Papin perhe: Kolmas näytös
| Toinen näytös | Kolmas näytös. Papin perhe Kirjoittanut Minna Canth |
Neljäs näytös |
(Sama huone. Martha pesee ryömyllään lattiata ja hyräilee virttä. Maiju tulee oikealta, laahaa tyynyä ja peitettä mukanaan sohvalle, johon laittautuu pitkäkseen.)
MARTHA. Nooh – mitä kummaa! Siihenkö nukkumaan.
MAIJU. Niin, kun siellä on niin paljon kärpäsiä minun kammarissani, ettei saa rauhaa.
MARTHA. Eikö sitten ole aika nousta järkiään ylös, kello kohta yhdeksän?
MAIJU. Yhdeksän, tai kymmenen, tai yksitoista – se ei liikuta minua. Makaan koko päivän, aamusta iltaan, ja huomenna teen samalla tavalla, ja ylihuomenna myös. Ja tästä lähtein joka ikinen päivä. Kuuletteko, joka ikinen päivä!
MARTHA. Kyllähän minä kuulen. Mutta herranen aika – minkätähden?
MAIJU. Sentähden, kun en viitsi nousta ylös. Kun minun ei kannata nousta ylös, ymmärrättekö?
MARTHA. Ei kannata nousta ylös?
MAIJU. Ei kannata, ei maksa vaivaa, eikä ole tarpeellista.
MARTHA. Olisitte jäänyt sitten omaan kammariinne ennemmin, ettehän te täällä miten, kun tulevat kotiin pastori ja rouva, hyvästä lykystä sattuu vielä vieraitakin käymään.
MAIJU. Hiljaa nyt, että saan nukkua.
MARTHA. Nukkukaa vaan minun puolestani, kyllä pidän suuni kiinni. (Hän luuttuaa, rymyilee tuolien kanssa ja alkaa uudelleen virttään.)
MAIJU (nousee ja tiuskaisee). Hiljaa, että saan maata! Kuinka monta kertaa pitää sanoman yhtä samaa asiaa?
MARTHA. Herra Jumala, tottahan minun täytyy huonetta siivota, ei siinä mikään auta. Vai vastaatteko jos jätän kesken?
MAIJU. Siivotkaa sitten, mutta elkää rymytkö.
MARTHA. No noh, nukkukaahan pois, minä koettelen liikkua hiljaa. (Pesee ja jatkaa taaskin virttään. Maiju nytkähyttelee ja voihkii kärsimättömästi moniaita kertoja, vaan Martha ei sitä huomaa.)
MAIJU (hyppää istualleen). Tarvitseeko sitä veisata silloin kun luuttuaa, mutta Martha varsin tekee minulle kiusaa, etten saisi nukkua. Kaikki ihmiset ovat minulle niin pahoja ja ilkeitä, niin että – (Puhkeaa itkuun). Eikä ole muuta kuin pelkkää onnettomuutta ja ikävää – yhyy! – ei mitään muuta koko maailmassa – yhyy! –
MARTHA. Voi minun päiviäni! Enhän minä tietänyt, että se teitä niin vaivasi, kun hiljaa tässä vaan hyräilin. Elkää nyt tuota itkekö, osaan kait minä olla laulamatta, jos niiks’ tulee.
MAIJU. Kun saisin edes kuolla, en muuta toivoisi.
MARTHA. Kuolla? Hyvä Isä tokkii! Nuorella ijällä?
MAIJU. Minä en kestä tätä, en. Menen järveen, lopetan itseni.
MARTHA. Siunaa ja varjele tuota lasta, kuinka puhuu! Vai järveen! Elkää, herran tähden, enää toista kertaa päästäkö suustanne semmoisia.
MAIJU. Mitä varten minä sitten eläisin, sanokaa, mitä varten? Kun on niin ikäväkin, ettei tahdo tulla toimeen.
