Pahvikotelo

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Pahvikotelo.

Kirjoittanut Arthur Conan Doyle


Oli kuuma elokuun päivä. Baker Street oli hehkuvan uunin kaltainen, ja häikäisevä auringon valo, joka heijastui tiilikivisiä huoneustoja vastaan, oli silmiä pakottava. Oli miltei mahdotonta uskoa noita samoiksi, jotka talvisin vain tummina varjoina haamoittivat Lontoossa. Kierteiset akkunaverhomme olivat puoleksi alas laskettuina ja Holmes loikoili puoleksi kokoon vetäyneenä sohvalla, lukien uudelleen kirjettä, jonka samana aamuna oli saanut. Mikäli minua koskee, niin olin sotapalveluksessani Indiassa oppinut olemaan aina kärsivällisen auliina suurimmallakin kuumuudella, mutta aamulliset sanomat olivat kokonaan vastenmielisiä, parlamentti oli hajonnut, kaikki ihmiset olivat muuttaneet maalle ja minä taasen halusin saada tehdä kävelyretkiä New Forest’issa sekä rannikkokäyntejä Southseassa. Laiha rahapussi pakoitti minut kuitenkin lykkäämään huvimatkani toistaiseksi. Mitä taasen Holmes’iin tulee, niin ei mantere-elämä sen paremmin kuin merirannikkokaan tee häneen mitään miellyttävää vaikutusta.

Havaittuani ystäväni olevan varsin harvapuheisen, heitin sanomalehden kädestäni, nojausin lepotuolin karmia vaataan ja niin vaivuin aatoksiini. Äkkiä herätti Holmesin ääni minut noista aatteistani.

”Niin, olet oikeassa, Watson,” sanoi hän. ”Näyttää olevan kovin vaikeata tehdä sekavasta selvä.”

”Melkeinpä mahdotonta!” huudahdin minä. Kun nyt kuitenkin huomasin hänen katseessaan vastauksen sisimmässäni piilleeseen kysymykseen, istuuduin lepotuoliin ja tuijotin hämmästyneenä häneen.

”Mitä tämä merkitsee, Holmes?” sanoin. ”Sehän menee jo yli kaiken, mitä olen ajatellut.”

Nyt nauroi hän oikein sydämmensä pohjasta.

”Muistatko,” sanoi hän, ”että joku aika sitten luin sinulle muutamia riviä Edgar Allas Poén kertomuksista, joissa eräs havaintojen tekijä tarkkuudella seuraa toverinsa sanoin selittämättömiä asioita. Silloin seurasit asiain juoksua vain kirjailijan lujan mielikuvituksen vuoksi. Minun huomautettuani aina tapaavani tehdä samalla tavalla, sanoit kovasti epäileväsi sitä.”

”Varmaankaan en!”

”Jaa no, kentiesi et sitä sanoin ilmaissut, hyvä Watson, mutta sinun kulmakarvani puhuivat kuitenkin selvää kieltä. Kun minä sentähden näin sinun viskaavan lukemasi sanomalehden laattialle, olin kyllin huvitettuna seuratessani ajatustesi voimakasta juoksua ja vihdoin herättäessäni sinua mietteistäsi todisteeksi vain siitä, että todella olin oikeata kieltä lukenut sinun liikkeistäsi.”

”Silloin en ollut oikein tyvenellä päällä – ja sitä paitsi siitä luetusta kertomuksesta saattaa tehdä johtopäätöksiä sen henkilön teoista, jonka ajatuksia siinä seurataan. Jollen erehdy, tuijotti tämä pienen sorakasan yli, silmäili tahtia taivaalla j. n. e. Minä sitävastoin olen istunut aivan tyvenenä lepotuolissani, etkä sinä näin ollen ole voinut havaita mitään tämän kaltaista.”

”Teet itseäsi kohtaan vallan vaarin. Ihminenhän on saanut kasvon piirteensä niillä osoittaakseen tunteitaan – ja sinulla ovatkin ne hyviä palvelioita.”

”Luuletko todellakin voineesi seurata ajatusteni juoksua kasvojeni juonteista?”

”Kyllä, sekä kasvoistasi että silmistäsi. Kentiesi et itse muistakkaan, kuinka mietteesi alkoivat?”

”En todellakaan muista sitä.”

”Niinpä voinkin sinulle hieman tehdä selkoa siitä. Heitettyäsi kädestäsi sanoman, joka seikka muuten olikin alkusyynä siihen, että rupesin seuraamaan mietteitäsi, eivät kasvosi kotvaan aikaan osoittaneet mitään. Sitten kiinnitit kuitenkin katseesi hiljan kehystettyyn kenraali Gordonin tauluun, jolloin kasvojesi erilaisesta ilmeestä huomasin, että sarja mietteitä oli alkanut syntyä aivoissasi. Tuota ei kuitenkaan kestänyt kauvan, sillä pian loit katseesi toiseen kehystämättömään Henry Ward Beecherin muotokuvaan, joka seisoi kirjahyllylläsi. Siitä silmäsit taasen seinälle ja olit aivan kahdella päällä. Nähtävästi kuitenkin ajattelit, että jos valokuva kehystettäisiin, niin sopisi siihen hyvin samallaiset kehykset kuin mitkä kenraali Gordonin muotokuvan ympärillä ovat ja että sen sopisi asettaa vastaiselle seinälle riippumaan.”

”Mutta sinäpä sattuvasti olet tajunnut ajatusteni juoksun.”

”Eipä minun pitäisi juuri paljon hairahtuman. Mutta käännyit taasen miettimään Beecheristä ja katselitkin sitä tavallista tarkempaan, ikäänkuin tutkiaksesi hänen kasvoistaan hänen luonnettaan. Senjälkeen otsaryppysi tasoittuivat jälleen, mutta yhä vain katselit kuvan ja näytit hyvin miettiväiseltä. Varmaan kävit aatosperäisesti läpi koko Beecherin elämän. Käsitin hyvin, ett’et saattanut tehdä sitä muistelematta sitä matkaa, jolle hän Pohjoisvaltioiden puolesta antautui sisällissodan aikana. Sillä muistan vielä kuinka harmistuneena mainitsit siitä tavasta, jolla sodanhaluinen englantilainen väestö otti hänet vastaan. Niin harmistuneena olit silloin, että et olisi tällöin mitenkään voinut ajatella Beecheriä sitäkin seikkaa muistamatta. Kun hetkistä myöhemmin loit katseesi pois kuvasta arvasin sinun joutuneen miettimään Amerikan sisällistä sotaa, ja kun sitten pureskelit huuliasi, silmäsi saivat loisteen ja hykertelit kämmeniäsi, niin mietiskelit silloin tuossa sodassa osoitettua molemminpuolista urhoollisuutta. Tämän jälkeen tulivat kasvosi surun ilmeisiksi, pudistelit päätäsi, ajattelit sodan kauhuja ja hurjuuksia sekä suunnatonta mieshukkaa. Nyt sivelit kädelläsi kasvojasi saaden jonkunlaisen halveksivan hymyväreen huulillesi, joka osoitti vain, millä inhon tunteilla katselet tuota kansojen halpamaista tapaa ratkaista riitojansa ja – minä puolestani olin tyytyväinen johtopäätösteni perusteellisuudesta.”

”Perusteellisuudesta todellakin. Mutta nyt myönnän, näin selitettyäsi asiat minulle, tuntevani itseni yhtä hämmästyneeksi kuin ennenkin,” sanoin minä.

”Vakuutan sinulle, että tämä oli vallan pintapuolinen koe, jonka tulin sinusta tehneeksi. Nyt on minulla kuitenkin parasta kättä ratkaistavana muuan pieni tehtävä, joka kentiesi on vaikeampi kuin minun lyhykäinen ajatustesi seuraaminen. Olet kentiesi nähnyt sanomalehdistä erään uutisen, jossa puhutaan erään salaperäisen paketin sisällyksestä, joka postitse on lähetetty neiti Susanna Cushing’ille, joka asuu Cross Street, Croydon?”

