Palkollisten lauluja
| Palkollisten lauluja. Kirjoittanut Lauri Soini |
Taanoisina vuosina jupistiin kovasti siitä miten työväenliike meillä on muka ainoastaan ulkomaalaisten matkimista, meikäläisissä oloissa kun ei työväellä näet ole mitään tosisyytä tyytymättömyyteen.
Mutta etteivät olot ole meilläkään koskaan olleet niin ihanteelliset, ettei löyhällä olisi ollut nurisemisen aihetta, sen jo osottavat vanhat Kantelettaren köyhälistön valituslaulut. Nykyaikaisissa kansanlauluissa, ”rekivirsissä”, niin ”riijuulauluja” kuin ne enimmäkseen ovatkin, vilahtelee samoin tuhkatiheään värssyjä, joissa rengit ja piiat nurisevat osatonta asemaansa. Sama tyytymättömyyden pohjavirta on pulpahtanut esiin myös monessa – arkkiveisussa. Näissä halveksituissa ”renkutuksissa”, joita etupäässä juuri rengit ja piiat ja kaikkein enimmän kuleskelevat mieromiehet ovat sepitelleet, niillä kauppaa käydäkseen, – niissä irstailevan lemmenkuherruksen keskellä toisinaan aivan totuuden helmiäkin.
Tässä on minulla edessäni lähes kymmenkunta arkkiveisua, jotka laulavat ”rengeistä ja piioista.” Varsinkin eräs riistä on sellainen, että tekisi mieleni kutsua sitä työväen lentokirjaseksi – ajalta, jolloin vähäväkinen osasi puoltaan pitää ainoastaan laulamalla. Se on painettu Turussa 1884 ja sen nimi kaikessa pituudessaan ja komeudessaan suuluu: ”Hyvin kaunis ja hupainen Laulu Palvelustyttöin ja poikain Vapauden ajasta sekä palkollisen arvosta, ilosta ja surusta.” Se on kokonainen laaja runoelma, siinä on värssyjäkin 51, joissa palvelusväen koko sisäinen ja ulkonainen elämä kuvataan.
Virsi alkaa kuvauksella renkien ja piikojen iloisesta mielestä, kun pyhäinmiesten päivänä pääsevät vanhasta palveluspaikasta ”vapauden aikaa”, muuttoviikkoa viettämään. Sitten kuvaa palkollinen, minkätähden ”vanha paikka tulikin jo hälle ikäväksi.”
- Kello kolmen lyödessä
- jo isäntäkin huutaa:
- ”Nouse, roisto, aja metsään
- tuomaan poltinpuuta!”
- Yhtä suuta emäntäkin
- piiallensa huutaa:
- ”Nouse, laiska, työhön jo
- ja kätehesi luuta!”
- Suurukselle tultua
- ei löydy lihan palaa;
- palkollisen syödä pitää
- leipää vaan ja kalaa.
- Tuskin kerran keitetty
- on puolipäiväiseksi,
- kalasakkaa, kaalinlientä
- vain on iltaseksi.
- Talonväki turkasesti
- herjaa kolo päivän,
- laiska lontti olevan
- ja nukuksissa käyvän.
- Pois on paras lähteä
- siis tästä palkollisen,
- koska siinä moititahan
- häntä ehtimiseen.
Isäntä ja emäntä niukuin naukuin tekee orjiensa kanssa tilit, mutta vihdoin:
- Vanhan paikan palvelija
- ijäksensä jätti,
- uuteen paikkaan arkkuansa
- kulettamaan lähti.
Nyt seuraa runossa pitkä kuvaus vuoden kaikista juhlapäivistä, mainitaanpa myös:
- Vapunpäivä on uusi vuosi
- Suomen papistolle,
- mutta pyhäinmiesten päivä
- vasta palveljalle.
Silloin, kun kerrankin saadaan vapaata ilmaa hengittää, nautitaan vapaudesta hillittömästi, kuten siihen tottumaton konsanaan:
- Pyhäinmiesten päivään
- on palkollisten juhla,
- jolloin moni palkkapoika
- vuoden palkan tuhlaa.
