Pakolaiset

Pakolaiset. Kirjoittanut Hilja Tamminen

On kaita piilopolku korven syliin,

vain harvoin ihmisjalka löytää sen.

Ei johda kulkijaa se metsäkyliin,

tuo polku loputonten taivalten.

Se kiertää reunamata jylhän rotkon,

sen, missä huuhkain öisin huhuaa,

ylitse käy se soisen rämenotkon,

syvärit missä mustat tuijottaa.

Kas, siellä kummitukset öisin teiskaa,

manalan aaveet, peikot kotiutuu,

ja virvatulet soiden yllä leiskaa;

siks’ seudun väki paikkaa kammoksuu.

Lähellä rotkoa on hiilimiilu

ja vanha sysisauna. Aikoja

on hauta käyttämätön ollut; kiilu

ei saunan räppänästä valkea.

Suvinen yö se varjoin himmentyvin

nyt laskee maille, linnut vaikenee

ja korven yllä lepää rauha syvin. –

Mut kenpä siellä ripsaa, rapisee?

Jo aukee saunan ovi, kyyristyen

mies aukosta sen astuu näkyviin.

Hän kummitusko, polttajako sy’en?

Luo katsehen hän korven syvyyksiin.

On hauta tyhjä, pinoa ei missään.

Ei työssä siis. Hän vaiti kuuntelee

ja odottavan näyttää kiihdyksissään

ja säpsähtää, kun oksat kahisee.

Nyt kuului vihellys, ja hiljaa vastas

hän siihen. Naavakuusten takaa saa

esille mies nyt. »Terve tulemastas!»

niin äsken tullutta hän toivottaa.

»Mä varroin iltakauden evääntuojaa,

ei saapunut, lie turha odotus.

Tää korpi nälkäkuolemalta suojaa

ei suone, eessä lienee uupumus.»

Näin virkkaa tulija se mielipahoin

ja toinen tuohon vastaa kiihtyen:

»Valkoisten vangiksi en ehein nahoin

mä jääne, ennen korpeen nääntynen!»

Risukko rapsaa ihmisaskeleista,

jo oisko kintereillä vainoojat!

Ei auta näkyvissä siinä seista,

takana miilun oivat suojamat.

He sinne painautuvat vaiti, pelvoin. –

Nyt nainen saunan eteen ilmestyy

selässä reppu raskas, kantaa kelvoin

ei jaksa. Pois jo häipyi pelon syy.

He esiin käyvät riemuin tervehtien

ja naisen hartioilta irroittaa

jo kontin pois. Hän otsaltansa hien

nyt pyyhkii, jutteluhun puhkeaa:

»Jo eksyin äsken tuolla, löytää hevin

en tietä sammaleista tahtonut.

Kai vartositte povin sykkäilevin?

Kas, esihin nyt eväät hankitut.»

Puheli näin ja kautta vinon uksen

he käyvät sisään saunaan matalaan

ja miehet tuovat risukannalmuksen

nokisen kiukaan luokse tullessaan.

Tää maahan kaivettu on sauna, muinen

majana ollut hiilenpolttajan.

Vain muutama on riuku koivupuinen

Pylväiksi lyöty seinäin multahan.

Lavitsa tuettu on hongantyvin

ja siinä sammalvuode pehmeä.

Käy pölkky pöydän sijaisena hyvin,

ja valon hämyisen luo räppänä.

Pianpa lieska kirkas kiukahalla

katossa saattaa karstan kiilumaan

ja havut tuoksuu multalattialla,

ja nainen häärii ruokapuuhissaan.

Hetkeksi unhottaen vainon ajan

ja pakolaisen kurjan kohtalon

näin rauhassa nyt pienen piilomajan

he alkaa aterian nautinnon.

Mut syötyään on hetki hyvästjätön,

jää rakkaat, kotiseutu, kaikki jää,

ja eteen aukee taival tietämätön.

– Vain nainen yksin kotiin kiirehtää.

Lähde: Tamminen, Hilja 1923: Vainon ajoilta: runoja. Tampereen työväen sanomalehti o. y., Tampere.