Pakolaisen valitus
Ulkoasu
Pakolaisen valitus. Kirjoittanut Hilja Pärssinen |
- Ei lepopaikkaa, kunne mä lasken sauvan,
- kussa mä kallistaa saisin väsyneen pään.
- Oudot rannat, joita ma kuljin kauvan,
- synkeä virran vuo, jonka mä vierivän nään.
- Puistojen kukkia katson, rintani kulo
- ei vihannoimaan käy, autiot unteni puut.
- Hymytön niin on päivän paiste ja sulo,
- katselen kummastuin, kuinka ne leikkii muut,
- Ei kotilahtea, tuttua, pienoista purtta,
- untako niistä mä ain vieläkin nähnen näin?
- On kotiportilla vieras, vihainen hurtta,
- pihalla haltija uus, korskea pystyin päin.
- Kaukana harhaan, kenkään ei mua kysy,
- nimetön, tuntematon, eessäni tuulien tie.
- Tempaan sointuja, ah nepä luona ei pysy,
- sävelet pois pakenee, lauluni kuoleva lie.
- Ei lepohetkeä, aina mun täytyy rientää,
- saata en aavistaa, missä on matkan pää.
- Syksyn viima sä tuskin taitanet lientää
- poveni rauhattoman kaihoa jäytelevää.
- Näinkö, ah näinkö mä hitaasti häipyvin hetkin
- uskoni lunnahat nuo kalliisti maksaa saan,
- näin pakolaisen koidon kulkea retkin,
- peittyä hietikkoon, kummulle vierahan maan?
- Vain suruviestejä; uhrina vainon ja uhon
- sortuu onnettomat lapsoset syntymämaan.
- Kuuluu kertomus koston, turman ja tuhon,
- unelma kaunis ja suur, särkynyt, pirstoinaan.
- Itse mä lastunen vain, jota pyörtehet ajaa,
- enkä mä pienintäkään jälkeä jättää voi.
- Kaukana veljyet, vaivan ei huojentajaa.
- – Jalkani kiiruhtakaa, maantiekulkuset soi.
Lähde: Liinamaa-Pärssinen, Hilja 1923: Jälleen vapaana: runoja. Työväen Sanomalehti Osakeyhtiö, Helsinki.