”En, sitä en ole nähnyt.”

”Sitten olet silmännyt sen yli, Annappas tänne tuo sanomalehti, niin olet kiltti. Tuossa se seisookin. Kentiesi olet hyvä ja luet sen ääneen.”

Otin sanomalehden, jonka hän minulle ojensi, ja luin kysymyksessä olevan uutisen. Päällekirjoituksena oli: ”Inhoittava paketti.”

”Neiti Susanna Cushing on joutunut erään menettelyn uhriksi, jota tekoa täytyy pitää surkuteltavan inhoittavana ja säälittävänä, ainakin siksi kunnes asiassa jotakin lähemmin selvenee. Kello kahden aikaan eilen jalestä puolisen jätti postin kantaja hänen ovensa eteen vähäisen, ruskeaan paperiin käärityn paketin, jonka sisällä oli pieni pahvikotelo täynnä järeätä suolaa. Neiti Cushingin tyhjentäessä sitä löysi hän suureksi hämmästyksekseen siitä kaksi ihmisen korvaa, jotka näyttivät olleen juuri äskettäin leikattuja. Kotelo oli pantu postiin Belfastissa edellisenä aamuna. Ei ole olemassa mitään, jonka avulla voisi päästä lähettäjän perille, ja on tapahtuma sitä omituisempi, kun neiti Cushing, joka on noin 50 vuotias naimaton nainen, on aina elänyt enemmän yksinäisyydessä ja niin vähäisessä tekemisessä ja tuttavuudessa toisten ihmisten kanssa, että suureksi ihmeeksi saa hän postissa aina jonkun lähetyksen. Jokunen vuosi sitten, kun hän ensin asui Pengessä, vuokrasi hän kuitenkin huoneen kolmelle lääketieteen ylioppilaalle, jotka hän kuitenkin käski muuttamaan pois säännöttömän elämän vuoksi. Poliisi arvelee puheena olevan teon olleen kostona noitten ylioppilasten puolelta, jotka tahtoisivat osoittaa karvaan mielialansa neiti Cushingia kohtaan lähettäen leikkaushuoneesta ottamansa pari ihmiskorvaa hänelle. Tuo otaksuminen näyttääkin todenperäiseltä, koskapa yksi noita ylioppilaita tuli juuri pohjois-Irlannista ja, mikäli neiti Cushing muistaa, juuri Belfastista. Tarkkaa tutkintoa pidetään kuitenkin tapahtuman johdosta ja herra Lestrade, yksi etevimpiä salapoliisejamme, on tutkimusta ohjaamassa.”

”Näin paljon tietää sanomalehti,” sanoi Holmes, kun olin lukemiseni lopettanut. ”Mitä Lestrade ystäväämme tulee, niin kirjoittaa hän: ”Luulen, että tämänlainen tutkimus on teille juuri omansa. Meillä on hyviä toiveita asian selvenemisestä, mutta vaikeus on siinä, ketä saada ryhtymään asiaan oikein käsiksi. Olemme sähköittaneet Belfastin postitoimistoon, mutta koska sieltä päivittäin lähetetään suunnattomia pakettimääriä, niin on mahdoton heidän siellä muistaa, mikä paketti ja kenen lähettämänä kulloinkin vastaan otetaan. Se laatikko, missä puheena oleva lähetys oli, on vanha tupakkilaatikko ja sisältänyt aikoinaan puolen naulaa Honeydew-tupakkaa, jonka enempää se ei meille selvitä. Minusta näyttää kertomus noista kolmesta lääketieteen ylioppilaasta uskottavimmalta, ja jos teillä vain on vapaata aikaa, niin olisin hyvin kiitollinen teille, jos haluaisitte saapua tänne. Koko päivän tulen oleksimaan joko poliisiasemalla tahi huoneustossani.” –Mitä sinä, Watson, tuumit asiasta? Voitko sinä jättää toimesi ja seurata minua Croydoniin saadaksemme edes hieman varmuutta tuohon lukemaasi uutiseen?”

”Halusinkin juuri jotain toimenpidettä asian eduksi.”

”No sittenpä saat heti työtä. Soita renkipojalle ja sano, että lähettävät heti tänne yhdet rattaat. Itse olen tuossa tuokiossa takaisin, käyn viskaamassa vain yltäni yötakin ja täyttämässä sikaarikoteloni.”

Meidän istuessamme junassa satoi ulkona ankarasti ja kuumuus oli Croydonissa vähemmin rasittava kuin Lontoossa. Holmes oli sähköittänyt Lestradelle ja utala salapoliisi oli meitä asemalla odottamassa. Viiden minuutin kävely saatti meidät neiti Cushingin asunnolle, joka oli kaksikerroksisessa tiilirakennuksessa, minne johtivat valkeat kiviportaat, erään hyvin pitkän kadun varrella. Valkeaesiliinaisia naisia seisoi pienissä ryhmissä portaitten edustalla ja juttelivat keskenänsä. Kuljettuamme noin puoliväliin katua alas, pysähtyi Lestrade ja naputti ovelle, jonka palvelustyttö kohta aukaisi. Neiti Cushing istui kadun puoleisessa huoneessa, minne tyttö näytti meille tien. Ensinmainittu näytti enemmän tyyneeltä ja oli hän suuri sinisilmäinen, harmahtava tukka alassuittuna molempain otsamutkalmien yli. Alotettu korko-ompelu oli hänen polvillaan ja vieressään taasen vaaleankeltainen silkkikerä.

”Ne inhoittavat esineet ovat vajassa,” sanoi hän Lestraden astuessa huoneesen. ”Haluaisin, että veisitte ne kokonaan pois täältä.”

”Sen olen tekeväkin, neiti. Jätin ne tänne ainoastaan senvuoksi, että ystäväni Holmes voisi nähdä ne teidän läsnäollessanne.”

”Miksi minun läsnäollessani?”

”Sen vuoksi, että hän haluaa tehdä teille muutamia kysymyksiä.”

”Mitä hyötyä on siitä, että teette minulle kysymyksiä, kun kerran sanon, etten tiedä asiasta mitään.”

”Totta kyllä, neitiseni,” sanoi Holmes tavanmukaisella rauhoittavalla tavallaan. ”Oivallan kyllä, että neiti on saanut asian tähden kärsiä jo enemmän kuin kylläksi.”

”Kärsiä olen todellakin saanut. Olen yksinäinen ja hiljaista elämää viettävä, ja on sentähden vallan outoa nähdä nimeni sanomissa ja salapoliisit huoneessani. Mutta noita esineitä en salli huoneessani, herra Lestrade. Jos haluatte nähdä niitä, niin voitte mennä vajaan.”

Talon takana sijaitsevasta kapeasta puistikosta näkyi pieni vaja. Lestrade meni sinne ja palasi kellertävä pahvikotelo, palanen ruskeata käärepaperia ja pätkä purjelankaa käsissään. Lähellä olevalle penkille istuuduimme ja Holmes alkoi tarkkaan tutkia Lestraden hänelle antamia esineitä.

”Purjelanka on erittäin hyvä olemassa”, virkki hän sitä ilmassa pitäessään ja ottaen selkoa sen hajusta. ”Mitä te voitte sanoa siitä, Lestrade.”

”Se on tervattua.”

”Aiv an oikein. Se on kappale pikilankaa. Epäilemättä, olette havainneet, että neiti Cushing on leikannut sen poikki saksilla, joka selvästi on huomattavissa langan molemmista päistä. Tämä on tärkeä havainto.”

”Minä en käsitä mikä merkitys sillä saattaisi olla,” sanoi Lestrade.

”Tärkeys on siinä, että solmu siten on jäänyt ehjäksi ja näkyy se olevan tekaistun hyvin omituisella tavalla.”

”Se on omituinen solmu todellakin. Pöytäkirjassa mainitsin myös siitä,” sanoi Lestrade tyynenä.