MARTHA. Kovin te olette äreä tänä päivänä. Mikä teitä oikeastaan vaivaa? Ette mahda olla terve.
MAIJU. Kertokaa minulle nyt jotain hauskaa, Martha. Jotain oikein hauskaa, joka edes naurattaisi pikkuisen.
MARTHA. Kun minä vaan osaisin, niin kyllä kertoisin. Antaapahan olla – ei, ei juohdu nyt mieleen mitään semmoista.
MAIJU. Kertokaa mitä hyvänsä, vaikka kuinka hassua, kunhan vaan kerrotte. Minä tulen ihan hulluksi muuten tästä ikävästä.
MARTHA. No vartokaahan – minä kerron satua. Tämmöistä: »Oli ennen onnimanni, Onnimannista matikka, Matikasta maitopyörä, Maitopyörästä pytikkä, Pytikästä pöytäristi, Pöytärististä ripukka –»
MAIJU. Ei sitä, ei sitä!
MARTHA. »Ripukasta rintasolki, Rintasoljesta sopukka, Sopukasta Suomen kirkko, Suomen kirkosta kipinä –»
MAIJU. En minä sitä tahdo, en!
MARTHA. »Kipinästä kirjanmerkki, Kirjanmerkistä meteli, Metelistä meijän herra, Meijän herrasta hevukka –»
MAIJU. Heretkää –! Voi, herranen aika, kun te vielä kiusaatte minua ihan tahallanne –
MARTHA. Kas niin, nyt se itkee taas! No, jo tuli kummat, kun ei ole apua mistään. Meni sekin Teuvo herra pois.
MAIJU. Mitäs hän olisi ruvennut olemaan tämmöisessä ikävässä. – Voih, minä ihan kuolen!
MARTHA. Kyllä ei ole Maiju nyt terve. Eiköhän olisi parasta mennä tohtoriin?
MAIJU. Missähän mammakin on?
MARTHA. Eikö liene lasten työhuoneella. Siellähän se on ollut myötäänsä, siitä saakka kuin Hanna ja Jussi läksivät. Menenkö hakemaan?
MAIJU (Väsyneesti). Eikä. – Antaa olla.
MARTHA. Mitäs minä nyt osaisin teille neuvoa? Kuulkaapas –!
MAIJU. Mitä sitten?
MARTHA. Nouskaa oikein ravakasti ylös, pankaa päällenne ja menkää kävelemään. Noh?
MAIJU. En.
MARTHA. Taikka ruvetkaa työhön. Laitetaanpas yhdessä teidän kammarinne uuteen järjestykseen tänä päivänä. Muutetaan huonekalut, siirretään sohva nurkkaan ja –
MAIJU. En viitsi, en vaikka –!
MARTHA. Ottakaa sitten jotain muuta työtä. Korjatkaa mustan hameenne helma, näkyy olevan jo rikki.
MAIJU. En, en, en, en! En huoli työtä minkäänlaista.
MARTHA. Mutta joka ei työtä tee, ei sen syömänkään pidä.
MAIJU. Niinpä olen sitten syömättä.
MARTHA. Ai, ai, ai, ai! Teitä vielä Jumala rankaisee, Maiju. Nostaa leivän korkealle.
MAIJU. Kun minulla olisi edes jokukaan ihminen, jonka kanssa voisin neuvotella ja johon voisin luottaa. Mutta kun ei ole ketäkään, ei yhtä ainoata.
MARTHA. Onpa teillä pappanne ja mammanne.
MAIJU. Pappa ei välitä lapsistaan mitään. Hänelle on yks’ sama, jos meitä on tai ei.
MARTHA. Eikö välitä? – Herranen aika, kaikkia teidän päähänne pistääkin. Vai ei välitä!
MAIJU. Jospa minä kertoisin teille yhden asian, Martha. Mutta lupaatteko olla vaiti?
MARTHA. Lupaan, tietysti.
