Pajarin muisto

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Pajarin muisto.
(Lintulan luostarin luota.)
Kirjoittanut Hilja Pärssinen


On puutarhassa luostarin niin syvän painavaa,
ja pyhä sisko nurmella uniinsa uinahtaa.
Mut haudan yöstä havahtuu kirottu vainaja,
min synnit veriruskeat ei salli nukkua.
”Tää luostariko valkoinen ei riitä lunnaiksi,
ja esirukoukset nuo miks pilviin haipuvi?
Sä virran kimaltava vuo, mi kummun vieremää
vuodesta vuoteen huuhtelet, pois pese synnit nää!
Ja kukat sulon puutarhan, te hautaa kattakaa,
mun ettei alla nurmikon niin oisi tukalaa!”
Näin kuolleen, kironalaisen, nyt varjo huoahtaa.
– Mut kellarista luostarin kohoaa voihkinaa.
Pajarin orjat kiusatut ne siellä kahleitaan
kalistaa purren hammasta ja itkein haavojaan.
Ja pieksinpaalu kaamea lahonnut vanhuuttaan
liikahtaa jalustallansa ja katsoo vainajaan:
”Sä isät, emot ruoskitit nähdessä lapsien,
haa, pyöveli, on palkkasi nyt piina ikuinen.” –
Vaan heltymättä virran vuo vaeltaa väyliään,
ei kuiski kukat lohtua, puun lehvät päällä pään.
Mut kautta suven puutarhan vain kuuluu valitus
se äitein, jotka kidutti pajari, hurjimus.
On täytymys tää kauhea: näät koiranpentuja
imettää polo orjatar, laps itkee helmassa.
Näin nousee kuvat kaameat pajarin hirmutyön,
soi soraparku, sadatus kärsityn sorron yön. –
On puutarhassa luostarin niin oudon painavaa,
ja pyhä sisko nurmella unessaan vaikertaa. –
Sä nunna herää, unta näit, jo kuule, messu soi!
Pois painajainen pakenee, min taru vanha loi.


Lähde: Liinamaa-Pärssinen, Hilja 1923: Jälleen vapaana: runoja. Työväen Sanomalehti Osakeyhtiö, Helsinki.