Papin perhe: Ensimmäinen näytös

Wikiaineistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Papin perhe Ensimmäinen näytös.
Papin perhe
Kirjoittanut Minna Canth
Toinen näytös


(Sali, vakavaan asuun sisustettu. Perällä ovi eteiseen, vasemmalla pastorin huoneesen, oikealla ruokasaliin vasemmanpuolisesta ovesta etunäyttämölle päin ikkuna ja korkeita kasvia. Perempänä seinäkello.

Maiju heittelee palloa. Hänen käsityönsä, suuri, kirjava matto, on pudonnut tuolilta lattiaan.)

ELISABETH (huutaa oikealta) Maijuu!

MAIJU (keskeyttämättä). Jaha, mamma?

ELISABETH. Oletko siellä?

MAIJU. Olen, olen.

ELISABETH. Tulepa tänne vähäisen.

MAIJU. Koht’sillään – heti paikalla –

ELISABETH. Mitä sinä teet siellä?

MAIJU. En juuri mitään, mamma. – En ikinäs mitään pikkuisen ... ilman aikojani –

ELISABETH. Joudu sitten!

MAIJU. Kyllä, kyllä. Kun minä vaan lopetan tämän ... ei se kestä enää minuttiakaan ... yks’, kaks’, kolme, neljä, viis, kuus, seitsemän, kahdeksan...

ELISABETH (tulee). Mitä maailman päivinä –? Kas niin, arvasinhan sen – palloa sinä taas lyöt!

MAIJU. (keskeyttämättä). – yksitoista, kaksitoista, kolmetoista, neljätoista, viisitoista, kuusitoista, seitsemäntoista –

ELISABETH. Heitä nyt tuo. Hyvä lapsi, mitä sinä ajattelet, semmoinen kiire kun on.

MAIJU. – neljäkolmatta, viisikolmatta, kuusikolmatta, seitsemänkolmatta –

ELISABETH. Etkö sinä kuule, Maiju?

MAIJU. – kahdeksankolmatta – voih, nyt se meni! ja se oli mamman syy, minä olen aina ennen saanut sata täyteen, mutta kun mamma tuli siihen keskeyttämään. Ei anneta minun milloinkaan rauhassa päästä yhtä ainoata peliä loppuun, vaikka se ei kestäisi kuin neljänneksen tuntia korkeintaan.

ELISABETH. Sinä et ollenkaan ajattele, mitä kaikkea meillä vielä on tehtävänä siksi kuin Jussi ja Hanna tulevat.

MAIJU. Huomiseen ennättää jos mitä.

ELISABETH. Onko sinulla edes matto jo valmiina?

MAIJU. Tänä iltana minä sen lopetan yks’ kaks’.

ELISABETH. Yks’ kaks’! Niin sinä aina sanot ja joka kerta tulee kumminkin lopulta tulinen kiire.

MAIJU. Mamma nyt ei hätäilisi. – Aamulla leivotaan peparkakut, niin ovat tuoreita ja hyviä heidän tulemaansa.

ELISABETH. Pane nyt pois tuo pallo, se minua ihan kiusaa.

MAIJU. Panenhan minä.

ELISABETH. Suuri tyttö ja viitsii leikkiä vielä aivan kuin pieni lapsi.

MAIJU (panee pallon pois). »Suuri tyttö!» Hyvä! muistaako mamma nyt, että itse on sanonut minua suureksi tytöksi?

ELISABETH. Muistan, tietysti.

MAIJU. Ettei enää sanota, kun huvituksiin pyrin: »Mitä? Lapsihan sinä vielä olet!»

ELISABETH. Niin, mutta sehän on vallan toinen asia.

MAIJU. Mitä varten toinen asia? Joko minä olen lapsi, taikka minä en ole lapsi –

ELISABETH. Eläkä nyt intä siellä suotta. Katsotaanpas tätä mattoa. Mutta – hyvänen aika – täällähän on vielä ommeltavaa kuinka ja paljon.

MAIJU. Puolessa tunnissa se on tehty.

ELISABETH. Ehkä minä tämän otan huostaan.

MAIJU. Ei, mamma antaa tänne, kyllä minä sen itse lopetan.

ELISABETH. Mene sinä ennemmin asialle. Pitäisi saada toppa sokuria ja leiviskä kahvia kotiin.

MAIJU. Eikös Martha sitä –

ELISABETH. Hän on laittamassa Jussin kammaria.

MAIJU.. Ahah! No, menenmähän sitten minä.

ELISABETH. Mutta katso että antavat Helsingin electa sokuria ja prima vehnäjauhoja.

MAIJU. Prima, sinileima – ymmärrän, herra katteini!

ELISABETH. Eläkä viivy kauvan.

MAIJU (menee eteiseen). En!

ELISABETH. Semmoinen tuulihattu!

MAIJU (hattu päässä, katsoo ovesta). Sanoiko mamma mitään?

ELISABETH. Sanoin, että – olet tuulihattu.

MAIJU. Mutta enpäs ole tuulihattu. Vai olenkosta? – Mamma ottaa sen sanan takaisin, muuten en lähdekään. – Enhän ole tuulihattu?

ELISABETH. No, et ole, et. Menehän nyt!

MAIJU. Ja saanko puhella puoli minuttia, jos sattuu joku tytöistä tulemaan vastaan?

ELISABETH. Kyllä puoli minuttia, kunhan et enemmän.

MAIJU. Ei enemmän, puoli minuttia vaan. (Menee.)

ELISABETH (neuloo kiireellisesti). Henrik varmaankin nukkuu, koska sieltä ei kuulu mitään.

MARTHA (oikealta, paljain jaloin, lyhyt hame nostettu kupeilta ylös, hihat käärityt yli kyynärpäiden). Nyt se on sitä myöten valmis. Minä puolestani en voi sille enää muuta.

ELISABETH. Onko lattia vaan hyväksi luututtu?

MARTHA. Hyväksi, kerrassa! ja ikkunat pesty, pölyt pyyhityt, ovet ja pihtipielet kaikki hangatut puhtaiksi. Saa kait Jussi herra tulla vaikka tällä hetkellä.

ELISABETH. Ei vielä, ennenkuin tämä mattokin joutuu.

MARTHA. No, sen pitää rouvan laittaa pian.

ELISABETH. Niinhän olisi tarkoitus. – Mutta nyt varmaan joku tulee?

