Paimenpoika (Forsman)
| Paimenpoika. Kirjoittanut Johan Ludvig Runeberg |
- Kauniina taivahille
- Jo päivä nous’,
- Siit’ ilo maisemille
- Ja toivo uus’.
- Ja metsän lehväpuista
- Vaan riemu soi;
- Hänt’ ilman linnut muistaa,
- Ken kaikki loi.
- Ja pilvet punerruttaa
- Sini-reunojaan,
- Miss’ yhtyy ihanuutta
- Taivasten, maan.
- Mutt’ alla puhdas lähdet
- Vaan myhäjää,
- Helmaansa kuut ja tähdet
- Se viehättää.
- Sua etsin, vehmas nurmi,
- Taas kerrankin,
- Miss’ aallon vilkas hurmi
- Käy mutkihin.
- Siell’ turvepenkki tuttu
- Puun varjoss’ on,
- Ja lammas ynnä kuttu
- Syö huoleton.
- Tääll’ lehdon väliköistä.
- Ma ihailen,
- Kuin kastehelmilöitä
- Juo kukkanen.
- Helposti täällä kuulen
- Ne laulutkin,
- Mi myötä vienon tuulen
- Soi laaksoihin.
- Käy usein armas kulta
- Mua kohtaamaan;
- Tääll’ lausuu lemmen tulta
- Hän lauluillaan.
- Tuon soinnun, vohlat, varmaan
- Te tunnetten!
- Ah, rintahainpa armaan
- Pian sulkenen.
- Kun päivä tunturilta
- Taas vilkaisee,
- Näen kullan; – kunnahilta
- Hän astelee;
- Kädessä hällä loistaa
- Sulo seppelyt,
- Jon rannan apiloista
- On köyttänyt.
- Tuon luokse nyt ma joudan
- Kuin lennellen,
- Pian tänne hänet noudan.
- Karitsoineen;
- Tääll’ yhdess’ istuskellen
- Me suudellaan,
- Ja kyyhkyt karsastellen
- Ne katsoo vaan.
- Hän laulain kaiut nostaa;
- Ma pillillän’,
- Jon vuolin kaislistosta,
- Hänt’ säestän.
- Ja aallot niemekkeille
- Ne uinahtaa,
- Ja vieraat karjat meille
- Eksyillen saa.
- Ken voisi kertoella,
- Mi viaton
- Elämä paimenella
- Laaksossa on!
- On karja aarteenamme
- Ja kukkaset;
- Niit’ tyynnä omistamme
- Me paimenet.
- Vaikk’ kylmä kukat hyytää
- Ja myrskyt soi,
- Mun riemuain ei syytää
- Ne hautaan voi.
- Kun talven tuiskut pauhaa,
- Käyn mökkihin,
- Siell’ lämpimää ja rauhaa
- Kyll’ löydänkin.
- Siell’ lieden loistamassa
- On hauska työ,
- Ja karja navetassa
- Apetta syö.
- Ma laulan: kukkasvirsi
- Tuvassa soi,
- Vaikk’ kukat hyyti kirsi,
- Min talvi toi.
- Kyll’ lunta täynn’ on vuori
- Ja notkelmat,
- Vaan ei mun mielen’ nuori,
- Ei laulelmat.
- Vaikk’ ulkomyrskyt pauhaa,
- S’ ei haitakaan,
- Kun tääll’ on tyyntä rauhaa
- Sisällä vaan.
- Vaan kevään tullen kylmä
- Pois pakenee,
- Ja vuokon sinisilmä
- Kyyneltelee;
- Vien silloin laitumelle
- Taas karjojain,
- Ja kaiku kantelelle
- Soi vuorottain.
- Sua etsin, vehmas nurmi,
- Taas kerrankin,
- Miss’ aallon vilkas hurmi
- Käy mutkihin.
- Siell’ turvepenkki tuttu
- Puun varjoss’ on,
- Ja lammas ynnä kuttu
- Syö huoleton.
Lähde: Runeberg, Johan Ludvig 1885: Lyyrillisiä runoelmia 1. Suomentanut Kaarlo Forsman. G. L. Söderström, Porvoo.