Paimenpoika (Forsman)

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Paimenpoika.

Kirjoittanut Johan Ludvig Runeberg


Kauniina taivahille
Jo päivä nous’,
Siit’ ilo maisemille
Ja toivo uus’.
Ja metsän lehväpuista
Vaan riemu soi;
Hänt’ ilman linnut muistaa,
Ken kaikki loi.
Ja pilvet punerruttaa
Sini-reunojaan,
Miss’ yhtyy ihanuutta
Taivasten, maan.
Mutt’ alla puhdas lähdet
Vaan myhäjää,
Helmaansa kuut ja tähdet
Se viehättää.
Sua etsin, vehmas nurmi,
Taas kerrankin,
Miss’ aallon vilkas hurmi
Käy mutkihin.
Siell’ turvepenkki tuttu
Puun varjoss’ on,
Ja lammas ynnä kuttu
Syö huoleton.
Tääll’ lehdon väliköistä.
Ma ihailen,
Kuin kastehelmilöitä
Juo kukkanen.
Helposti täällä kuulen
Ne laulutkin,
Mi myötä vienon tuulen
Soi laaksoihin.
Käy usein armas kulta
Mua kohtaamaan;
Tääll’ lausuu lemmen tulta
Hän lauluillaan.
Tuon soinnun, vohlat, varmaan
Te tunnetten!
Ah, rintahainpa armaan
Pian sulkenen.
Kun päivä tunturilta
Taas vilkaisee,
Näen kullan; – kunnahilta
Hän astelee;
Kädessä hällä loistaa
Sulo seppelyt,
Jon rannan apiloista
On köyttänyt.
Tuon luokse nyt ma joudan
Kuin lennellen,
Pian tänne hänet noudan.
Karitsoineen;
Tääll’ yhdess’ istuskellen
Me suudellaan,
Ja kyyhkyt karsastellen
Ne katsoo vaan.
Hän laulain kaiut nostaa;
Ma pillillän’,
Jon vuolin kaislistosta,
Hänt’ säestän.
Ja aallot niemekkeille
Ne uinahtaa,
Ja vieraat karjat meille
Eksyillen saa.
Ken voisi kertoella,
Mi viaton
Elämä paimenella
Laaksossa on!
On karja aarteenamme
Ja kukkaset;
Niit’ tyynnä omistamme
Me paimenet.
Vaikk’ kylmä kukat hyytää
Ja myrskyt soi,
Mun riemuain ei syytää
Ne hautaan voi.
Kun talven tuiskut pauhaa,
Käyn mökkihin,
Siell’ lämpimää ja rauhaa
Kyll’ löydänkin.
Siell’ lieden loistamassa
On hauska työ,
Ja karja navetassa
Apetta syö.
Ma laulan: kukkasvirsi
Tuvassa soi,
Vaikk’ kukat hyyti kirsi,
Min talvi toi.
Kyll’ lunta täynn’ on vuori
Ja notkelmat,
Vaan ei mun mielen’ nuori,
Ei laulelmat.
Vaikk’ ulkomyrskyt pauhaa,
S’ ei haitakaan,
Kun tääll’ on tyyntä rauhaa
Sisällä vaan.
Vaan kevään tullen kylmä
Pois pakenee,
Ja vuokon sinisilmä
Kyyneltelee;
Vien silloin laitumelle
Taas karjojain,
Ja kaiku kantelelle
Soi vuorottain.
Sua etsin, vehmas nurmi,
Taas kerrankin,
Miss’ aallon vilkas hurmi
Käy mutkihin.
Siell’ turvepenkki tuttu
Puun varjoss’ on,
Ja lammas ynnä kuttu
Syö huoleton.


Lähde: Runeberg, Johan Ludvig 1885: Lyyrillisiä runoelmia 1. Suomentanut Kaarlo Forsman. G. L. Söderström, Porvoo.