Paluu

Paluu Kirjoittanut Saima Harmaja

Kuin taivaan pihaan astun kotilehtoon,

mi tyynnä tuoksuu paistaessa ehtoon,

kun peippo puhkee viime lauleluun.

Väkevä heleys jo hehkuu puissa,

tutuissa, versoneissa, kaivatuissa,

ja kukkuu käki myöhän toukokuun.

Niin suvi kirkas puhjennut on salaa.

Pesäänsä paarmalintupari palaa,

ja kotiin palaa sydämeni mun.

Ihanat koivut kevätkutrein pitkin,

te surun tiedätte, sen, jota itkin,

myös lohdutuksen, multa salatun.

Kai allanne hän käykin, henki hellä,

suo tuulen kiharoitaan leyhytellä

ja käsin kuulain sitoo köynnöksen.

Keveitä jälkiänsä täynnä ihan

lie polut armaat ruohottuneen pihan.

Ne kätkee luumutarha valkoinen.

Omenankukkain harso puuntaa siellä.

Heleä hame häilähtikö tiellä,

hymyykö hiukan ummut sireenin?

Niin kauan kurkoitin pois, yli partaan.

Nyt luona pensaan vihreän ja hartaan

mua vartooko hän silmin suloisin?

Jo aallon alla pilven kuulto nukkuu,

mut unta vailla käki hiljaa kukkuu,

ja päivä vajoo kultahämärään.

Pois vuoteellensa lentää viime perho.

Yö ensimmäinen suven! – Kukkaverho

putooko yli kuilun, jonka nään?

Lähde: Harmaja, Saima 1936: Hunnutettu: runoja. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.