”No niin, siinä on meillä siis purjelanka,” sanoi Holmes hymyillen. ”Nyt seuraa käärepaperi. Se on ruskeata, hyvin voimakkaasti kahvin hajuista paperia. Ettekö tunteneet sitä kohta? Osoite on kirjoitettu enemmän harjaantumattomalla käsialalla: Neiti S. Cushing, Cross Street, Croydon. Se on kirjoitettu enemmän tylsällä kynällä ja huonolla musteella. Sana Croydon on ensinnäkin tavattu i:llä, joka sitten perästäpäin on muutettu y:ksi. Paketin on siis varustanut osoitteella mies – se on nimittäin miehen käsialaa – joka ei ole saanut mitään korkeampaa kasvatusta ja jolle Croydon-kaupunki on kokonaan tuntematon. Pahvikotelo on kellahtava ja hyvin sen tapainen, joka löytyy Honeydewtupakan ympärillä, ja siinä ei ole mitään muuta havaittavissa kuin pari tummaa likasen peukalon jälkeä vasemmassa kulmassa. Suola, jolla kotelo on täytetty, on enemmän karkeata ja sentapaista, jota käytetään vuotien ynnä muitten raaka-aineitten säilyttämiseen. Tästä suolasta saamme sitten nyt nuo molemmat inhoittavat esineet.”

Nämät sanottuaan otti hän esille nuo molemmat korvat, asetti ne edessään olevalle lautapalaselle ja alkoi tarkalleen tutkia niitä, jolla valin Lestrade ja minä, istuen molemmin puolin häntä, vuorotellen silmäsimme Holmesin syvämietteisiä kasvonpiirteitä. Hetkisen kuluttua asetti hän ne jälleen koteloon ja istui kotvan aikaa ajatuksiinsa vaipuneena.

”Olette kai havainneet, etteivät korvat ole yhtä paria?”

”Kyllä, sen olen huomannut. Mutta jos nuo ylioppilaat leikkuuhuoneesta kerran pilalla ovat ne lähettäneet, niin on heille yhtä helppo leikata pari- kuin epäparisetkin korvat.”

”Kyllä niin, mutta tässä ei olekaan mikään pila kysymyksessä.”

”Oletteko varma siitä?”

”Kaikki puhuu päinvastaista kieltä: Leikkuuhuoneessa ruiskutetaan kaikkiin leikattaviin säilykevoimaista nestettä. Näissä korvissa ei näy pienintäkään merkkiä siitä. Ne ovat leikatut enemmän tylsällä veitsellä, joten ei olisi laita, jos joku lääketieteen ylioppilas olisi sen tehnyt. Lääketiedettä opiskelevalle ovat luonnollisesti karboli ja sprii parempia säilytystapoja kuin karkea suola. Toistan siis vieläkin, että tässä ei ole kysymys mistään pilasta, vaan törkeästä rikoksesta.”

Kylmä väre kävi ruumiini yli kuullessani toverini sanat ja nähdessäni hänen vakavaleimaiset kasvonsa noita sanoja lausuessaan. Tämä tukala alustelu näytti selvästi, että jotakin tavattoman kauheata, joku selittämätön rikos oli tutkimuksen taustana. Lestrade kumminkin pudisti päätään kuten mies, jolle kaikki on puoleksi todennäköistä.

”Myönnän kyllä, että tosioleisia pilantekoa vastaan sotivia seikkoja löytyy monta, mutta silti näyttää minusta, että teidän otaksumistanne vastaan sotivia seikkoja on enemmän. Tiedämme hyvin, että tämä neiti on kahdenkymmenen vuoden ajan viettänyt hiljaista elämää täällä Pengessä. Tuskin on hän kertaakaan ollut tänä aikana pois kotoaan. Ja miten maailmassa on selitettävä, että joku lähettäisi hänelle nämä esineet merkiksi omasta rikoksellisuudestaan, varsinkin kun tuo neiti, jollei hän ole maan mainio osansa pelaaja, tietää tästä asiasta yhtä vähän kuin mekin.”

”Sepä probleemi meillä onkin ratkaistavana”, sanoi Holmes, ”ja omasta puolestani ryhdyn käsittelemään asiata jo lausumallani vakaumuksella, että kaksoismurha tässä on tapahtunut. Toinen noista korvista on naisen ja on se enemmän pienenlainen, säännöllinen ja korvaripustinreijällinen. Toinen taasen on selvästi miehen korva ja on se auringon ruskeaksi paahtama., tummanverevä ja sekin korvaripustimen lävistämä. Nämä molemmat henkilöt ovat arvattavasti kuolleet, sillä muuten kyllä olisimme jo kuulleet heidän surkeasta kohtalostaan. Tänään on perjantaipäivä. Paketti lähetettiin postitse torstaina, joten siis murhanäytelmän on täytynyt tapahtua viime keskiviikkona tahi tiistaina eli myöskin aikaisemmin. Jos nyt kaksi henkilöä on murhattu, niin kukapa muu olisi neiti Cushingille lähettänyt nuo todistukset rikoksestaan ellei juuri murhaaja itse? Täydellä syyllä voimme siis otaksua, että paketin lähettäjä on juuri sama henkilö, jota etsimme. Kumminkin täytyy hänellä olla hyvin aiheuttavia syitä pakettinsa lähettämiseen neiti Cushingille. Mutta mitä syitä? Varmaankin saadakseen ilmoittaa teon tehneensä tahi saattaakseen häntä surulliseksi. Mutta siinä tapauksessa pitäisi hänen tietämän, kuka tuo lähettäjä on. Olikohan hänellä aavistusta siitä? Sitä seikkaa epäilen suuresti. Jos hän olisi tietänyt siitä, miksi hän sitten kutsui poliisia asiaan? Hän olisi kyllä voinut kuopata nuo korvat ja niin ei kenelläkään olisi ollut pienintäkään aavistusta siitä. Ja luonnollisesti olisikin hän niin tehnyt, jos kerran murhaajaa olisi tahtonut salata. Mutta jollei hän kerran tahdo salata murhaajaa, niin luonnollisesti ilmaisisi hän tuon henkilön nimen. Tässä säkeessä on sellainen solmu, joka täytyy ensin saada selvitetyksi.” Nämä sanansa lausui hän kovasti ääneen ja silmäili tuon tuostakin puistikon aituusta. Nyt nousi hän äkkiä ylös ja meni asuinrakennukseen.

”Minulla on neiti Cushingille tehtävänä muutamia kysymyksiä”, sanoi hän.

”Siinä tapauksessa saan minä kaiketi lähteä”, sanoi Lestrade, ”sillä minulla on eräs toinen asia selvitettävänä niinikään. Luulen neiti Cushingilta saaneeni kaikki tiedot, mitä minä puolestani tarvitsen. Tapaatte minut poliisiasemalla.”

”Voimme poiketa sisään asemalle mennessämme,” vastasi Holmes.

Hetkistä myöhemmin olimme, Holmes ja minä, jälleen kadulle päin olevassa huoneessa, missä tuo tyyneen tulinen neiti yhä vain toimi korko-ompelunsa kanssa. Meidän astuessamme huoneeseen heitti hän käsityön polvilleen ja katseli meitä avoimine, kysyvine silmineen.

”Olen aivan varma siitä, ettei paketti mitenkään ollut minulle aijottuna ja että siinä on tapahtunut suuri erehdys. Tätä olen jo monasti sanonut toverillenne, mutta hiin on vain aina nauranut minulle. Mikäli minä tiedän, ei minulla ole ainoatakaan vihamiestä koko maan päällä, ja miksi sitten joku rupeaisi kanssani ivaamaan tuolla tavalla?”

”Minä koetan juuri parasta kättä päästä samaan mielipiteeseen, neitiseni,” sanoi Holmes istuutuen hänen viereensä. ”Pidän enemmän kuin uskottavana, että –” samalla hän vaikeni, ja minun kääntyessäni katsomaan syytä tuohon, havaitsin hänen erinomaisella kiinnolla tarkastavan neiti Cushingin sivuttaiskuvaa. Hämmästys ja tyytymyksen ilme oli luettavana hänen kasvoissaan, jotka neiti Cushingin kääntyessä hänen puoleensa, saivat kuitenkin kohta entisen elävyytensä. Nyt aloin itse vuorostani tähystellä hänen harmahtavaa alassuittia tukkaansa, hänen pientä hattuaan, hänen kultaisia korvaripustimiaan sekä hänen kasvojensa tyyntä juonnetta, mutta en voinut havaita mitään, joka olisi saattanut olla aiheena tuohon ystäväni näennäiseen mielenkiintoon.