MAIJU. Kunniasanalla!
MARTHA. No niin, kunniasanalla!
MAIJU. Kuulkaa sitten (nousee istualleen). Se oli pappa, joka ajoi Jussin ja Hannan kotoa pois.
MARTHA. Olkaa nyt –! Pastoriko ajoi pois? Omat lapsensa?
MAIJU. Niin, eikö se ole hirveätä? Sitä vartenhan minä olen itkenyt niin paljon näinä päivinä.
MARTHA. Ilmankos se on rouvakin ollut niin suruissaan. Ja niin hajamielinen, ettei tiedä mitä tekee tai puhuu. – Hyvät ihmiset sentään! Semmoisia herttaisia lapsia, joista pitäisi olla suurin ilo hänellä. Ihanko ijäksi ne ajettiin pois?
MAIJU. Ihan ijäksi! Ajatelkaa, ihan ijäksi!
MARTHA. Ja mistä syystä?
MAIJU. Ei syytä tuon taivaallista. Jussiin vaan suuttui ja Jussin hän oikeastaan taisi ajaakin. Hanna meni mukaan, kun kävi Jussia sääli, ja minä olisin kanssa mennyt, mutta eivät laskeneet. Pakoittavat minua tahallaan tekemään jotain hurjaa. Eikä olekaan enää kaukana siitä. Saavat sitten olla mielissään.
MARTHA. Elkää, hyvä Maiju, puhuko noin yhtäkaikki. Se on ihan syntiä.
MAIJU. Vaan minäpä en tämmöiseen elämään tyydy, en! (Eteisessä soitetaan.)
MARTHA. Menenkö avaamaan?
MAIJU. Katsokaa ensin, kuka siellä on.
MARTHA (menee eteiseen). Herra Rastas. Laskenko sisään?
MAIJU. Laskekaa kaiken mokomin. Ja pyytäkää odottamaan siunaama hetki, minä pistän päälleni. (Hän juoksee oikeaan. Teuvo tulee sisään ja Martha heti jäljessä.)
MARTHA. Parhaasen siivoon te nyt tulittekin. Käykää edes tuonne pastorin kammariin siksi aikaa, kun saan täällä huonekalut paikoilleen.
TEUVO. Enkö minä saa jäädä tänne? Vai olenko tiellä?
MARTHA. No, eipä justiin. Jos herra on hyvä ja istuu tuonne sohvaan.
TEUVO. Kyllä. – No, ja mitenkä täällä on jaksettu muuten? Terveenäkö on Maiju neiti?
MARTHA. Tervennä on.
TEUVO. Ja kaikki voivat hyvin.
MARTHA. Hyvin, mikäs siinä! – Herra kait asuu maalla nyt?
TEUVO. Maallahan minä. Lappalassa täällä likellä.
MARTHA. Ooho, vai Lappalassa. Jalanko sieltä tultiin?
TEUVO. Jalan, tietysti.
MARTHA. Niin pitkän matkan päästä. Mutta on siinä astumista.
TEUVO. Peninkulma – mitäs tuo on näin nuorelle miehelle. – Ei Maiju neiti taida olla kotona?
MARTHA. Kotona on. Kyllä hän tulee tuossa paikassa, kun saa vaan leningin päälleen.
TEUVO. Vastako on noussut ylös?
MARTHA. E – oho! Vai vasta noussut ylös! Kun on tok’ jo leiponutkin monet taikinat tänä aamuna ja tehnyt jos jotain. Rehkinyt tuolta aina neljästä saakka.
TEUVO. Neljästä saakka? Ei vähä mitään.
MARTHA. Siitä se vielä kerran maailmassa tulee rivakka emäntä taloon. Kuka hänet sitten saaneekin.
TEUVO. Niin, kukahan saanee –? Kuulkaa onko hänellä jo sulhasia?
MARTHA. No, niitä nyt on jos kuin!
