Pajarin muisto
Ulkoasu
Pajarin muisto. (Lintulan luostarin luota.) Kirjoittanut Hilja Pärssinen |
- On puutarhassa luostarin niin syvän painavaa,
- ja pyhä sisko nurmella uniinsa uinahtaa.
- Mut haudan yöstä havahtuu kirottu vainaja,
- min synnit veriruskeat ei salli nukkua.
- ”Tää luostariko valkoinen ei riitä lunnaiksi,
- ja esirukoukset nuo miks pilviin haipuvi?
- Sä virran kimaltava vuo, mi kummun vieremää
- vuodesta vuoteen huuhtelet, pois pese synnit nää!
- Ja kukat sulon puutarhan, te hautaa kattakaa,
- mun ettei alla nurmikon niin oisi tukalaa!”
- Näin kuolleen, kironalaisen, nyt varjo huoahtaa.
- – Mut kellarista luostarin kohoaa voihkinaa.
- Pajarin orjat kiusatut ne siellä kahleitaan
- kalistaa purren hammasta ja itkein haavojaan.
- Ja pieksinpaalu kaamea lahonnut vanhuuttaan
- liikahtaa jalustallansa ja katsoo vainajaan:
- ”Sä isät, emot ruoskitit nähdessä lapsien,
- haa, pyöveli, on palkkasi nyt piina ikuinen.” –
- Vaan heltymättä virran vuo vaeltaa väyliään,
- ei kuiski kukat lohtua, puun lehvät päällä pään.
- Mut kautta suven puutarhan vain kuuluu valitus
- se äitein, jotka kidutti pajari, hurjimus.
- On täytymys tää kauhea: näät koiranpentuja
- imettää polo orjatar, laps itkee helmassa.
- Näin nousee kuvat kaameat pajarin hirmutyön,
- soi soraparku, sadatus kärsityn sorron yön. –
- On puutarhassa luostarin niin oudon painavaa,
- ja pyhä sisko nurmella unessaan vaikertaa. –
- Sä nunna herää, unta näit, jo kuule, messu soi!
- Pois painajainen pakenee, min taru vanha loi.
Lähde: Liinamaa-Pärssinen, Hilja 1923: Jälleen vapaana: runoja. Työväen Sanomalehti Osakeyhtiö, Helsinki.