”Minulla olisi vain pari kysymystä, joista tahtoisin –”

”Oi, olen väsynyt jo alituisiin kyselyihin,” huudahti neiti Cushing kärsimättömänä.

”Luulen teillä olevan kaksi sisarta,” huomautti Holmes.

”Kuinka te voitte sen tietää?”

”Kohta huoneeseen astuttuani äkkäsin pöydällänne ryhmävalokuvakortin, joista siinä esitetystä kolmesta naishenkilöstä olette te yhtenä ja koska molemmat toiset ovat hyvin teidän näköisenne, niin täytyy niiden olla sukulaisia.”

”Niin, kyllähän te olette oikeassa, ne ovat minun sisareni Sara ja Maria.”

”Täällä minun vieressäni on eräs toinen valokuva nuoremmasta sisaresta varmaan, ja näkyy se olevan otettuna Liverpoolissa yhdessä erään mieshenkilön kanssa, joka virkapuvustaan päättäen, on jonkun laivan ohjaaja. Valokuvaa otettaessa neiti näkyy olleen naimaton.”

”Mutta teillä mahtaa olla hyvät silmät!”

”Se kuuluu minun ammattiini.”

”Olette kumminkin vallan oikeassa. Hän meni naimisiin jokunen päivä myöhemmin herra Brownerin kanssa. Viimemainitun toimi oli ensin Etelä-Afrikan ja Liverpoolin välisellä linjalla, mutta niin rakastunut oli hän siskooni, ett’ei voinut kauvemmin pysyä siinä, vaan rupesi palvelukseen Liverpoolin ja Lontoon väliselle linjalle.”

”Kentiesi hän onkin ”Eröfvare” laivalla?”

”Ei, hän oli ”Majdagen” aluksella, kun heistä viimeksi kuulin. Iim piti tapanaan käydä minua tervehtimässä siihen asti kun hän rikkoi raittiuslupauksensa. Siitä pitäen tapasi hän juoda aina maissa ollessaan, ja vähäinen ryyppy oli aina kyllin riittävä tekemään hänet puolihulluksi. Oi, se oli onnettomuuden päivä, jolloin hän jälleen tarttui lasiin. Ensin toraili hän minun kansaani ja sitten Saaran, ja nyt, sitten kun Maria on lakannut kirjoittamasta, emme tiedä heidän olosuhteistaan.”

Oli selvää, että neiti Cushing oli joutunut häntä itseään syvästi liikuttavaan keskusteluaineeseen. Kuten hiljaisuudessa elävät ihmiset tavallisesti oli hän ensi alussa häveliään ujo, mutta keskustelun aikana tuli hän sitten vilpittömän avomieliseksi. Hän kertoi meille langostaan, mainitusta aluksen ohjaajasta, monta peruskohtaista seikkaa, siirtyi hänestä entisiin vuokralaisiinsa, lääketieteen ylioppilaisiin, ja kertoi meille laajaperäisesti heidän elintavoistaan, nimestään ja sairaalasta, missä he käytännöllistä puolta harjoittivat. Holmes kuunteli kaikkea tarkkaavaisena ja lausui silloin tällöin väliin jonkun pienen kysymyksen.

”Mitä Saara sisareenne tulee, niin en lakkaa ihmettelemästä, miksi te molemmat naimattomat ette asu yhdessä.”

”Oi, ette tunne Saaran luonnetta. Koetin kyllä asua yhdessä hänen kanssaan, kun ensin tulin Croydoniin, ja asuimmekin yhdessä vielä noin pari kuukautta sitten, jolloin erosimme. En tietenkään tahdo sanoa mitään pahaa sisarestani, mutta Saara oli aina halullinen nostamaan riita ja epäsopua.”

”Sanotte hänen kinailleen myöskin Liverpoolissa asuvien sukulaistenne kanssa?”

”Niin, ja ne nyt kuitenkin olivat aikoinaan paraimpia ystäviä. Hänhän muutti sinne asumaankin, voidakseen olla vain lähempänä heitä. Ja nyt ei hänellä tahdo olla kyllin sanoja osoittaakseen vihaansa Iim Browneria kohtaan. Niinä viimeisinä kuutena kuukautena, kun hän oli täällä, ei hän puhunut mistään muusta kuin Iim’in juomisesta. Luulen Iimin huomanneen, että hän sekoitti itsensä siihen, mikä ei häneen kuulunut. Jos hän puhui vaikka parrasta, niin kohta Saara oli siinä kiini riitaa haastamassa.”

”Tuhannet kiitokset, neiti Cushing,” sanoi Holmes nousten ylös. ”Sisarenne asuu New streed, Wallington, luulen kuulleeni teidän sanoneen? Jääkää hyvästi, olen vain pahoillani kun olette tulleet tarpeettomasti asiassa vaivatuksi.”

Ajurinvaunut vyöryivät juuri ohitsemme meidän ulostullessamme, ja Holmes huusi sen pysähtymään.

”Pitkältäkö on Wallingtoniin?” kysäsi hän.

”Noin parin, kolmen neljännestunnin matka.”

”No hyvä. Hyppää ajoneuvoihin, Watson. Meidän tulee takoa raudan kuumana ollessa. Niin yksinkertaiselta kuin asia itsessään näyttää olevan, on siinä kuitenkin paljon yksityisseikkoja, jotka ovat olleet hyvin opettavaisia. Olkaa hyvä ja pysähtykää sähkösanomatoimiston kohdalla, ajuri!”

Holmes lähetti erään lyhyen sähkösanoman ja loppumatkan istua nojotti vaunuissa hattu kasvoille valuneena, suojellakseen itseään paahtavaa aurinkoa vastaan. Ajoneuvomme pysähtyivät erään talon edustalla, joka oli melkein samanlainen kuin se mistä olimme lähteneet. Holmes käski ajurin odottamaan ja oli juuri laskenut kätensä ovensättimeen, kun ovi aukeni ja vakava, mustiinpuettu hienokäytöksinen herrasmies astui ulos.

”Onko neiti Sara Cushing kotona?” kysyi Holmes.

”Neiti Sara Cushing on ylön sairaana,” sanoi hän. ”Sitten eilisen on hänellä ollut ankaria aivotulehduksen tapaisia oireita. Ollen hänen lääkärinään en voi mitenkään sallia mitään käyntiä hänen luonaan. Pyydän teitä tulemaan toiste noin 8 – 10 päivän kuluttaa.” Nämät sanottuaan otti hän hanskat käsiinsä ja jatkoi matkaansa pitkin katua.

”Jaa, jollemme saa tavata häntä, niin voimme olla ilman,” sanoi Holmes tyynenä.

”Hän kentiesi ei olisikaan voinut eli tahtonut sanoa sinulle paljoa asiasta.”

”Sitä en olisi tahtonutkaan, olisin vain halunnut saada nähdä häntä. Luulen kuitenkin tietäväni jo kaiken tarvittavani. Ajuri, olkaa hyvä ja saattakaa meidät johonkin siistiin hotelliin, niissä voisimme saada vähän päivällistä. Sitten haemme poliisiasemalta ylös ystävämme Lestraden.”

Saimmekin sievän päivällisen, jota syödessämme Holmes ei puhunut mistään muusta kuin viuluista, samalla iloisena kuvaten ostamaansa Stradivariustaan, joka vähintänsä oli viiden sadan punnan arvoinen, vaan jonka hän oli onnistunut saamaan neljälläkymmenellä shillingillä Tottenham Court Raadista Lontoossa. Tästä johtui hän Paganiniin, ja istuimme yli tunnin ajan punasen viinipullon ääressä ja hän kertoili siitä seikkailun toisensa jälkeen. Jälkipuolipäivää oli jo pitkälle kulunut ja paahtavan kuuma auringonpaiste oli muuttunut punerran hehkuvaksi iltaruskoksi, ennenkuin saavuimme poliisiaseman edustalle. Lestrade odotti meitä oven ulkopuolella.