TEUVO. Oikeinko todella?
MARTHA. Ka, oikein todella. Mitäs minä siitä valehtelisin. Kaikkihan ne ovat tään kaupungin herrat rakastuneet Maiju neitiin. Ettekö ole kuullut?
TEUVO. En. – No, ja Maiju? Kehen hän on rakastunut?
MARTHA. Ei minun tietääkseni kehenkään. Aikaista tuo vielä olisikin Maijulle naimisiin mennä. Ennättää siihen lystiin aina. Koti tässä hyvä, ei muuta kuin olla lellottaa.
TEUVO. Niin, vaan muistaakos Martha, kuinka Kantelettaressa sanotaan: – »Vesille venosen mieli tervatuiltakin teloilta. Neidon mieli miehelähän kultaisestakin kodista»?
MARTHA. Onhan niitä aina hupsuja –
MAIJU (tulee oikealta). Hyvää huomenta, herra Rastas. Te tulitte kuin pelastuksen enkeli. Olin juuri kuolla ikävästä. – Martha kulta, menkää keittämään kahvia, oikein hyvää kahvia, – kirkkaasen kaivoveteen, ei sumppiin.
MARTHA. Ja mitä leipää?
MAIJU. Parasta mitä löydätte Suoniosta, ja monta lajia.
MARTHA. Hyvä! (Menee.)
TEUVO. Vai on teillä ollut ikävä?
MAIJU. Kauheasti! – En ole tiennyt mitä tehdä. Koko elämä on tuntunut niin tukalalta, että on täytynyt aivan itkeä.
TEUVO. Hyvänen aika! Ettekö ole jaksanut näytelläkään?
MAIJU. En –. En ole yrittänyt sen koommin.
TEUVO. No, nyt ollaan hukassa. – Entä pallonne, eikö sekään teitä enää miellytä?
MAIJU. Ei vähääkään. En tiedä edes missä lienee koko pallo.
NEUVO. Taskussanne varmaan. – Koetelkaapa!
MAIJU. Niin, täällä se on.
TEUVO. Rupeammeko heittämään kammaripeliä?
MAIJU. En saata, en vaikka mikä olisi. – Voi, te ette usko, kuinka minun on vaikea olla.
TEUVO. Kun voisin teitä jollain tavalla auttaa.
MAIJU. Tahtoisittekos?
TEUVO. Niin mielelläni!
MAIJU. Kuinka te olette kovasti hyvä. – Tiedättekö, minä juuri ajattelin kääntyä teihin.
TEUVO. Todellakin? Sepä hauskaa.
MAIJU. Eihän minulla ole ketään muuta nyt, kun Hanna ja Jussi menivät pois. Te olette ainoa turvani.
TEUVO. Luottakaa minuun, minä teen mitä suinkin voin.
MAIJU. Jospa sitten koettaisin purkaa teille sydämeni. – En tiedä, kuinka aikaisin –
TEUVO. Kuinka hyvänsä. Puhukaa luonnollisesti ja vapaasti, olenhan minä ystävä.
MAIJU. Niin, olettehan te ystävä, mitä varten minä epäilisin. – Kumma vaan, että sanat tahtovat takertua suuhun.
TEUVO. Elkää viivytelkö, kohta ehkä joku tulee.
MAIJU. Herra Rastas, voisitteko te elää tämmöisessä yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa, tämmöisessä painavassa, umpinaisessa ilmassa, jossa ei kuule, ei kuin kärpäsen surinaa välistä? Voisitteko viihtyä täällä, sanokaa?
TEUVO. Totta puhuen – en luule, – en ainakaan pitemmältä.
MAIJU. En minäkään. Varmaan tukehdun, tai tulen hulluksi, jos tätä kauvemmin kestää. Sentähden tuumailin, että –
TEUVO. Sanokaa pois!