MARTHA. Herra Jumala, jos tähän vielä vieraita lykkää –

ELISABETH. Martha, Martha! Kuinka on toinen käsky?

MARTHA. Sitähän minä tässä jouvan muistelemaan.

MAIJU (kukkia ja kirje kädessä). Mamma, mamma, minä sain kirjeen Jussilta. Ette usko, mitä hän kirjoittaa, hyvä ihme, kuinka hauskaa, minä ihan kuolen ilosta. (Nauraa ja tanssii.)

MARTHA. Onko kihloissa?

MAIJU. Ei, ei, ei, hauskempaa. – hauskempaa! Koettakaa arvata.

ELISABETH. Hiljaa, – hiljaa, pappa taitaa nukkua. – No, mitä hän kirjoittaa?

MAIJU. Tulevat molemmat sekä Hanna että Jussi jo tänä iltana. Ja Jussi tuo toverin mukanaan – mamma arvaa, kenen.

ELISABETH. Mistäpä minä –

MAIJU. Niin, ei mamma häntä tunnekaan. Mutta minä olen laittanut hänelle Jussia myöten terveisiä.

ELISABETH. Tuntemattomalle –?

MAIJU. No, niin no, kun hänkin on laittanut minulle.

ELISABETH. Nimi –?

MAIJU. Teuvo Rastas. Eikö ole kaunis nimi? Teuvo Rastas. Mitä, mamma? Onko, mamma?

ELISABETH. No, onhan tuo.

MARTHA. Meillekö tulee kortteeria?

MAIJU. Meille tietysti, eikös niin, mamma?

ELISABETH. Kuinkas muuten. Kaiketi Jussi on häntä pyytänyt luokseen.

MAIJU. Siltä se kuuluu hänen kirjeessään. Voi ihmettä, kun tulevat jo tänä iltana!

MARTHA. Vai tänne kortteeria! Sitten on taas uusi työ! Toinen sänky nostettava Jussi herran kammariin, matrassit, tyynyt, peitteet alas vinniltä – juutas kaikkiakin.

MAIJU. Martha kulta, pianhan se on tehty. Minä tulen auttamaan, jahka vaan olen järjestänyt nämä kukat.

MARTHA. Juuri kun luulin saaneeni valmiiksi – perhana, kuinka pistää vihakseni. (Survaisee vihaisesti pari tuolia syrjään ja menee oikeaan.)

MAIJU. Taivasten taivaat, kuinka kauniita nuo ruusut ovat. Katsokaas, mamma!

ELISABETH. Kauniita ovat.

MAIJU (rallattelee).

”Pappa tahtoi rikasta,
ja mamma tahtoi rakasta,
ja minä tahdoin komeanlaista.” –

PASTORI (ääntää vasemmalta). – Maiju!

MAIJU. ”Komean kynnet ne – ”

ELISABETH. St! –! Hiljaa, pappa varmaan äänsi siellä.

MAIJU. (herkiää ja kuuntelee). Eikä ääntänyt, mamma vaan suotta pelkää. Tämä on ihan uusi laulu, mamma, hyvin soma. Opin sen tämä yhtenä päivänä pieneltä pojalta tuolla kadulla: – Kuulkaahan!

ELISABETH. Mutta sinä herätät papan.

MAIJU. Enkä herätä, kun laulan hiljaa. (Hän laulaa ensin hiljaa, mutta sitten jo kohta täyteen ääneen.)

”Pappa tahtoi rikasta,
ja mamma tahtoi rakasta,
ja minä tahdoin komeanlaista. –
Komean kynnet ne kauvaksi loistaa,
vaan raha on kuluvaista.”

PASTORI (kammaristaan). Maiju, Maiju!

ELISABETH. Näetkös nyt!

PASTORI (tulee sisään). Mitä rekilauluja sinä täällä laulelet? Sopivatko ne mielestäsi nuorelle tytölle, tuommoiset? – Koska sinä, hyvä lapsi, opit vähän säädyllisyyttä, koska, sano?

MAIJU. En tiedä. – Ehkä sitten, kun tulen hyvin, hyvin vanhaksi.

PASTORI (vakavasti). Ei, nyt sinun täytyy jo muuttaa tapoja, ja muuttaa oikein toden perästä. Seitsentoistavuotias tyttö ei saa olla kuin vallaton poikanulikka. Paina se mieleesi ja katso, ettei minun alituisesti tarvitse sinua muistuttaa.

MAIJU (painaa päänsä alas ja hypistelee kukkia).

PASTORI. No niin, minä oikeastaan ajattelin lähettää sinua asialle. Rouva Savén kysyy tässä kirjeessä, jos meille sopii tänä iltana tulla lähetysseuran ompelu-iltaan, ja pyytää minua siellä lukemaan tai puhumaan jotain.

MAIJU. Tänä iltana?

PASTORI. Niin, tänä iltana. Menet hänen luokseen ja sanot, että teen sen vallan mielelläni, mutta en voi päästä sinne ennen kuin vähän myöhemmällä, tuossa kahdeksan seudussa. Te tietysti lähdette täältä kuuden aikaan niinkuin tavallisesti.

MAIJU. Emmehän me tänä iltana voi lähteä ensinkään.

PASTORI. Ette voi lähteä? – Kuinka?

ELISABETH. Jussi ja Hanna tulevat »Elias Lönnrotissa». Sinä et sitä vielä tiedäkään.

MAIJU. Ja Jussi tuo yhden toverin mukanaan.

PASTORI. Vai niin! – Vai jo ne tänä iltana – Mutta mitä se estäisi? He voivat tulla sinne myös.

MAIJU. He eivät tule, siitä olen varma.

ELISABETH. Näin ensi iltana varsinkaan.

PASTORI. Miksi eivät tulisi? Saavathan nähdä siellä vanhoja tuttuja.

MAIJU. Täti Savénin ja täti Emilian? Mistä he nyt välittäisivät, jotka ovat niin vanhurskaita ja ikäviä, että oikein hirvittää –

ELISABETH. Maiju, Maiju –!

PASTORI. Kaunista! Totta tosiaan, en tiedä enää, mitä sanon. Onko kuultu ennen nuoren tytön suusta tuommoista herjausta, – äitinsä ystävistä, omista kummistaan vielä lisäksi! –»Vanhurskaita ja ikäviä!» Nuo ainoat sanat paljastavat koko sinun sydämesi.