”Tässä on teille sähkösanoma, herra Holmes,” huudahti hän.

”Jaha, se varmaan on vastaus.” Hän repi kuoren auki, silmäsi sähkösanoman läpi ja rytistäen sen kokoon pisti taskuunsa. ”Hyvä on,” sanoi hän.

”No oletteko saaneet mitään tietoa?”

”Olen päässyt selville koko asian ja tapahtuman juoksusta.”

”Mitä!” Lestrade katseli hämmästyneenä häntä. ”Taidatte pilailla koko asian kanssa.”

”Koskaan en ole voinut olla vakavampi. Kelvoton rikos on tapahtunut, ja luulen nyt päässeeni täydellisesti sen perille.”

”Ja kuka on rikoksellinen”

Holmes kirjoitti käyntikorttinsa takasivulle pari sanaa ja ojensi sen sitten Lestradelle.

”Tuossa on hänen nimensä,” sanoi hän. ”Ette voi vangita häntä ainakaan ennen huomista iltaa. Muuten haluaisin, ettette mainitsisi minun nimeäni yhteydessä tämän tapahtuman kanssa, sillä kernaammin tahtoisin olla tekemisissä monta vertaa vaikeampiselitteisen tapahtuman kanssa kuin tämän inhoittavan. Tule, Watson.”

Jätimme poliisiaseman ja korttia uteliaana tarkastavan Lestraden.


”Tässä nyt on sellainen tapaus”, sanoi Sherlock Holmes meidän illalla istuessamme ja jutellessamme sikaaria polttaen, ”jossa, kuten kuvailemassasi kertomuksessa ”Neljä tunnusmerkkiä”, täytyy johtua seurauksesta syyhyn. Olen kirjoittanut Lestradelle ja pyytänyt häntä antamaan tiedon kaikista yksityiskohtineen, mikä vielä puuttuu ja josta hän voi saada tietoja syyllistä vangitessaan. Voimme olla vakuutetut siitä, että hän on koettava tässä parastaan, sillä vaikka häneltä puuttuu johdannainen ajatuskyky, niin on hän kuitenkin itsepintainen kuin belgialainen koira, jos vain kerran on päässyt tehtävästään selville, ja juuri tuon itsepintaisuutensa kautta on hän saavuttanut sen etevän aseman, joka hänellä poliisilaitoksessa on.”

”Omat havaintosi eivät siis ole vielä täydellisiä?”

”Pääkohdissaan ovat ne hyvinkin täydellisiä. Tiedämme hyvin, kuka syyllinen on, vaikka vielä emme tiedä hänen uhriensa nimiä. Sinä arvatenkin olet tehnyt omia johtopäätöksiäsi.”

”Luulen hänen olevan Iim Brownerin, Liverpool-aluksen ohjaajan, jota sinä luulet?”

”Sepä onkin enemmän kuin luulottelua.”

”Ja minä puolestani en ole voinut havaita muuta kuin hienoja sekavia viittauksia siihen.”

”Päin vastoin, minusta ei mikään voi olla selvempi. Annappas kun esitän sinulle tärkeimmät kohdat. Kuten muistat, alkoi toimemme ilman pienintäkään ennakkotietoa asiassa, joka seikka tavallisesti aina on hyvin edullinen. Ei meillä ollut minkäänlaisia ennakkopäätelmiä. Menimme sinne ainoastaan katsomaan ja sitten näkemästämme tekemään johtopäätöksiä. Ja me ensiksi näimme? Erään hiljaluontoisen, kunniallisen ja iäkkään naisen, jolle kaikki salaisuus näytti tuntemattomalta. Sitten erään valokuvan, josta päättäen tiesin hänellä olevan kaksi nuorempaa sisarta. Kohta juolahti mieleeni ajatus, että pahvikotelo olikin kentiesi aiottu jommalle kummalle noista sisarista. Tämä oli minulle siksi pätevä, että kaikki muu vain näytti vahvistavan sitä ajatustani. Menimme sen jälkeen puutarhaan, ja otimme esille tuon inhoittavasisältöisen kotelon.

Purjelanka oli sen tapaista, jota aluksilla käytetään purjeitten korjaamiseen. Tutkimuksemme näin ollen johti ajatukset kohta merelle. Kun sitten vielä havaitsin, että solmu oli sellainen, jota merimiehet yleensä käyttävät, sekä että paketti oli jätetty postiin eräässä satamakaupungissa ja että miehen korva oli ripustimen lävistämä, joka merimiesten kesken on hyvin tavallista, niin olin aivan vakuutettuna siitä, että tapahtuman päähenkilö on etsittävä mereltä.

Osoitetta silmätessäni näin sen olleen lähetetyn neiti S. Cushingille. Vaikka tosin vanhimman sisaren nimikirjain oli S, niin tulin kuitenkin miettineeksi, että kentiesi jonkun hänen nuoremmista sisaristaan nimi myös alkoi kirjaimella S. Siinä tapauksessa täytyi meidän aloittaa tutkimuksemme uudestaan ja toiselta taholta. Aikomuksessa saada tämä asia ratkaistuksi menin sentähden jälleen sisälle. Olin juuri aikeissa vakuuttaa neiti Cushingille erehdyksen tapahtuneen, kun, niinkuin kai hyvin muistat, äkkiä keskeytin puheeni. Asia oli nimittäin se, että silloin juuri huomasin jotakin, joka saattoi minut hämmästymään, mutta joka samalla rajoitti tutkimuksemme alaa.

Lääkäri kun olet, Watson, niin tiedät varmaan, ettei mikään osa ihmisen ruumiista vaihtele siinä määrässä kuin korva. Kunkin yksilön korva on tavallisesti hyvin muuttelevainen muodoltaan. Viime vuoden eläintieteellisessä aikakausikirjassa löydät pari minun kirjoittamaani artikkelia juuri tästä samasta aineesta. Sen vuoksi tutkiskelin pahvikotelossakin olevia korvia asian tuntevan silmällä ja panin tarkoin niiden rakenteellisen muodon muistiini. Voit näin ollen kuvailla hämmästystäni kun neiti Cushingin kanssa keskustellessani äkkäsin hänen korvansa olevan täysin samaa muotoa kuin puheena olevista korvista toinen. Erehdys sekä sattumus ei voinut tulla kysymykseenkään, sillä niissä oli sama taitennainen lehtisyrjä, sama korvan leveys ja samat rustomutkelmat.

Kohta huomasin tämän seikan tärkeyden. Oli päivän selvää, että toisen uhreista piti olla neiti Cushingin sukulaisen ja vielä hyvin läheisen. Sen vuoksi ryhdyin keskustelemaan neiti Cushingin kanssa hänen sukulaisuussuhteistaan, ja kuten muistat, antoi hän meille kohta muutamia hyvin tärkeitä seikkaperäisiä tietoja.

Ensinnäkin oli hänen sisarensa nimi Sara ja oli tämä vallan hiljattain vielä asunut hänen luonaan, jonka vuoksi oli selvä, miten erehdys oli johtunut ja kelle paketti varsinaisesti oli aijottu. Edelleen kuulimme, että kolmas sisar oli naimisissa laivan ohjaajan kanssa ja että tämä oli jonkun aikaa hyvin hyvissä väleissä neiti Saran kanssa, vieläpä niin hyvissä että tämä muutti Liverpoliin ollakseen lähempänä Browner-herrasväkeä. Erään riidan kautta olivat he kuitenkin sitten eronneet toisistaan. Tuo riita lopetti kuukausimääriksi kaikki yhteyden heidän väliltään, niin että jos Browner halusi lähettää jonkun paketin Sara-neidille, niin tuli hänen osoittaa se tämän entiseen asuntoon.