MAIJU. Voi, se on niin uhkarohkeata, niin tavatonta –
TEUVO. Teette minut oikein uteliaaksi.
MAIJU. Pelkään, että ajattelette minusta pahaa.
TEUVO. En, kunniasanalla: en. – Mutta joutukaa nyt!
MAIJU. Kun saisin sen kieleltäni. – En ole vielä koskaan näin ujostellut –
TEUVO. Uskallanko arvata?
MAIJU. Voi, jos te arvaisitte. Koettakaapa.
TEUVO. Te haluaisitte päästä täältä pois –?
MAIJU. Niin!
TEUVO. Minun avullani –?
MAIJU. Niin, niin! Te arvaatte, minä jo näen. Te arvaatte kaikki.
TEUVO. Tahtoisin vaan kuulla sen teidän omasta suustanne. – Ettekö voisi jatkaa nyt, kun minä kerran olen alkanut!
MAIJU. Ei – en minä voi vieläkään.
TEUVO. Mutta miksikä ei? Olettehan te muuten aina reipas ja pelkäämätön.
MAIJU. Tämäpä on niin vallan toista, niin hirveätä –
TEUVO. Vaan kuinkas me sitten pääsemme selville?
MAIJU. Jatkakaa te loppuun saakka, kun kumminkin sen tiedätte. Hyvä herra Rastas –!
TEUVO. No niin, – minä jatkan. (Ottaa Maijua kädestä.) Te haluatte muutosta elämässänne – olette suostunut minuun enemmän kun muihin, senvuoksi olette päättänyt ehdottaa –
MAIJU. Että veisitte minut pois – että menisimme –
TEUVO. Naimisiin.
MAIJU (säpsähtää, heittääntyy sohvaan ja rupeaa nauramaan). Ei – herran tähden oletteko hupsu! Naimiseen – hyvä isä, mitä te ajattelette? – Luuletteko, että minä? – Ha-ha-ha-ha –
TEUVO. Elkää naurako.
MAIJU. Luulitteko että minä – ha-ha-ha-ha –
TEUVO: Mitä luulin? Mistä minä tiedän, mikä teillä on mielessä, kun ette sano.
MAIJU. Luulitteko että minä – ha-ha-ha-ha – että minä – ha-ha-ha-ha – että minä kosasin teitä, ha-ha-ha-ha –
TEUVO. Minä lähden tieheni, ellette herkiä nauramasta.
MAIJU. Ei elkää menkö – ha-ha-ha – minä jo herkiän – ha-ha – ai, ai, kun oikein sydämeen koskee ha-ha – elkää suuttuko, ha-ha – jo minä herkiän – jo, jo. – Noh, nyt olen ihan vakava.
TEUVO. Jos suvaitsisitte nyt ilmoittaa, mitä te sitten oikeastaan tarkoititte?
MAIJU. Kyllä – hm, hm – en minä naura – hm, hm – minä tarkoitin, että menisimme yhdessä Helsinkiin, että te veisitte minut sinne. – Mistä ihmeeltä saitte sen päähänne, että minä – hm-hm-hm – kuinka voitte semmoista ajatellakaan –?
TEUVO. Ja kuinka te semmoista mitätöntä asiaa niin kainostelette? Arvelinhan, tietysti, sitä vähän suuremmaksikin. Että menisimme yhdessä Helsinkiin? Mitä uhkarohkeata, tai tavatonta, tai hirveätä siinä?
MAIJU. Onhan se kumminkin. Kun vanhempieni tietämättä –
TEUVO. Ah, vanhempienne tietämättä? Se on toinen asia. Mutta mitä` varten –?