ELISABETH. Hän on vielä niin lapsellinen ja ajattelematon, Maiju raukka.

PASTORI. Kevytmielisyyttä tuo on, ei lapsellisuutta. Kevytmielisyyttä ja pahanilkisyyttä.

MAIJU. Ovathan nekin pahanilkisiä ja parjaavathan nekin ihmisiä. (Puoleksi itkien.) Ja valehtelevat ja juoruavat enemmän kuin ketkään muut.

ELISABETH. Hillitse itseäsi, hyvä lapsi.

PASTORI. Sinä tulet tänä iltana ompeluseuraan ja kerrot minun kuulleni täti Savénille ja täti Emilialle, mitä olet heistä puhunut, ja pyydät anteeksi. Ymmärrätkös? –

MAIJU (painautuu alas ja itkee kovemmin.)

PASTORI (kääntyy Elisabethiin). Minä menen »Aamuruskon» toimistoon. Lähetä sana, jos sattuu joku tärkeämpi asia. (Menee eteiseen.)

ELISABETH. Kuinka sinä menit sillä lailla puhumaan papalle?

MAIJU. Kun he ovat semmoisia, minkä minä sille taidan, kun he ovat! – Eikö mamma muista, kuinka he silloin yhdenkin kerran väittivät Anni Tavastin ja Olga Nyströmin –

ELISABETH. Ooh, tuo vanha juttu!

MAIJU. Niin, ja se oli kaikki pelkkää valhetta, minä tiedän sen ihan varmaan, – pelkkää valhetta kaikki tyyni!

ELISABETH. Elä käytä semmoisia sanoja kuin –»valhetta». He erehtyivät –

MAIJU. He valehtelivat, ihan tahallaan valehtelivat, ja sen ovat tehneet monta kertaa. Ja minä en pyydä heiltä anteeksi, en vaikka! Pyytäkööt ensin he anteeksi. Anni Tavastilta ja Olga Nyströmiltä

ELISABETH. St, hiljaa, hiljaa! Kyllä sinun täytyy, lapseni, totella pappaa. Ja herkiä itkemästä nyt, muuten silmäsi turpoavat. »Elias Lönnrot» saattaa tulla tuossa paikassa. – Kas niin, nyt on minulla matto valmis, mutta sinun kukkasi ovat vielä kaikki hajallaan. Laita ne vaassiin sillä aikaa, kun minä vien tätä Jussin kammariin.

MAIJU. Olkoot, minä vähät! En huoli enää mistään, enkä laula enää milloinkaan. Enkä ole milloinkaan iloinen. Turjotan vain ja laitan naaman yhtä happameksi kuin täti Savéninkin on – sitten ei mahda papalla enää olla mitään sanomista. Tämmöiseksi, näin!

ELISABETH. Ja itselläsi mahtaa silloin olla hyvin hauska – sinä pahankurinen lapsi.

MAIJU. Katsokaa, mamma! Olenko nyt hyvin kaunis?

ELISABETH. Olet, vallan erinomainen. Varmaan saisit harakatkin nauramaan. (Menee oikeaan.)

MAIJU. Mutta enköhän vaan nyt tee sitä, jota olen aikonutkin? Että kirjoitan tohtori Bergbomille ja pyrin suomalaiseen teaatteriin näyttelijäksi? Topp! Se on päätetty asia! Martha! Mihinkä se taas on vienyt minulta paperit ja kynät ja musteet? – Martha, Martha, Martha!

MARTHA (oikealta). Hoi, hoi? Mikä siellä on hätänä?

MAIJU. Pian tänne! Niinkuin olisitte jo!

MARTHA (tulee). No, herra siunaa –

MAIJU. Mihin te taas olette kätkenyt minulta paperit ja kaikki kirjoitus-verstaat, kun niitä ei näy missään?

MARTHA. Ja mitäs te niitä aina tänne kuletatte? Onko niihen paikka salin pöyvällä – onkoo jo vaan? (Ottaa ne esille etagerilta, kirjojen takaa.) – Tässä ne nyt ovat. (Hän tuo ne toiselle pöydälle.)

MAIJU. Elkäähän menkö, saatte viedä tästä kirjeen samalla postilaatikkoon.

MARTHA (menee sohvapöydän luokse). Kyllä olette pitänyt kaunista siivoa taas. Ei totta jouva muuta kuin teijän jälkiänne korjaamaan. – Mitä näitä tarvihti tähän pöyvälle riputella? Eikö ollut yhtä hyvä panna vaassiin heti? (Työntelee ne sikinsokin vaasseihin.)

MAIJU (kirjoittaa ja lukee sitten ääneen). »Kunnioitettava herra tohtori! Täten saan nöyrimmästi kysyä, jos haluaisitte ottaa minut suomalaiseen teaatteriin. Olen seitsemäntoista vuotias ja täkäläisen tyttökoulun läpikäynyt. – Pyydän suosiollista vastausta mitä pikimmin. Kunnioituksella: Maiju Valtari.» – Hyvä on. (Panee sen kuoreen, kirjoittaa päällekirjoituksen ja painaa postimerkin päälle.) Martha, – tässä!

MARTHA. Lindqvistinkö laatikkoon?

MAIJU. Niin, – sinne, sinne! ja sukkelasti nyt.

MARTHA. Ei tuossa niin kiire liene, ettei mennä kerkiä. (Menee oikeaan.)

MAIJU. Huomenna se on perillä ja ylihuomenna ehkä saan jo vastauksen. – Jos käskee minun tulemaan heti – entä sitten? Mitä sanovat pappa ja mamma? Ja Hanna ja Jussi? – Ja kaikki muut? – Mitä ne sanovat? –

ELISABETH (tulee oikealta). Eiköhän vaan tullut »Elias Lönnrot», koska siellä vossikat niin ajavat rantaan?

MAIJU. Tehty mik’ on tehty! – Kirje on laatikossa, en sitä enää saa takaisin, vaikka tahtoisinkin.

ELISABETH. Kuuletko sinä?

MAIJU. Mitä mamma sanoi?

ELISABETH. Hyvänen aika!’ Tuolla tavallako sinä nyt olet laitellut nuo kukat?

MAIJU. Millä ta-? – Kas, sitä Marthaa!

ELISABETH (järjestelee niitä). No – kyllä minä ihmettelen! Aivanhan sinä olet päästä pyörällä.

