisäsi siihen ystävä,
- Ja nauroi ja huokas ja nauroi taasen –
- «Tuoll’ alhaalla viettää he vienointa aviota!
- Joko he nukkuvat, taikka toruvat,
- Jotta korkealle kuohahtaa
- Tääll’ ylhäällä meri
- Ja laivuri laineiden touhussa kuulee,
- Miten vanhus vaimoaan haukkuu:
- «Maailman pyöreä portto!
- Sätehin sivelevä!
- Koko päivän sä hehkut muiden puoleen,
- Mut yön olet, mulle, kylmä ja kylläinen!»
- Kovasta kotiripityksestä
- Tietysti puhkee kyyneliin
- Ylpeä aurinko, valittaen vaivaisuuttaan,
- Ja valittaa niin surkean suuresti,
- Jott’ ukko meren
- Äkkiä sijaltaan syöksyy,
- Ja uhmaten merenpinnalle uipi,
- Ilmaa ja mielenmalttia saamaan.
- «Niimpä näin hänen itse menneenä yönä
- Rintaa myöden merestä nousevan.
- Hänell’ oli keltaflanellinen nuttu,
- Ja liljavalkoinen yömyssy,
- Ja naatunut naama.»
Lähde: Uotila, Oskar 1911: Oskar Uotila’n kootut runoteokset. II. Julkaissut Pertti Uotila. Suomalainen kustannus-o.y. Kansa, Helsinki.