MAIJU. Kun täytyy. Kun eivät laskisi minua muuten. – Kuulkaa, minä kerron teille koko jutun. Tässä muutamia päiviä sitten kirjoitin tohtori Bergbomille, että tahtoisin päästä suomalaiseen teaatteriin. No niin! Eilen sain vastauksen, jossa hän pyytää minua tulemaan Helsinkiin, että antaisin siellä koetusnäytännön. Ennen hän ei voi sanoa mitään varmaa. – Minulta katosi ensin kaikki toivo. Kuinka sinne pääsisin, mistä saisin rahaa? Mutta kun näin teidät, iski heti päähäni, että te kenties –
TEUVO. Nyt minä ymmärrän.
MAIJU. Minä, tietysti, maksaisin teille kohta takaisin kaikki kulungit, niin pian kuin teaatterista vaan saan rahaa –
TEUVO. Siitä ei puhettakaan –
MAIJU. Ja ehkäpä Jussi ja Hannakin voivat antaa minulle sen verran –
TEUVO. Milloinka te jo lähtisitte?
MAIJU. Niin pian kuin mahdollista. Vaikka tänä päivänä.
TEUVO (katsoo kelloaan). Kahdentoista junassa?
MAIJU. Kerkiäisittekö siksi? Kyllä minä olen valmis.
TEUVO. Ja te olette tarkkaan punninnut asiaa? Ettette sitten kadu perästäpäin?
MAIJU. En missään tapauksessa. Ymmärrättehän, ettei minulla ole muuta neuvoa. Joko kuolla ikävään taikka karata. – Hyvällä ei pappa eikä mamma koskaan antaisi minun mennä teaatteriin, ei voi panna kysymykseenkään.
TEUVO. Niinpä lähdemme siis! Mutta teidän omalla edesvastauksellanne.
MAIJU. Kuinka te olette kovasti hyvä! Olen elämänikäni teille kiitollinen –
TEUVO. Mitä turhia –
MAIJU. Te ette voi aavistaa, kuinka suuren avun minulle teette. En tiedä, tosiaan, vaikka olisin mennyt järveen lopulta –
TEUVO. No, no!
MAIJU. Niin, ei siihen olisi paljo tarvittu. Saatte uskoa.
TEUVO. Mutta meidän täytyy nyt kiirehtiä, ettemme myöhästy. Tunti aikaa vaan enää.
MAIJU. Taivas! Niin, tunti aikaa vaan enää.
TEUVO. Minä lähden toimittamaan asioita. Tulkaa te ajoissa junalle, vai poikkeanko noutamaan?
MAIJU. Ei, ei, paremmin pääsen täältä pujahtamaan yksin.
TEUVO. Sitä juuri arvelin. Hyvästi nyt sitten niin kauvaksi. Elkää vaan myöhästykö.
MAIJU. Hyvästi! – Voi kuinka minua pelottaa –
TEUVO. Mikä teitä pelottaa? Joko lykkää katumusta?
MAIJU. Ei, ei – ilman minä vaan – Oletteko varmasti junalla kello kaksitoista?
TEUVO. Olen.
MAIJU. Hyvä! Minä myös.
TEUVO. Siis: näkemään asti! Muistakaa nyt ottaa mukaan kaikki, mitä tarvitsette. (Menee.)
MAIJU. Mukaan kaikki, mitä tarvitsette –? Mitäs minä tarvitsen? – Niin, kirjoja, näytelmät –»Noora» ja – ja, ja, ja –»Romeo ja Julia» – missä ne ovat? (Hakee etagerilta.) Voi, voi, missä ne ovat?
MARTHA (tulee oikealta, kahvitarjotin kädessä). No – joko se vieras meni pois?
MAIJU. Jo meni.
MARTHA. Eikä kahvia odottanutkaan?
MAIJU. Ei odottanut.
MARTHA. Mihinkä sillä semmoinen kiire oli?
MAIJU. En tiedä, – voi, voi, Martha, mihinkähän te taas olette pannut minun kirjojani –
MARTHA. Mitä kirjoja?