MAIJU. Mamma, rakas kulta! – (nauraen) Marthahan ne näin laitteli.

MARTHA (ovelta). Tulevat, tulevat!

MAIJU. Ketkä!

MARTHA. Hanna, – Jussi, – herra Jumala, vielä kysyy! Kun ovat jo pihassa. (Vetää päänsä takaisin.)

MAIJU. Narraa! – Mamma, olisikohan –

ELISABETH. No, sitähän minä jo äsken sanoin. – Tuossa ne ovat!

HANNA (tulee juosten eteisestä). Päivää, päivää!

MAIJU. Hyvä ihme – Hanna!

ELISABETH. Terve! mitä sinulle kuuluu, lapsi?

HANNA (juosten toisen sylistä toisen syliin). Ei kuin hyvää, paljasta hyvää! Olen kuin taivaassa. – Pahankuriset, kun ette tulleet edes vastaanottamaan.

MAIJU. Mitäs, kun emme tienneet. – Oletko sinä nyt tosiaan siinä? En tahdo uskoa silmiäni. Hanna, annas kun katson sinua!

HANNA. Katso, katso!

MAIJU. Niin, sinä se olet, sinä itse! Sinä, sinä si –

HANNA. Aa – aa – sinä puristat minut kuoliaaksi! Herkiä jo, hyvä lapsi, muuten menee henki.

ELISABETH. Tule nyt tänne, että minäkin saan nähdä, tänne sohvaan istumaan.

HANNA. Ette usko, kuinka hauskaa on päästä kotiin! – En minä malta, mamma, istua, en, en!

MAIJU. Mutta minä kun en vieläkään tahdo saada päähäni, että Hanna on tuossa! Että, hän tosiaankin on tuossa! Olen kuin pyörryksissä.

ELISABETH. – No, ja täällä tulee Jussi. Ajattelin juuri kysyä, mihin hän jäi. (Jussi ja Teuvo tulevat. Laskevat eteiseen tavaroitaan.)

JUSSI (eteisestä). Terveisiä Helsingistä!

ELISABETH. Kiitos, kiitos!

MAIJU (juosten eteiseen häntä vastaan). Jussi! – Jussi, Jussi, Jussi!

JUSSI. Pikku harakka! Vieläkö sinä osaat lentää? – (Tuo häntä tanssittaen ja pyörittäen sisään.)

MAIJU. Herranen aika, kuinka hauskaa! Nyt sitä pääsee elämään taas! Oikein sydämensä pohjasta!

JUSSI. Sen lupaan! Iloa ja riemua –!

MAIJU. Iloa ja riemua! Ylös taivaasen asti.

JUSSI. Päivää, mamma!

ELISABETH. Tervetultua kotiin!

JUSSI. Kiitoksia! Ja tässä saan esittää mammalle toverini, Teuvo Rastaan, joka on melkein yhdenlainen velikulta kuin minäkin.

ELISABETH. Tervetultua, herra Rastas!

JUSSI. Käännypä tänne päin, Teuvo! Näes, tämä se on sisareni, Maiju, aika hulivili –

MAIJU. Hyi, Jussi, kun valehtelee.

JUSSI. Josta isä-ukko turhaan on koettanut saada säädyllistä ja ankara-arvoista. nuorta neitiä, englantilaiseen guvernantti-malliin.

MAIJU. Elkää uskoko, herra Rastas, pelkkää lorua kaikki.

TEUVO. Erinomaisen hauskaa tutustua!

HANNA. Joka kohta entisellään. Ei mikään muuttunut!

MAIJU. Ei, Jumala paratkoon! Ei, täällä milloinkaan muutoksia tapahdu. Ei ole yhtä ainoata huonekalua edes ilmestynyt minun muistinaikaani. Ja toinen päivä on aivan samanlainen kuin toinenkin. Ei niin että ihmeeksi muuta eroitusta, kuin mikä päivällispöydässä ilmestyy, siellä kun, näette, on vuoron puuroa, vuoron velliä, vuoron lihasoppaa ja niin poispäin.

ELISABETH. Kiitä luojaa siitä, lapseni.

HANNA. Kyllä koti on hyvä, tiedätkös. Voi, kuinka se on hyvä! Jahkapa olisit vuodenkaan poikessa, Maiju, niin jo sen huomaisit. – Mutta, missä pappa?

ELISABETH. Hän äsken ikään meni »Aamuruskon» toimistoon.

JUSSI. Mitä? Kuuluuko pappa siihen lehteen?

ELISABETH. Ei juuri suorastaan.

JUSSI. No, sitähän minäkin.

ELISABETH. Mutta kyllä hän siihen usein kirjoittaa.

JUSSI. Vai ovat ne houkutelleet isä-ukonkin mukaan. Kas vaan!

TEUVO. Onhan se vallan luonnollista.

MAIJU. Kuulkaa! Teidän olisi pitänyt tulla tänne viikkoa ennemmin, niin olisitte saaneet tanssia suomalaisella seuralla.

TEUVO. Pidättekö te tanssista, neiti. Maiju?

MAIJU. Pidän! ja kovasti! Tanssisin vaikka joka päivä, varsinkin masurkkaa. Siihen olen hirveästi innostunut.

HANNA Ja sinä osaat? Oletko käynyt masurkkakurssin?

MAIJU. E – oho! Vai pappa olisi antanut! Ei, mutta minä opin niiltä, jotka kävivät, ja seuralla tanssin kuin mies.

TEUVO. Kuin mies?

MAIJU. Kuin – kuin mestari, minä tarkoitin.

JUSSI. Ja mamman kuullen sinä tuosta kerskaat?

MAIJU (kietoo käsivartensa Elisabethin kaulaan) Mamman kuullen.

JUSSI. Eikä mamma virka mitään?

MAIJU. Ei mitään.

ELISABETH (hymyillen). Mitäpä se auttaisi.

MAIJU. Mamma ei ole vaarallinen. Mamman kuullen saa puhua jos mitä. Toista pappa –

JUSSI. No niin, hän –?

MAIJU. Pappa on semmoinen luja prinsiippi-ihminen, niinkuin tiedät.

ELISABETH. Jotako mamma ei ole?

MAIJU. On, on, tietysti, onhan mammakin. Mutta mamma on niin herttainen ja hyvä samalla.

JUSSI. Jotako pappa ei ole? – Maiju rukka, sinä puhut itsesi pussiin vähän väliä.

