Paavo Korhonen (Maamiehen Ystävä)
| Paavo Korhonen. Helsingin Aamulehestä. Kirjoittanut anonyymi |
Se lavialta mainittu Runo-seppä syntyi vuonna 1775 kunniallisista vanhemmista Rautalammin Pitäjän Sonkarinsaaren kylässä ja Vihtalahen talossa. Hänen syntymä päivänsä ei ole ulospantu. Viimmeisinä aikoina hyvin tuttu Runo-lauluinsa kautta, kututtiin hän tavallisesti pitäjän miehiltä ja myös muilta tuttaviltaan, kotitalonsa nimestä tuotetulla lijemmalla nimellä, ”Vihtapaavo,” jonka hän ittekkin yhessä Runoistansa hyväksi näkee, koska hän laulaa.
- ”Tämä on viisas Vihtapaavo
- ”Joka runon rustaileepi,
- ”Joka laulun laitteleepi
- ”Sekä virren veisaileepi.
Nuoruestaan näytti Korhonen merkilliset luonnon lahjat siihen taipumukseen kuin kerran piti tekemän hänen niin kuuluisaiksi: Runoin rakentamiseen. Yksi erinnäinen tapaus johatti ensin Korhosen laulamaan. Kuninkas Gustaf 3:ta ulosannettu vuonna 1775 kova kielto viinan polttamista vastaan. Kruunu joka tästä kaiken voiton veti, asetti myös virkamiehiä taikka Viskaaleja, joihenka velvollisuus oli tarkoin peräänkattoa ettei kukaan tätä vastaan rikkoisi.
Rautalammilla palveli silloin Nimismies nimellä Kokki. Jämsässä piti hän sitä ennen samaa virkaa. Usiammasti Kokin kukkaro oli tyhjälläinen, vaan nyt viinan kielto aikana sisääntulot olivat runsaammat ja vieläpä helposti velkaakin saatiin, kuin koan sivutten silmä kiinni kuljettiin. Niin velkaantui Kokki monelle miehelle, ja kans Korhoselle. Koska K. juoniinsa kautta viimmein virassansa heitettiin, teki Paavo hänestä runon, jossa hän aivan tapaavalla ja terävällä tavalla ruoskii vanhan velkamiehenä syntiä ja monia mutkia.
Tämä veisu, joka sanotaan olleen Korhosen ensimäinen, opittiin kohta monelta, ja on tosin ainoa laaustaan; sen alku kuuluu:
- ”Ruunun Kokki, Jämsan Kokki, Rautalammin Kokki
- ”Reikä nuttu, paikka-pöksy, takku-karva turkki
- ”Kokki joka kypsen kysyi, kypsen kyttä tiesi,
- ”Vaan ei kypsen tehä tainnut, kypsen kyllä löysi.
- ”Kokki joka koiran juonet kaikki kyllä tunsi,
- ”Kokki joka keplotella miehen poven taisi,
- ”Ruunun roisto, Jämsan jättö, kovan onnen Kokki,
- ”Rahan kuni, velan herra, koko tämä Kokki.
- ”Monen miehen mieltä myöten teki tämä Kokki,
- ”Jolla oli, siltä otti; pejakas kuin petti!
Pitoin, ja erinomattain häihin oli Korhonen aina toivottu vieras, joissa hän, tuopin ääressä, useen iloisia lauluja lateli: niinkuin tämän juoma veisun: Noh miehet, miehet veikkoset, j. n. e., joka on jo monasti räntätty.
Koska Paavo kerran havaitti tämän voiman luonaan, tuli vähitellen sen harjoittaminen hänellen tarpeelliseksi, ja niin kokoon pani hän ne runot, joitenka sisällenpito ja rikkaus tulevaisinakin aikoina tuottavat hänelle niin suuren ja etuisan nimen Suomen runoseppäin joukossa.
Isänsä kuoltua tuli hän, niinkuin vanhin poika, isännäks taloon. Vaan koska hän luontonsa jälkeen, rakasti huoletointa elämätä, antoi hän vapaehtoisesti isän viran nuoremmalle veljelleen Ristolle, yksi rehellinen ja uuttera maamies. Ehkä tähän myös oli syynä hänen onnetoin taipumuksensa viinaan, joka keski ijästä seurais häntä hautaan asti. Yhyessä runossa valittaa hän että runoin teko ja laulaminen oli saattanut hänen päällensä turmeluksen. ”Aina lapsuuestani,” sanoi hän, ”opin minä runoja laulamaan. Tästä sain halun opetella kirjoittamaan, ja rupeisin läkillä kuvailemaan yhtä ja toista muillekin annettavaksi. Mutta kuitenkin täytyi minun viikko määrät kyntää, kaivaa korpia, viertää, poltaa kaskea ja leikkuu aikana sirppi käissä liikkua, sunnuntaina sitten panin paperille, mitä makais mielessäni. Viikolla taas tuli kynäni kovaksi, ja tytsyi kuin aarrani kärki; läkki muraksi muuttui, aatran kuressa jäykkenit sormeni ja savu silmäni sokaisi; en sittenkään miehuullisest jättää taitanut tätä turhaa työtä (nimittäin kirjoittamista.) Pahat pojat kehottivat minua, ja vieläpä viinalla viettelivät kirjottamaan runoja, ja tällä tavalla tuli minusta juomari ja kylän juoksia, ja lauluni, niinkuin sepän työ, joka itte poikessa pajastaan antaa ahjossa rauan palaa.” Vaikka Paavo ei kajonnut kovempata työtä, rakasti hän enimmästi kulkea metässä ja olla järvellä; ja näitten yksinäisiin vaelluksiinsa alla kokoonajatteli hän usiat parahimmista runoistansa. Onnellinen Ketun tappaja hankki hän taloon monta Ruplaa niihen nahoilla. Nämät rahat viepi hän rehellisesti äitinsä korjuuseen, vaan välipuheella, että eukon toisinaan piti omasta käestään poikaansa ryypyllä virvottaman. Tätä äitiään rakasti ja kunnioitti Paavo lakkaamata. Kysytty tästä asiasta, vastais hän Kajaanin Lääkärille Lönnrotille, joka 15 vuotta takaperin kulki Sonkarinsaarella, Korhoista tervehtimään; ”kyllä Paavo on hyvä lapsi (hän oli 55 vuoen vanha): en koskaan, vaikka lienen jo yli kaheksan kymmenen ole häneltä pahaa sanaa saanut.” Aina eli hän suosiossa kotiväkensä, naapuriinsa ja tuttuinsa kansa, sillä hänen syämmensä oli hellä, hänen luontonsa hiljainen.
Paavo Korhonen kävi ahkerasti kirkossa ja kuunteli siellä tarkasti saarnan päälle, jonka hän sitten selitti kotiintultuaan. Mutta, sen jälkeen kuin hän ensikerran 18 vanhana kävi Herran kork. Ehtoollisella, ei hän koskaan enää mennyt armon pöydälle. Rovasti B....t Raut:min silloin oleva Kirkkoherra koetteli vakuuttain ja kehoittain muuttaa hänen mielensä. Sanat ja varoitukset olivat mitättömät. Hän piti ittensä ja tunsi mahottomuudensa tähän pyhään toimitukseen, eikä kukaan taitanut rikkoa hänen päätöstänsä. Ehkä Luojalta terävällä järjellä lahjoitettu, oli hän kuitenkin autuuden asiassa pimiä, ja tästä hänen uppiniskaisuestansa ja pimeydestä seurais, että hänen ruumiinsa hiljaisuuessa haudattiin. P. K. kuoli Köyripäivänä 1849, 65 vuoen vanhana.