MAIJU. Niitä, jotka tässä aina ovat olleet esillä, näytelmäkirjoja – »Romeo ja Julia», harmaat kannet, ja »Noora», ruskeat kannet –
MARTHA. Minäkö niitä olen pannut? Nyt – kun syydätte taas kaikki lattiaan ja minä ikään sain järjestetyksi.
MAIJU. Niitä ei ole täällä –
MARTHA. Harmaat kannet ja ruskeat kannet? Ottakaahan kahvia, minä haen.
MAIJU. En minä huoli kahvista – Te olette ne varmaan vienyt johonkin –
MARTHA. Kyllähän minä olen vienyt! – Omilla jäljillänne – Antakaas, kun minäkin katson. Harmaat kannet – ja ruskeat kannet –? Mitäs nuo ovat teidän sylissänne?
MAIJU. Missä, missä?
MARTHA. Hyvä isä siunaa, – tuossa!
MAIJU. Ka, siinähän ne ovat. – Mutta nyt vielä toisia »Sirkka» ja »Yö ja päivä» – ja – ja, ja, ja – kaikki muut näytelmät.
MARTHA. Mutta mitä te niillä kaikilla yht’aikaa? Tulkaa pois juomaan kahvia. Jäähtyy kuppi.
MAIJU. En minä huoli kahvista. Johan sanoin. – Voi, voi, kun kello on niin paljon, ja minun pitäisi vielä ennättää –
MARTHA. Kyllä teidän täytyy juoda kahvia, vaikka ihme olisi, Kun käsketään minua laittamaan hyvää ja minä koetan parastani, eikä sitten kukaan juo. Mitä se on? Ottakaa vaan ihan paikalla. Ettehän te vielä ole syönyt ettekä juonut yhtikäs mitään koko päivänä.
MAIJU. »Sirkka» ja »Yö ja päivä», – kun eivät juohdu nyt mieleeni muut. Enkä löydä edes niitäkään. Olkoot – sama se minä näyttelen näitä. – Ja mitäs minä sitten vielä tarvitsen. Vaatteita –? Niin, herran tähden vaatteita –! Päästäkää minut rauhaan siitä kahvista, kuulittehan jo, että minä. en juo.
MARTHA. Minäpä kaadan päällenne, ellette nyt ota hyvällä.
MAIJU. Kun te vielä kiusaatte minua, vaikka näette, missä kauheassa tuskassa minä olen!
MARTHA. No noh! Olkaa sitten juomatta, minä vähät!
MAIJU. Hyvä Martha, hakekaa esille minun vaatteitani – sininen leninkini konttuorista ja sadenuttu – viekää ne sinne minun kammariini valmiiksi.
MARTHA. Onko teillä minne lähtö?
MAIJU. Eikä ole, elkääkä kyselkö. Tehkää vaan niinkuin sanoin.
MARTHA. Jumala, kuinka se on kiukkuinen tänä päivänä. (Menee oikeaan.)
MAIJU. Nyt täytyy kirjoittaa papalle ja mammalle. (Ottaa esille kirjoituskapineet, kirjoittaa muutamia sanoja paperiin, jonka panee kuoreen.) Mitä he sanovat, kun tämän lukevat? Jos mamma pyörtyy ja kuolee? Herra jumala – jos mamma kuolee? Silloin tulen minä hulluksi. Niin, se on ihan varma – silloin tulen minä hulluksi. – Ei huoli ajatella semmoisia. – Ei hän kuole. Rakas, hyvä Jumala, vahvista mammaa, ettei hän kuole. Ei hän kuole – kun minä rukoilen koko ajan, joka aamu ja joka ilta ja monta kertaa päivässä. – Mutta pappa? – Siunaa ja varjele. – (Pastori tulee sisään. Maiju kirkaisee.)
PASTORI. Noh? Mikä nyt on?
MAIJU. Ei mikään, – ei mikään.
PASTORI. Sinä säikähdit?
MAIJU. Niin, – kun pappa tuli niin äkkiä.