MAIJU. Kuinka sinä olet ilkeä? En puhu enää mitään, koska tartutaan kiinni jok’ainoaan sanaan.

HANNA. Se on niin Jussin tapaista. Mutta elä ole milläsikään, kyllä hän siltä on hyvä poika.

JUSSI. Poika? Olenko minä poika?

MAIJU. Sekös pisti!

JUSSI. Muistaakseni olen neljä vuotta sinua vanhempi, Hanna.

HANNA. (hymyillen). Saatatpa olla, ei sitä kaikin ajoin luulisi.

MAIJU. Tytöt näetkös kun kehittyvät aikaisemmin.

TEUVO. Hyvä, hyvä! Mitä osaat sanoa siihen, Jussi?

JUSSI. Olkaa jo vaiti!

MAIJU. Niin että meitä oikeastaan – voi pitää veljeämme vanhempina.

JUSSI (yrittää ottaa häntä syliin). Sinuakinko? – Pikku lasta.

MAIJU (pujahtaa pois). Eläs! Minä en olekaan enää mikään »pikku lapsi». Mamma sen sanoi juuri tänään. Ja kohta saatte nähdä –

JUSSI. No, hei! Mitähän nyt tapahtuneekaan?

MAIJU. Kohta saatte nähdä, että minulla on enemmän itsenäisyyttä kuin yhdelläkään teistä.

TEUVO. Ahaa – emansipatioonia!

JUSSI. Varjele taivas! Joko rupeavat lapsetkin elämöimään! Eikö meillä ollut ihan tarpeeksi naiskysymyksessä? –

MAIJU. Jussi! Malta sinä

JUSSI. Teuvo, – tule. pois! Muuten joudumme ojasta allikkoon, – naiskysymyksestä Helsingissä laps’kysymykseen täällä.

MAIJU. Minä en ole mikään lapsi, kuuletko sinä –

JUSSI. Tule, tule –

TEUVO (seuraa). Aivanko todella –?

ELISABETH. Ei, mutta – Jussi! Mihinkä nyt?

JUSSI. Peseytymään, mamma. Ja tavaroitamme korjaamaan.

ELISABETH. No niin! Minä tulen näyttämään teille laatikot, joihin saatte panna vaatteenne. (Menevät eteiseen.)

MAIJU. Ähä! Täytyipäs Jussin ottaa käpälämäkeen. Täytyipäs, täytyipäs!

HANNA. Anna heidän mennä, ja tule sinä kertomaan, mitä kaikkea täällä on tapahtunut sill’aikaa!

MAIJU. Mutta johan sinä sen kuulit! Ei mitään! Ei tuon taivaallista! – Sinulla tuota lienee kertomista. Sieltä suuresta, avarasta maailmasta! Voi, jos pääsisin minäkin –! Niin, kuule – on minulla sentään jotain. Jotain kumman kummaa. Mutta hst! se on suuri salaisuus.

HANNA. Koskeeko meidän perhettä?

MAIJU. Koskee, tiedätkös. Meidän perhettä se juuri koskeekin.

HANNA. Mitä se sitten on? Voi, Maiju, sano pian!

MAIJU. Jotain hyvin, hyvin merkillistä. Sinä et voi aavistaa –

HANNA. Elä nyt kiusaa minua. Kerro jo!

MAIJU. Uskallankohan? Sitä, – näes, ei tiedä vielä yksikään ihminen, muuta kuin minä itse. Sano, osaatko olla vaiti?

HANNA. Vielä kysyt. Tiedät sen entiseltäkin.

MAIJU.. Hst! Elä puhu niin kovaa! Ettei vaan kukaan kuulisi. Odotas, kun katson, eikö ole Martha tuolla oven takana. Hän siellä seisoo välistä kurkkimassa. (Katsoo ruokasaliin.) Eipä ole. No niin korvas auki, nyt, sen sanon: (juhlallisessa asennossa) – minä aijon mennä teaatteriin. Ruveta näyttelijäksi, ymmärrätkös.

HANNA. Sinä? Elä nyt!

MAIJU. Olen jo kirjoittanut tohtori Bergbomille ja odotan vastausta mitä pikimmin.

HANNA. Mutta, Maiju) Sinä narraat?

MAIJU. Uskot tai et. – Minä en narraa.

HANNA. Mitä sinä ajattelet? Tietääkö mamma?

MAIJU (heittäytyy sohvaan). Ei, herran tähden, ei tiedä kukaan, johan sen sanoin. Ja sinä et saa hiiskahtaa sanaakaan, et ainoallekaan ihmiselle, muista se! Sitten vasta ilmoitan papalle ja mammalle, kun kaikki on selvillä. Huuh uuh – tulkoon silloin koko myrsky yhtä haavaa.

HANNA. Hepä kieltävät jyrkästi, siitä voit olla varma.

MAIJU. Kieltäkööt! Minä menen sittenkin.

HANNA. Ja milloin olet tuon päähäsi saanut?

MAIJU. Oöh, se on siellä pyörinyt jo kauvan aikaa. Siitä saakka, kun koulussa kerran Lucie-juhlana näyteltiin »Prinsessa Törnroosaa», ja minä siinä onnistuin niin hyvin, että kaikki ihmettelivät. Pappa oli vihainen, kun sai sen tietää, ja iski johtajattaren kimppuun kuin syötävä –

HANNA (hymyillen). Herra ihme, kuinka sinä puhut!

MAIJU. Mutta »hast du mein kirjavajalkainen vasikka gesehen», se oli liian myöhäistä: minä jo tiesin, miksi minä olin luotu, ja mikä minun tehtäväni tässä elämässä on!

HANNA. Tuosta ainoasta kerrasta sen päätät?

MAIJU. Ei, laps’ kulta, minä olen sen jälkeen näytellyt joka päivä.

HANNA. Näytellyt? Missä? Kenen kanssa?

MAIJU. Yksikseni, täällä kotona. Tai oikeammin näiden kasvien ja huonekalujen kanssa. Tuo ficus tuolla on tavallisesti ollut rakastajana. – Komea rakastaja – eikö totta? – Ja se on minulle niin uskollinen – ihan niinkuin minäkin sille.

HANNA. Kyllä olet lapsellinen!