- Palkkapoika ajelee
- ja hevosella ajaa
- pitkin ruunun valtatietä
- pitäjitten rajaa.
- Palkkapoika povessansa
- viinapullon kantaa,
- josta myöskin viinaryypyn
- ajurille antaa.
- Viinapullon kallistaa
- ja pikarinsa täyttää,
- viinarouvin emännälle
- rahamassin näyttää.
- Palkkapoika viinassa
- pois pahat muistot juopi,
- toisillekin toverille
- unhotusta suopi.
- Pyhäinmiesten päivä onpi
- palkollisten aika,
- silloin palkkapojan ääni
- koreana kaikaa.
- – – – – – – – – –
- Palkkapoika suuttua
- ei huoli elämästä,
- koska viimein pahasta
- hän pääsi isännästä.
- Poika kerran iloitsee
- ja nauttii vanhan paikan,
- ennenkuin hän uutta vuotta
- koettamaan alkaa.
Se on taulun takapuoli. Etupuolella on kauniimpaakin. ”Orjuudesta kurjuuteen” – vanhasta paikasta uuteen paikkaan muuttamaan – palkkapiika rientää kiireesti kotimökilleen, vanhalle äidilleen huoliaan huojentamaan.
- Harmaapäälle äidillensä
- tervehtää hän kättä,
- itkusilmin lähtiessä
- hyvästi sen jättää.
- Vanhan talon emännältä
- villanaulan tuopi,
- jonka tyttö äidillensä
- saakkosiksi suopi.
- Vanhan talon väki hälle
- leipäpussin antaa,
- tämän likka isällensä
- evähiksi antaa.
- Isä häntä kiittelee
- ja käskee itse pitää,
- mutta piika takaisin
- ei enää ota niitä.
Kotiinsa metsämaata, pitkin kylän takatietä kiertäessään, tulee palkollinen ajatelleeksi lapsuutensakin aikoja:
- Jopa piennä nulikkana
- köyhän kodon jätti,
- ruuastansa kartanossa
- palvelemaan lähti.
- Niinkuin lintu pesästänsä
- lentää maailmalle,
- lähtee teille köyhän lapsi
- tuntemattomille.
- Poikaparka pienenä
- jo eros isästänsä,
- kuulemaan ja kumartamaan
- uutta isäntäänsä.
- Lasna lähti tyttö ratsu
- äidin luota poisi,
- koittamaan jos mieron mieltä
- noudattaa voisi.
Huolelliseksi ja kolkoksi tulee elämä, kun ajattelee koditonta kiertelevää elämäänsä ja että tekee työtä vain toisille siitä itse tuskin mitään hedelmää niittämättä.
- Moni poika vuoden pitkän
- toisen työssä laahaa,
- saamatta kuin kolmekymmen
- markan verta rahaa.
- Moni likka emäntäänsä
- pitkän kesän kuulee,
- turhaan sillä varakkaaksi
- pääsevänsä luulee.
- Vaatekerta enemmän
- kuin vuoden palkan maksaa,
- tuskin piika koreutta
- aatellakaan jaksaa.
- Monen pojan sarkatakki
- vuoden pestin nielee,
- palkan pano pukineihin
- tuskin tulee mieleen.
Olen ehkä jo liiankin paljon ammentanut näytteitä tästä pitkästä ”viisusta”. Mitä niistä ajattelette? Siinähän heijastuvat samat valutukset kuin nykyisinkin työväen lehdissä: nälkäpalkat, pitkät työpäivät, epäinhimillinen kohtelu ja yleensä orjuutettu asema, joten ei voi kehittää itseään hyvin hoitamaan edes ainoaa vapaaviikkoaankaan vuodessa. Sen kuluttua sitten:
- Palkollinen uuteen taloon
- arkkunsa on vienyt,
- orjuudesta kurjuuteen
- ei muuttavansa tiennyt.
Lähde: Työmies 28.7.1904.