Nyt alkoi koko asia käydä yhä selvemmäksi. Olimme tulleet tuntemaan tuon merimiehen arveluttavaan määrään kiihoittuneen luonteen. Kuten muistat, oli hän jättänyt edullisemman paikkansakin vain voidakseen olla lähempänä vaimoaan; silloin tällöin oli hänellä sitten juopumuskohtauksia. Oli siis kyllin syytä otaksua, että hänen vaimonsa ja eräs mieshenkilö – luultavasti merimies – oli murhattu samalla kertaa. Luonnollisemmalta näyttää, että mustasukkaisuus olisi siihen ollut aiheena. Mutta miksi nuo rikollisuuden merkit lähetettiin juuri neiti Sara Cushingille? Arvatenkin siitä syystä, että hän oli ollut kamalaan tekoon saattavien syiden alkuunpania. Sitäpaitsi voin huomauttaa sinulle vielä sitä seikkaa, että se höyryalus, jolla tuo merimies palvelee, poikkeaa Belfastissa, Dublinissa ja Waterfordissa. Jos näin ollen otaksumme Brownerin rikoksen tekiäksi ja että hän kohta tekonsa tehtyään olisi mennyt alukseensa Majdageniin, niin täytyy Belfastin olla ensimmäisen paikan, missä hän tuon inhoittavan pakettinsa saattoi postiin jättää.

Olin tätä seikkaa pohtinut toisellakin tavalla, joka myöskin näytti minusta mahdolliselta ja josta päätin ottaa selon ennen matkustamistani. Joku onneton rakastaja oli mahdollisesti murhannut herra ja rouva Brownerin, joten tuo toinen korvista olisikin naineen miehen. Tätä vastaan sotivia asian haaroja oli tosin monta, mutta silti saattoi se mielestäni olla mahdollista. Sähkötin senvuoksi Algar-ystävälleni Liverpoolin poliisitoimistoon ja pyysin häntä ottamaan selkoa, josko rouva Browner oli kotona ja josko Browner itse matkusti Majdagen-aluksella. Menimme sitten neiti Saaraa tervehtimään.

Olisin vain ollut utelias näkemään miten perheenomainen korva hänellä oli muodostunut. Mahdollisesti olisi hän voinut antaa meille tärkeitä tietoja, mutta niitä en uskaltanut toivoa. Hänen on täytynyt saada jo edellisenä päivänä tieto asiasta, koskapa koko Croydonissa ei puhuttu mistään muusta, ja hän yksin saattoi oivaltaa, kelle paketti oli aiottuna. Jos hän ei olisi oikeutta tahtonut salata, olisi hän kohta ilmoittanut asian poliisille. Oli sitäpaitsi velvollisuutemme hakea hän ylös, jonka vuoksi juuri menimmekin häntä tapaamaan. Huomasin hyvin, että tieto paketin saapumisesta – hänen taudinkohtauksensa alkoi juuri siitä hetkestä – oli ollut kyllin vaikuttava saattamaan hänet aivotulehdukseen. Oli näin ollen päivän selvää, että hän oli tajunnut paketin sisällön merkityksen, ja samoin oli myös luonnollista, että aikoja vierii ennenkuin hän kykenisi antamaan minkäänlaisia tietoja asiassa.

Tällöin emme kumminkaan olleet hänen tiedonantojensa tarpeessa. Vastaus lähettämääni sähkösanomaan odotti meitä poliisiasemalla, minne olin pyytänyt Algarin saamansa tiedot lähettämään. Sen parempaa selvikettä asiassa ei voi odottaakaan. Rouva Brownerin talo oli kolme päivää ollut suljettuna, ja naapurit jo tuumivat hänen matkustaneen sukulaistensa luo Lontooseen. Vielä oli siinä ilmoitettuna, että Browner oli matkustanut Majdagen-aluksella, ja siitä päättäen luulen aluksen saapuvan Lontooseen huomen illalla. Aluksen rantaan saapuessa on ystävämme Lestrade sitä vastassa ja olen vakuutettuna, että sitten saamme kuulla asiasta vielä lähemmin.”


Sherlock Holmes ei erehtynytkään. Kaksi päivää myöhemmin sai hän kirjeen, jossa Lestrade antoi lyhyen selityksen, oheenliittämällä kirjoituskoneella laaditun asiakirjan.

”Lestrade on nyt saanut hänet rautalukkojen taakse,” sanoi Holmes. ”Kentiesi sinua haluttaa kuulla, mitä hän tässä kirjoittaa.”

”Paras tuttavani Holmes. – Tuumintamme mukaisesti, jonka me olimme laatineet suunnittelujamme varten,” – ”sana ”me” on mielestäni oikein sanottu, tai mitä sinä arvelet, Watson?” – ”menin eilen jälestä puolisen Albertin laivasatamaan kello kuuden tienoissa ja menin linjalla Liverpool, Dublin, Lontoo kulkevaan höyryalus Majdageniin. Sain täällä kuulla James Browner-nimisen miehen todellakin löytyvän laivalla ja että hän oli matkalla ollut niin kummallinen, jotta kapteenin täytyi hänet vapauttaa toimestaan. Minun astuessani hänen hyttiinsä näin hänen istuvan matka-arkkunsa päällä, kasvot käsiin peitettyinä ja ruumistaan suruntapaisesti heiluttaen edestakaisin. Hän on kookas, voimakas mies, parraton ja auringon paahtama. Selitettyäni hänelle asiani hypähti hän ylös ja minä olin jo puhaltaa suussani olevaan viheltimeen, aikeissa kutsua oven ulkopuolelle pysähtynyttä kahta meripoliisia paikalle, kun huomasin hänen lamautuneena ojentavan kätensä minulle, niihin käsiraudat pannakseni. Veimme hänet vankikoppiin, ottaen myötä myöskin hänen matka-arkkunsa, jonka luulimme mahdollisesti voivan sisältää muutamia todisteita. Mutta vaivoistamme emme löytäneet muuta kuin suuren merimiehenveitsen tuosta arkusta. Emme sitäpaitsi tarvitsekaan mitään enempää tietoa, sillä poliisipäällikön eteen tultuaan pyysi hän saada tehdä täydellisen tunnustuksen, jonka pikakirjoittajamme kohta merkitsi sanasta sanaan paperille. Olemme ottaneet kolme jäljennöstä siitä, joista tähän myötäliitän yhden. Asia itsessään näyttää olevan hyvin yksinkertainen, kuten koko ajan otaksuinkin, mutta teitä saan kiittää vilpittömästi siitä johteesta, jonka asiasta minulle annoitte. Suurimmalla kunnioituksella, – G. Lestrade.”

”Hm, tutkinto oli todellakin hyvin yksinkertainen,” huomautti Holmes, ”mutta minä en usko, että hän katseli asiaa siltä kannalta, kutsuissaan meitä avuksi. Katsokaamme nyt kumminkin mitä Iim Brownerilla on sanottavaa. Tässä on nyt se tunnustus, jossa hän poliisipäällikkö Montgomerylle Shadvellin poliisiasemalla on tehnyt, ja sillä on vielä se hyvä puoli, että se on sanasanaisen tarkka.”

”Josko minullako on sanomista? Niin, minulla on paljonkin sanottavana. Täytyy tunnustaakseni kaikki. Voitte hirttää minut tai jättää elämään, siitä en pienintäkään huoli. Ensiksi voin ilmoittaa teille, etten ole nukkunut vähääkään sitten tuon tekoni ja melkeinpä luulen, etten enää koskaan tule nukkumaan muuten kuin ikuista unta. Toisinaan ovat miehen kasvot silmäini edessä – useimmiten kuitenkin vaimoni. Mies näyttää julmistuneelta ja otsaa rypistävältä, mutta vaimoni kasvoilla huomaan hämmästyksen leiman. Oi häntä raukkaa, hämmästyshän valtasi hänet lukiessaan kuoleman tuomion samasen henkilön kasvoilla, joka ennen harvoin loi häneen muita kuin lemmen katseita.