MAIJU. Ajatteles, mitä tapahtui kerran. Minä näyttelen Juliana puutarha-kohtauksessa. Olen nostanut tään nojatuolin pöydälle ja kiipeän sinne ylös. Karmi on ikkunalautana ja ficus seisoo Romeona alhaalla lattialla. En kuolemakseni tiennyt että pappa oli kotona. Deklameeraan sitten innoissani:

” – Oi, armas Romeo,
jos lemmit, niin se suoraan lausu; tai
jos liian pian voitetuks’ mun luulet,
rupean tylyks’, häijyks’, kiellon annan,
kun kosit; muuten en, en millään lailla.”

– En kuule ensinkään, kun pappa avaa oven ja seisoo takanani. »Mitä kummaa sinä täällä vehkeilet?» kaikuu karskea ääni takanani. Minä alas semmoista hamppua, että olin päälleni lentää.

HANNA. Noo? Ja sitten?

MAIJU. Ei sen enempää. – Nostin kauniisti Romeoni paikoilleen tuonne ja hajoitin balkongin.

HANNA (nauraa).

MAIJU. Sinä vaan naurat. Mutta annahan olla, minusta vielä tulee jotain. Jotain suurta!

HANNA (vakavana). Elä, Maiju rakas, kuvittele liikoja. Jos hyvinkin petyt,

MAIJU. Ole vaiti, minä en pety.

HANNA. Sen on moni tehnyt, ja monen elämä on semmoisesta pettymisestä särkynyt.

MAIJU. Sinä et sitten usko, että minulla on lahjoja?

HANNA. Hyvänen aika, enhän minä tiedä, näes. Minä vaan varoitan.

MAIJU. Mutta kun minä vakuutan –?

HANNA. No, no, saattaa sinulla olla; en kiellä enkä myönnä, ennenkuin näen.

MAIJU. Sepä kumma, ettei minulla olisi! Ja etten sitä itse parhaiten tietäisi. – Ensi tilassa minä teille näyttelen. Saapas nähdä, mitä silloin sanot. Luulen, että hämmästyt.

HANNA. Olen oikein utelias –

MAIJU. Tuntuu ehkä vähän ilkeältä näytellä omille ihmisille, – vieraille olisi paljon helpompaa.

HANNA. Noo, eikö se ole yhdentekevä.

MAIJU. Kun ei välitä, niinkö? – Koettaa vaan ajatella, ettei ole ketään katsomassa.

HANNA. Vaikka niinkin. – Kuule, siellä on vieraita eteisessä.

MAIJU. Taivas! – Täti Savén ja täti Emilia! Minä onneton, kun unohdin papan asian. Nyt minut paha perii – ihan elävänä.

HANNA. Mitä se on? Mikä sinulla on hätänä?

MAIJU. Mene sinne ottamaan heitä vastaan. Kylläpähän kuulet mene, mene! – Tästä mahtaa tulla kaunis soppa.

HANNA (menee eteiseen). Tervetultua! – – On, kyllä mamma on kotona – – Tänä päivänä »Elias Lönnrotissa» – – Kiitoksia – – tehkää vaan hyvin ja käykää sisään – –

MAIJU. Mitä nyt teen? He minut tappavat varmaan. Mamma, missä mamma? (Juoksee ruokasaliin. Rouva Savén ja neiti Vuorio tulevat.)

ROUVA SAVÉN. Meitäkö Maiju niin säikähti, että juoksi pakoon?

NEITI VUORIO. Meitä tietysti. Nuoret eivät suvaitse vanhoja. Sen olemme kokeneet ennenkin.

HANNA. Hyvä täti! – Maiju varmaan meni mammaa hakemaan. – Tehkää hyvin ja käykää istumaan. (Elisabeth ja Maiju tulevat.)

ELISABETH. Kun en muistanut minäkään tässä ilossa. – Hyvää päivää, Rosina, päivää, Emilia.

MAIJU (kumartaa ja tervehtii).

ELISABETH. Maiju raukka on täällä vallan onnettomana.

ROUVA SAVÉN. Ja mistä syystä?

ELISABETH. Pappa käskee häntä täti Savénin luokse asialle ja hän unohtaa.

ROUVA SAVÉN. No, minä jo ihmettelinkin, miksi en mitään vastausta saanut. – Kuinka on? Tuleeko pastori meille lukemaan tänä iltana?

ELISABETH. Kyllä tulee, mutta vasta tuolla kahdeksan aikaan, ennemmin hän ei pääse.

ROUVA SAVÉN. Sepä vallan erinomaista! Minä luulen, että kokoukseen tulee paljon jäseniä tänä iltana, juuri siinä toivossa, että saavat kuulla pastoria.

NEITI VUORIO. Me tulimme teitä hakemaan. Tietysti te lähdette mukaan kaikki?

ELISABETH. Niin, minä en oikein tiedä, mitä nämä vastatulleet sanovat. Jaksavatko he matkan jäljestä –?

NEITI VUORIO. Aina sitä jaksaa, kun vaan on halua. – Mitä arvelet, Hanna?

HANNA. Jos mamma tahtoo –

MAIJU. Hanna – se on vaan pakana-yhdistyksen ompelu-ilta – (hiljaa nykäisten häntä). Ei mennä, elä lupaa!

ROUVA SAVÉN. – Ei »pakana-yhdistyksen», Maiju, vaan »lähetys-seuran».

MAIJU. Niin, niin, »lähetys-seuran», – jossa pakanain lapsille ommellaan vaatteita – (hiljaa) kiellä, Jumalan luoma – kiellä!

ROUVA SAVÉN. Niin, siellä ommellaan vaatteita noille alastomille raukoille, jotka saavat kasvaa kuin metsän pedot, ilman hoitoa, ilman kasvatusta, kaukana kristillisten ihmisten parista.

NEITI VUORIO. Villien keskessä, joilta oppivat vaan raakuutta ja kaikkea pahaa, etteivät ymmärrä, poloiset, hävetä edes alastomuuttaankaan. Eikö se ole kauheata?

ROUVA SAVÉN. Me olemme koettaneet tälläkin seudulla herättää sääliä heitä kohtaan ja pastorin avulla olemme arvon saaneet ompeluseuran kokoon. Siinä on nyt viisikymmentä jäsentä, kaikki hartaita kristityitä, jotka mielellään uhraavat aikansa ja voimansa rakkauden töissä.

NEITI VUORIO. Onhan meillä paljon ystäviä, – jos toiselta puolen on paljon vastustajiakin, jotka eivät muuta tee kuin pilkkaavat ja ivaavat meidän harrastuksiamme yksin julkisuudessakin.

