Pakolaiset

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Pakolaiset.

Kirjoittanut Hilja Tamminen


On kaita piilopolku korven syliin,
vain harvoin ihmisjalka löytää sen.
Ei johda kulkijaa se metsäkyliin,
tuo polku loputonten taivalten.
Se kiertää reunamata jylhän rotkon,
sen, missä huuhkain öisin huhuaa,
ylitse käy se soisen rämenotkon,
syvärit missä mustat tuijottaa.
Kas, siellä kummitukset öisin teiskaa,
manalan aaveet, peikot kotiutuu,
ja virvatulet soiden yllä leiskaa;
siks’ seudun väki paikkaa kammoksuu.
Lähellä rotkoa on hiilimiilu
ja vanha sysisauna. Aikoja
on hauta käyttämätön ollut; kiilu
ei saunan räppänästä valkea.
Suvinen yö se varjoin himmentyvin
nyt laskee maille, linnut vaikenee
ja korven yllä lepää rauha syvin. –
Mut kenpä siellä ripsaa, rapisee?
Jo aukee saunan ovi, kyyristyen
mies aukosta sen astuu näkyviin.
Hän kummitusko, polttajako sy’en?
Luo katsehen hän korven syvyyksiin.
On hauta tyhjä, pinoa ei missään.
Ei työssä siis. Hän vaiti kuuntelee
ja odottavan näyttää kiihdyksissään
ja säpsähtää, kun oksat kahisee.
Nyt kuului vihellys, ja hiljaa vastas
hän siihen. Naavakuusten takaa saa
esille mies nyt. »Terve tulemastas!»
niin äsken tullutta hän toivottaa.
»Mä varroin iltakauden evääntuojaa,
ei saapunut, lie turha odotus.
Tää korpi nälkäkuolemalta suojaa
ei suone, eessä lienee uupumus.»
Näin virkkaa tulija se mielipahoin
ja toinen tuohon vastaa kiihtyen:
»Valkoisten vangiksi en ehein nahoin
mä jääne, ennen korpeen nääntynen!»
Risukko rapsaa ihmisaskeleista,
jo oisko kintereillä vainoojat!
Ei auta näkyvissä siinä seista,
takana miilun oivat suojamat.
He sinne painautuvat vaiti, pelvoin. –
Nyt nainen saunan eteen ilmestyy
selässä reppu raskas, kantaa kelvoin
ei jaksa. Pois jo häipyi pelon syy.
He esiin käyvät riemuin tervehtien
ja naisen hartioilta irroittaa
jo kontin pois. Hän otsaltansa hien
nyt pyyhkii, jutteluhun puhkeaa:
»Jo eksyin äsken tuolla, löytää hevin
en tietä sammaleista tahtonut.
Kai vartositte povin sykkäilevin?
Kas, esihin nyt eväät hankitut.»
Puheli näin ja kautta vinon uksen
he käyvät sisään saunaan matalaan
ja miehet tuovat risukannalmuksen
nokisen kiukaan luokse tullessaan.
Tää maahan kaivettu on sauna, muinen
majana ollut hiilenpolttajan.
Vain muutama on riuku koivupuinen
Pylväiksi lyöty seinäin multahan.
Lavitsa tuettu on hongantyvin
ja siinä sammalvuode pehmeä.
Käy pölkky pöydän sijaisena hyvin,
ja valon hämyisen luo räppänä.
Pianpa lieska kirkas kiukahalla
katossa saattaa karstan kiilumaan
ja havut tuoksuu multalattialla,
ja nainen häärii ruokapuuhissaan.
Hetkeksi unhottaen vainon ajan
ja pakolaisen kurjan kohtalon
näin rauhassa nyt pienen piilomajan
he alkaa aterian nautinnon.
Mut syötyään on hetki hyvästjätön,
jää rakkaat, kotiseutu, kaikki jää,
ja eteen aukee taival tietämätön.
– Vain nainen yksin kotiin kiirehtää.


Lähde: Tamminen, Hilja 1923: Vainon ajoilta: runoja. Tampereen työväen sanomalehti o. y., Tampere.