Mutta kaikki oli Saaran syy, ja levätköön murretun miehen kirous hänen päällään ja riistäköön häneltä kaiken ilon. En tällä tahdo puhdistaa itseäni. Tiedän hyvin, että rupesin uudelleen juomaan, minä polonen. Mutta vaimoni ei olisi siitä huolinut, hän olisi silti pitänyt minusta, jollei tuo raukka nainen olisi väliin tunkenut. Saara-serkku oli nimittäin rakastunut minuun, siinä koko salaisuus – hän rakasti minua siksi kunnes rakkautensa muuttui vihaksi, nähdessään että enemmän pidin vaimoni jalan jäljistä katuloassa kuin hänen koko ruumiistaan ja sielustaan.

Heitä oli kolme sisarusta. Vanhin oli hyväsydämminen ja oikeutta rakastava nainen, keskimmäinen oli itse saatana ja nuorin oli kuin enkeli. Saara oli kolmenkymmenen ja Maria kahdenkymmenen yhdeksän vuoden vanha meidän naimisiin mennessä. Olimme pitkät Jumalan ajat onnellisia, ensin kun asunnon perustimme ja koko Lirerpoolissa ei ollut ainoatakaan niin hyvää naista kuin Maria. Sitten kun pyysimme Saaran meille viikkokaudeksi, jäikin hän kuukausiksi ja vihdoin tuli kuin perheen jäseneksi.

Siihen aikaan olin säännöllinen ja olimme ruvenneet kokoomaan jo säästöpankkiin, joten kaikki tuntui niin hauskalta. Mutta, hyvä Jumalani, kuka olisi voinut aavistaa näin kaiken muuttuneen. Kuka olisi voinut uneksiakaan siitä.

Pidin usein tapana tulla sunnuntaiksi kotiin, ja toisinaan, kun lastaus viivytti laivan lähtöä, saatoin olla viikkokausia kotosalla, ja siten tulin Saaraa tavanneeksi useasti. Hän oli upea, kaunis nainen; tummaverinen, kiivas ja sukkela sekä ylpeäkäytöksinen. Päätöksensä vei hän varmasti perille ja silmänsä säihkyivät tulta. Mutta kun pikku Maria oli siellä, niin en koskaan ajatellut sisarta, sen vannon kautta sieluni.

Näytti toisinaan, kuin jos Saara kernaasti olisi tahtonut olla minun kanssa kahden tai sitten ulkona kävelemässä, mutta siitä en koskaan mitään välittänyt. Mutta eräänä iltana aukenivat silmäni. Tulin kotia alukselta, ja tapasin Saaran kotona, jotavastoin vaimoni oli ulkona. ”Missä on Maria?” kysäsin silloin. ”Oi, hän on mennyt ulos maksamaan pientä laskua.” Kärsimättömänä kävelin edestakasin huoneessani. ”Etkö sinä nyt viittä minuuttia voi olla onnellinen ilman Mariata?” sanoi Saara. ”Sepä on huonosti menetelty minua kohtaan kun et vähäistä hetkeä seurassani viihdy.” ”Ei se ollut niin pahasti tarkoitettu, tyttöseni,” sanoin minä ja ojensin ystävällisesti käteni hänelle; mutta hän otti sen molempiin käsiinsä kuumeentapaisesti sitä puristaen. Katsoin häntä silmiin ja ymmärsin kaikki. Hänen ei tarvinnut puhua sanaakaan, ei liioin minun. Rypistin otsaani ja vedin pois käteni. Nyt seisoi hän hetkisen ääneti vieressäni, jonka jälkeen minua olkapäälle taputtaen sanoi: ”Oiva mies, vanha Iim,” sekä ääneensä ivallisesti nauraen juoksi ulos huoneesta. Siitä pitäen vihasi Saara minua koko sielustaan, ja hän on se nainen, joka voi vihata. Olin hullu, kun annoin hänen jäädä luoksemme – olin täydellinen idiootti – mutta en sanonut Marille sanaakaan, sillä tiesin sen häntä haavoittavan. Jonkun aikaa meni vielä kaikki hyvin, mutta pian huomasin Marin kohtaani muuttuneen. Hän oli aina ollut niin luotettava, mutta nyt alkoi hän tulla arveluttavan omituiseksi ja tahtoi aina tietää, missä olin ollut ja mitä tehnyt, keltä olin saanut kirjeitä ja mitä oli taskussani sekä monta muuta tuhmuutta. Päivä päivältä tuli hän kummallisemmaksi ja ärtyisäksi, joten meillä oli aina kina pienimmästäkin. En voinut käsittää syytä tuohon. Sara vältti nyt minua, mutta hän ja Maria olivat erottamattomia. Nyt perästä vasta olen huomannut, miten hän yllytti ja kiihotti vaimoani, mutta silloin olin tilapäisesti sellainen aasi, etten mitään huomannut. Silloin rikoin raittiuslupaukseni ja aloin uudelleen ryypiskellä, mutta sitä en varmasti olisi tehnyt, jos Maria olisi ollut minua kohtaan samanlainen kuin ennen. Nyt sai hän todellisen syyn tyytymättömyyteensä ja se kasvoi päivä päivältä. Siihen tuli lisäksi tuo Alec Fairbairn’in meillä käynti, ja asiat vain pahenivat.

Ensin tuli hän vain Saaraa tervehtimään, mutta pian myös meitäkin, sillä hänellä oli miellyttävä käytös ja hän sai ystäviä itselleen kaikkialla. Hän oli terävä-älyinen ja korskea, tukka soma ja käherä, oli matkustanut maailmat halki ja saattoi vaihtelevasti kertoa näkemistään. En voi kieltää hänen olleen miellyttävän seurassa, ja merimieheksi oli hän harvinaisen kohtelias, jonka vuoksi en ihmettele, jos hän enemmän olikin aina perähytissä kuin takilla. Kuukauden päivät kävi hän siten meillä enkä osannut hetkeäkään aavistaa, että tuossa kaikessa olisi piillyt jotakin pahaa. Vihdoin eräs seikka kuitenkin saattoi minut epäilemään ja siitä hetkestä ei minulla ole ollut rauhaa.

Se oli kummikin vain vähäpätöinen seikka. Tulin eräänä päivänä aivan odottamatta huoneeseeni, ja ovelle astuessani huomasin vaimoni iloisen katseen, joka kumminkin kohta katosi hänen minut nähtyään ja erehdyksen ilme kasvoillaan käänsi hän pois päänsä. Se oli minulle jo kylliksi. Hän ei saattanut erehtyä muitten kuin Alec Fairbairnin ja minun askeleitten suhteen. Jos olisin nähnyt tuon miehen sillä hetkellä, niin olisin hänet kohta runnellut, sillä aina olen ollut puolihullu, kun minut on suututettu. Mariakin huomasi saatanan katseissani, jonka vuoksi hän juoksi luokseni, laski käsivarren olalleni ja huudahti: ”Anna olla Iim, anna hänen jäädä.” ”Missä on Saara,” kysyin sitten. ”Hän on keittiössä.” ”Sara,” sanoin minä keittiöön tullessani, ”tuo Fairbairn ei saa enää koskaan astua jalkaansa kynnykseni yli.” ”Minkätähden ei,” sanasi hän. ”Minä kun sen kerran kiellän.” ”O jaa, jolleivät minun ystäväni ole kyllin hyviä tässä talossa, niin sitten en tahdo olla minäkään,” sanoi hän. ”Tee kuinka tahdot,” sanoin hänelle, ”mutta jos Fairbairn astuu tänne askeleenkaan, niin minä se olen, joka sinulle lähetän hänen korvansa muistoksi.” Luulen, että katseeni tuolla hetkellä peljästytti häntä, koskapa hän ei hiiskunut sanaakaan ja jo samana iltana muutti pois talosta.