HANNA. Ketkä on niin pahoja?

MAIJU. Niin – ketkähän ne ovat niin pahoja?

ELISABETH. Ei tarvitse heistä välittää.

ROUVA SAVÉN. Ei, tietysti. Ilolla kärsimme täällä häväistystä Herramme tähden. Se on kunniamme. Ja tulevassa elämässä siitä palkan saavutamme.

NEITI VUORIO. Se vaan on surullista, että löytyy ihmisiä, jotka ovat niin paatuneita –

MAIJU. Että panettelevat ja juoruavat –

ELISABETH. Kuinka päätämme sitten? Lähdemmekö vai ei?

MAIJU. Ei! – Ei lähdetä. Hannakin näyttää niin väsyneeltä.

HANNA. Jospa sentään lähtisimme, niin saisimme nähdä pappaa vähän pikemmin. Hän varmaan menee »Aamuruskon» toimistosta sinne suoraan?

ELISABETH. Niin luulen. Ja mielellään hän soisi meidän olevan siellä.

HANNA. Niin, emmeköhän sitten –

MAIJU. Kuullaan ensin, mamma, mitä Jussikin sanoo ja herra Rastas.

ELISABETH. Ehkä menet kutsumaan heitä tänne.

MAIJU Kyllä! – Mutta elkää päättäkö mitään sill’aikaa. (Hän juoksee ruokasaliin.)

ROUVA SAVÉN. Kuinka hauskaa, jos tulisitte sinne kaikki. Nuoret ovat meitä tähän saakka ylipäätään karttaneet – mikä siihen lienee syynä?

NEITI VUORIO. Meillä kun ei ole tarjota sitä, mikä lihalle ja verelle olisi mieluista.

ROUVA SAVÉN. Siinä kait se on. – Niin, niin, siinä kait se on. (Jussi, Teuvo ja Maiju tulevat. Edelliset tervehtivät, Teuvo esitellään.)

ELISABETH. Täällä on kysymys –

JUSSI. Me jo tiedämme. – Maiju kertoi.

ELISABETH. Ja mitä teette? Tuletteko mukaan?

JUSSI (hymyillen) Niin, mekö? – Ei, mamma!

TEUVO. Emmehän me osaa ommella edes – emme ole käyneet yhteiskoulua.

ROUVA SAVÉN. Voi, eihän teidän tarvitse ommella, tulette muuten vaan. Näytätte että hyväksytte asian.

NEITI VUORIO. Niin, ja tehdäänhän siellä muutakin, ei vaan ommella. Keskustellaan, luetaan. Tiedättekö, siinä on jotain mieltä ylentävää tuossa meidän pyrinnössämme. Minä ainakin palajan sieltä joka kerta parempana ihmisenä, kuin olen sinne mennyt.

JUSSI. Vai niin? Kuinkahan hyväksi mahdatte sitten lopulta tullakaan?

HANNA. Jussi, – käytkö ruokasaliin, minulla olisi sinulle vähän puhuttavaa.

JUSSI. Tarpeetonta! – Minä tiedän puhumattasikin, mitä sinulla on sydämellä!

HANNA. Hyvä Jussi –!

JUSSI. En minä ole hyvä. En ole tehnyt vielä ainoallekaan neekeri-penikalle paitaa.

ELISABETH (lempeästi nuhdellen). Sinä et ole hyvä. Se kyllä näkyy.

JUSSI. Ja sentään mamma minusta pitää, vaikka olenkin tällainen, – eikö totta?

ELISABETH. Irvihammas!

ROUVA SAVÉN. Kello on jo paljon. – Teiltä ei sitten tule ketään?

NEITI VUORIO. Kuulethan sen. Turhaa toivoakaan.

HANNA: Mamma, eikö me –?

ELISABETH. Me lähdemme kaikessa tapauksessa. – Jääkööt nämä kotiin.

MAIJU. Hanna, tule ensin tänne, kun supatan sinulle pikkuisen. (Rouva Savén ja neiti Vuorio sanovat jäähyväiset ja menevät eteiseen, jonne Elisabeth heitä seuraa.)

MAIJU. Anna mamman mennä heidän kanssaan, jää sinä kotiin, minä näyttelen kohtauksia Noorasta sillä aikaa.

JUSSI. Näytteletkö sinä kohtauksia Noorasta?

MAIJU. Näyttelen, – jos sinä olet Helmerinä?

JUSSI. Teuvo olkoon Helmerinä, minä ennemmin vaikka soitan tarantellaa.

MAIJU. Hyvä, hyvä! – Herra Rastas on Helmerinä.

TEUVO. Mutta enhän minä osaa. En ole vielä eläissäni näytellyt.

MAIJU. Ei se tee mitään. Kerta ensimmäinen!

ELISABETH (eteisestä). No, Hanna! Me olemme jo valmiita!

HANNA. Minä tulen. – Pitäkää kenraaliharjoitus tänään. Huomenna tai jonakuna muuna päivänä näyttelette sitten oikein – niin saamme mekin nähdä.

MAIJU. Hanna, Hanna, Enpä olisi uskonut sinua tuommoiseksi.

JUSSI. Mutta, Hanna, oletko sinä hassu? Viitsit todellakin mennä sinne Siionin virsiä veisaamaan, noiden vanhojen akkojen kanssa.

HANNA. Tulen minäkin vanhaksi aikaa voittaen. (menee.)

JUSSI. Laittaisivat ensin vaatteita kylmän ilmanalan lapsille.

TEUVO. Ajattelin juuri sanoa samaa.

JUSSI. Ja antaisivat neekerien olla oloillaan, – niin pysyisivät ehken paljon onnellisempina.

TEUVO. No, varmaan. Kun saisivat elää luonnollista elämää –

MAIJU (etagerin luona). Kuulkaa, emmekö aloita nyt heti? – Täällä on kirja, herra Rastas. – Lukekaa Helmerin osaa, sillä välin kuin minä käyn hiukan koristelemassa itseäni. (Menee ruokasaliin.)

JUSSI. Minä, tohtori Rank, istun valmiiksi tänne pianon ääreen.

TEUVO. Saadaanpas nähdä, kuinka hyviä näyttelijöitä me ollaan.

JUSSI. Kaiketi olet nähnyt Nooraa suomalaisessa teaatterissa?

TEUVO. Olen toki! Montakin kertaa.

JUSSI. Ei sitten hätää. Tee vaan niinkuin näit herra Ahlbergin tekevän. (Teuvo katselee kirjaa, Jussi soittelee alkua tarantellaan.)

MAIJU (ruokasalista). Joko saa tulla?

TEUVO. Kyllä minun puolestani!

JUSSI. Minä otan sitten alusta.

MAIJU (tulee sisään koristeltuna, kastrullin kansi tamburiinina). Soittakaa, tohtori Rank, nyt tahdon tanssia! (Jussi soittaa, Maiju tanssii.)

TEUVO. Hitaammin – hitaammin.

MAIJU. En voi toisin.

TEUVO. Ei noin hurjasti, Noora.

MAIJU. Juuri niin pitää olla.

TEUVO. Ei, ei, se ei millään lailla käy laatuun.

MAIJU (heiluttaa kastrullin kantta). Sanoinhan minä sen! (Pastori tulee eteiseen, asettaa keppinsä ja hattunsa pois ja tulee viimein ovelle, jossa pysähtyy katselemaan. He eivät häntä huomaa.)

MAIJU. Tässä näet iloa, Kristiina.

TEUVO. Rank, lakkaa soittamasta, onhan tämä selvää hulluutta. Lakkaa, sanon minä. (Jussi lakkaa. Maiju pysähtyy ja putoo taaksepäin Teuvon käsivarrelle.)

TEUVO. Tätäpä en olisi uskonut. Olethan unohtanut kaikki, mitä sinulle opetin.

MAIJU (viskaa pois kastrullin kannen). Näetkös sen nyt itsekin?

TEUVO. Tässä tarvitaan oikein johdatusta.

MAIJU. Niin, näethän, kuinka tarpeellista se on. Sinun pitää johdattaa minua viimeiseen asti, Torvald.

TEUVO, Siihen voit täydellisesti luottaa.

MAIJU. Ei sinulla saa tänään eikä huomenna olla mitään muuta mielessä paitsi minua – et saa aukaista mitään kirjettä – et kirjelaatikkoakaan.

TEUVO. Ahaa, sinä yhä vielä pelkäät tuota miestä?

MAIJU. Pelkään, pelkään sitäkin.

PASTORI (ovella). Mi-mitä tämä on? Maiju, oletko sinä –?

MAIJU (hyppää ylös). Pappa –!

JUSSI. Hyvää iltaa, pappa! Terveisiä Helsingistä!

PASTORI. Hyvää iltaa!

JUSSI. Toverini, Teuvo Rastas. On tullut tänne Savoon kesää viettämään.

PASTORI. Terve, terve! – Mihinkä sinä menet, Maiju!

MAIJU. Ajattelin – toimittaa teetä sisään.

JUSSI. Me täällä harjoittelimme näyttelemistä juuri kun pappa tuli.

PASTORI. Maijun tuumia, arvaamma. – Sille pistää päähän milloin minkinlaisia hullutuksia, joilla tuottaa minulle ainaista mieliharmia.

JUSSI. Elkää toruko, pappa, tämä ei ollut mitään vaarallista. Meitä hauskuuttaakseen hän sen vaan teki, kun mamma ja Hanna menivät ompeluseuraan.

PASTORI. Ja sinä et mennyt, vaikka minä nimenomaan käskin?

MAIJU. Kun jäi Jussikin kotiin Ja herra Rastas.

PASTORI. Kuuluiko se sinuun?

JUSSI. Hän ei tahtonut jättää meitä yksin näin ensi iltana. Hyvä tarkoitushan Maijulla siinä oli.

PASTORI. Kyllä minä ne tunnen ne tarkoitukset. – Pian päällesi nyt ja laita itsesi sinne, – minä tulen kohta jäljessä.

JUSSI. Mutta, pappa, täytyykö hänen tosiaankin mennä?

PASTORI. Täytyy. Se oli päätetty aikoja sitten. – Noh –? Mitä sinä viivyttelet? (Maiju menee.)

PASTORI. – No niin! – Vai te olette tullut – Savoon kesää viettämän, herra – kuinka olikaan nimenne?

TEUVO. Rastas.

PASTORI. Rastas, aivan oikein. – Niin, onko aikomus tutustua Savon kansaan, vai muutenko vaan –?

TEUVO. Olihan minulla vähän sekin mielessä – Jussi kun sitä on niin kehunut –

PASTORI. Niin, Jussi on kovasti kiintynyt tähän paikkakuntaan. Ja – ja ja – ja eikä se ihme olekaan. Onhan täällä paljon hyvää – paljon hyvää, jos paljon pahaakin. – Sinä tulit muuten parhaasen aikaan, Jussi. Aivan kuin lähetettynä. Minulla on täällä laveat tuumat – olin juuri »Aamuruskon» toimistossa, ja pistäysin katsomaan olitko jo kotona. – Niin on, – laveat tuumat, joihin tarvitsen sinun apuasi.

JUSSI: Onpa hauska kuulla –?

PASTORI. En jouda nyt tällä hetkellä niistä puhumaan sen enempää. – Jätetään aamuun. – Mielelläni tosin olisin tahtonut saada asiat selville niin pian kuin mahdollista... Mutta kun tulin heille luvanneeksi, – niin, mennä minun täytyy. Ei siinä auta. Jätetään aamuun, niinkuin sanoin. Ennätämmehän sittenkin vielä. – Ne minua siellä odottavat – hyvästi, siksi aikaa! (Hän menee.)

JUSSI. Hyvästi, hyvästi! Mitä lienee ukolla mielessä?

TEUVO. Jotain erinomaista.

JUSSI. Jotain erinomaista se oli kaikesta päättäen.

TEUVO. Minä arvaan.

JUSSI. Noo –?

TEUVO. Hän aikoo sinut naittaa.

JUSSI. Ole vaiti!

TEUVO. Saatpas nähdä. Hän tahtoo saada sinut kristillisen avioliiton turvalliseen satamaan.

JUSSI. Turha vaiva! Minua se satama ei ollenkaan houkuttele. – Mutta milläs lailla me vietämme tätä iltaa, kun jättivät meidät näinikään?

TEUVO. Emmekö lähde kävelemään?

JUSSI. Niemelle, niin! Aivan oikein. Ja otamme siellä pikku tuutingit.

TEUVO. Se sopii!

(Esirippu alas.)