En voi sanoa, josko se oli aatteellisesti paha-aikomus Saaran puolelta, ehken hän luuli minun suuttuvan vaimooni, kehoittaessaan tätä osoittaumaan minulle epäuskolliseksi. Oli miten oli, mutta hiin vuokrasi aivan meidän lähellä erään huoneuston, josta tapasi merimiehille sitten vuokrata kaksi huonetta. Fairbairn tapasi asua siellä ja Maria meni sinne juomaan teetä heidän kanssaan. Kuinka usein hän kävi siellä, en tiedä, mutta eräänä päivänä, kun seurasin häntä perässä ja kun tulin huoneeseen katosi Fairbairn puutarha-aidan toiselle puolelle kuten raukka pelkuri, jommoinen hän oli. Vannoin tappavani vaimoni, jos vielä kerran näkisin hänet Fairbairn’in seurassa, ja saatoin hänet kotiin itkevänä ja vaaleana kuin palttina. Tämän jälkeen ei ollut enää rahtuakaan rakkautta välillämme. Huomasin selvästi hänen vihaavan ja pelkäävän minua, ja kun juomisen kohtaus taas tuli päälleni, alkoi hän myöskin halveksia minua.

No niin. Nyt huomasi Saara pitkittyvän oleskelunsa Liverpoolissa mahdottomaksi, jonka vuoksi hän muutti takaisin, kuten arvelin, Croydoniin siellä asuakseen yhdessä vanhemman siskonsa kanssa. Minun kotielämäni meni vanhaa rataansa. Silloin tuli vihdoinkin viimeinen viikko kaikkine kurjuuksineen ja tuolla surullisen kelvottomalla lopulla.

Se kävi päinsä seuraavasti. Olimme lähteneet seitsemän vuorokauden pituiselle matkalle ”Maidagen” aluksella, mutta jotakin oli joutunut konehuoneessa epäkuntoon, jonka vuoksi olimme pakoitetut etsimään jälleen sataman kahdentoista tunnin kuluessa. Minä astuin maalle ja suuntasin askeleeni kotiani kohden, miettien samalla miten saada yllättää vaimoani, melkeinpä vielä toivoen hänen tulevan iloiseksi nähdessään minun niin pian palaavan takaisin. Nämä ajatukset pyörivät vielä mielessäni, kun astelin sitä katua ylös, jonka varrella asuntoni sijaitsi, ja kun sivutseni ajoivat vaunut, joissa vaimoni ja Fairbairn istuivat vieretysten, jutellen ja nauraen vähääkään ajattelematta minua, joka seisoin käytävällä ja katselin heitä.

Kunniasanallani voin vakuuttaa, että siitä hetkestä pitäen en enää ollut herra ylitseni, ja kaikki mitä siitä lähtien on tapahtunut, kuvastuu minulle vain jonkunlaisena katkerana unena. Olin sitäpaitsi juonut juuri vähäistä ennen ja se oli kyllin omansa tekemään minut mielipuoleksi. Tosin vielä nytkin tuntuu kolkutus ja jyske aivoissani, mutta sinä aamuna oli kuin jos koko Niagaran ryöppyävä kuohu ja kohina olisi korvissani suhissut.

Niin, kohta tuossa tuokiossa rupesin juoksemaan ajoneuvojen perästä. Kädessäni oli minulla paksu raskas keppi, joka nyt tuolla hetkellä vivahti minusta veripunaiselta silmissäni; mutta tuossa juostessani pälkähti päähäni saatanallinen pisto, jonka vuoksi laskin vaunut itsestäni vähän edelle, jotteivät niissä oliat huomaisi minua ja jotta sitten voisin seurata heidän aikeitaan. Rautatien asemalla he pysähtyivät ja nousivat pois vaunuista. Piletti-luukulla oli kova tungos, jonka vuoksi saatoin heidän huomaamattaan lähestyä heitä. He ostivat piletit New Brightoniin. Minä tein samoin, mutta otin paikkani kolmannessa vaunussa siitä, missä he olivat. Perille päästyämme kävelivät he kohti satamata, minun seuratessa heitä sadan metrin päässä jälessä. Vihdoin näin heidän vuokraavan yhden venheen ja lähtevän soutelemaan, sillä päivän ollessa kuuman ja helteisen luulivat he saavansa siten nauttia vilvakkaampaa ilmaa.

Minusta näytti ikäänkuin kohtalo olisi antanut heidät minun käsiini. Auringon säteet lepäsivät meren pinnan yli, joten ei saattanut nähdä kauvemmas kuin sadan metrin päähän ulos merelle. Vuokrasin kohta venheen ja seurasin heidän perässään. Sumu lepäsi raskaana verhona ympärillämme ja siinä me nyt kolmisin olimme aivan yksinämme. Jumalani, koskaan en voi unhoittaa heidän kasvojaan huomatessaan kuka se oli, joka niin lähellä oli heidän perässään. Vaimoni päästi hätähuudahtuksen. Fairbairn kiroili kuin hullu ja hosui airollaan minua kohti, sillä hänen täytyi osata lukea kuolemantuomionsa kasvoistani. Väistin hänen aironsa iskun ja annoin hänelle päähän sellaisen iskun, joka yhdellä ainoalla kerralla musersi hänen päänsä. Vihani vimmasta huolimattani olisin kuitenkin säästänyt vaimoni, mutta hän kietoi käsivartensa Fairbairnin kaulaan ja kutsui häntä nimellä ”Alec”. Annoin toisen iskun ja nyt makasi Mariakin hengetönnä hänen vieressään. Tuolla hetkellä olin petoeläimen kaltainen, joka on saanut verta janoonsa. Jos Saara vielä olisi ollut mukana, niin Jumalan nimessä olisi hän mennyt samaa tietä. Vedin ulos veitseni ja – niin, olen jo sanonut kylliksi. Tulin villiksi ilosta ajatellessani, minkä vaikutuksen Saaraan tekisi lähetykseni, joka sisältäisi muistot hänen inhoittavasta menettelytavastaan. Sidoin sitten ruumiit kiinni veneeseen, laitoin sen pohjaan muutamia reikiä ja istuin paikoillani hiljaa siksi kunnes se oli vajonnut pohjaan. Tiesin hyvin, että veneen omistaja otaksuu heidän sumussa eksyneen ja niin joutuneen ajelulle. Pesin itseni puhtaaksi, sousin maihin ja menin höyryalukseeni kenenkään vähääkään aavistamatta missä olin ollut ja mitä oli tapahtunut. Samana yönä laitoin Saaralle menevän paketin valmiiksi ja seuraavana päivänä jätin sen postiin Belfastissa.

Tässä on nyt teillä koko totuus. Voitte hirttää minut tai tehdä kanssani mitä tahdotte, mutta sittenkään ette voi rangaista minua niin kovasti kuin mitä nyt jo olen saanut kärsiä. En voi ummistaa silmiäni näkemättäni heidän kasvojaan sellaisina, kuin ne olivat minun sumusta esiin tullessani. Minä kuoletin heidät äkkiä, mutta he kuolettavat minut pitkittyvästi. Ja jos vielä saan yhden tällaisen yön viettää, niin varmasti olen huomisaamuna kuollut tai hullu. Ettehän suinkaan aikone asettaa minua yksityiseen koppiin? Jumalan nimessä älkää sitä tehkö, jos tahdotte, että teitä tulevaisuudessa kohdellaan samalla armahtavaisuudella kuin millä te nyt kohtelette minua.”

”Mitä tämä kaikki merkitsee, Watson?” sanoi Holmes vakavana, laskiessaan pois paperin. ”Mikä on tällaisen kurjuussarjan, väkivallan ja kauhun tarkoituksena? Joku tarkoitus pitää sillä olla, tahi sitten vallitsee maailmaamme paha, joka on meille käsittämätön. Mutta mikä on tarkoituksena tuolla ? Se on vuosisatoja vanha kysymys, johon vastaamaan ihmiskunta on kautta aikojen ollut ja tulee vastakin olemaan yhtä kykenemätön.”


Lähde: Kokkola 29.10.1898, 2.11.1898, 5.11.1898, 9.11.1898, 12.11.1898, 16.11.1898, 19.11.1898, 23.11.1898.