PASTORI. Ihmettä. – aivanhan sinä vapiset!
MAIJU. Ei se ole mitään – kyllä se menee ohitse. Antaa olla – Pappa menee vaan pois – omaan kammariinsa.
PASTORI. Lapsi rukka – kun et sinä vaan sairastuisi. Missä mamma on?
MAIJU. En tiedä. Lasten työhuoneella taitaa olla.
PASTORI. Jos lähettäisimme hakemaan.
MAIJU. Ei, hyvä pappa, – ei lähetetä. Mitä varten? Kun minä olen ihan terve.
PASTORI. No, no, ei lähetetä, ei. Koska et tahdo. Mutta ei nyt ole oikein laita, sen kyllä näkee. Lienee sitten heikkohermoisuutta tai muuta tautia. Sinä olet kai istunut täällä aivan yksin? Ja ikävöinyt, eikö niin?
MAIJU. Ikävöinyt, kauheasti.
PASTORI. Voin arvata. Sinä kaipaat seuraa. Tästä lähtein täytyy sekä mamman että minun oleskella enemmän sinun kanssasi. – Heikkohermoisuus ei ole mikään leikin asia. Sitä täytyy ajoissa torjua.
MAIJU. Ja tuleehan se ikävästä, pappa? Minun pitäisi päästä pois kotoa –
PASTORI. Pois kotoa? Eikö mitä! Me laitamme sinulle kodin hauskaksi. Mitä sanot? Jos esimerkiksi rupeisimme heittämään palloa yhdessä? Eikö se olisi mukava? Osasin minä ennen, – siitä tosin on jo neljättäkymmentä vuotta. No, missä pallosi, tuopa esille, niin koetetaan. Mammakin ihmettelee, kun tulee kotiin ja näkee meitä pallonlyönnissä.
MAIJU. En minä tahdo, pappa, en –
PASTORI. Et tahdo heittää palloa? Mitä sinä sitten tahdot, sano?
MAIJU. En mitään. Voi – kuinka on vaikeata –
PASTORI. On vaikeata. Mikä on vaikeata?
MAIJU. En tiedä itsekään. En voi sanoa. Voi, rakas pappa –!
PASTORI. Ei – tämä ei käy laatuun. Tässä täytyy ajoissa pitää jotain neuvoa.
MAIJU. Pappa menisi vaan kirjoittamaan omaan kammariinsa Hyvä pappa – menee nyt. Kello on jo niin paljon.
PASTORI. Eikö sinulla ole mitään luettavaa? Jotain hauskaa kirjaa –?
MAIJU. Ei ole.
PASTORI. Varro, minä haen sinulle. (Menee kammariinsa.)
MAIJU. En minä huoli, pappa – taivas, kello kohta puolivälissä –
PASTORI (kammaristaan). Oletpa sinä: mielelläsi aina lukenut – (tulee). Kas tässä. »Uusi Genoveva eli Rosa Tannenpurista». – erinomaisen kaunis ja liikuttava kertomus. Muistan että itkin tavattomasti, kun sitä luin ennen nuorempana. Toista tämä vallan kuin nuo nykyiset, realistiset kirjat. – Se on, näemmä, vähän pölyyntynyt siellä hyllylläni, mutta ei se mitään. – kun pudistellaan – noin. Nyt voit ottaa sen käteesi. Tule istumaan tänne. Takaan, että luet sen mielelläsi kannesta kanteen. Istu vaan siinä, niin. Minä jään luoksesi. Kirjoittelen täällä toisen pöydän luona. (Menee papereineen ja kirjoituskapineineen toisella puolen huonetta olevan pöydän luokse ja istuu kirjoittamaan.)
MAIJU (pudottaa kirjan lattiaan). Tämähän on vallan kauheata! (Nousee, katsoo ensin kelloon, sitten vuoroin isäänsä ja oveen.)
PASTORI. Nooh! Ethän sinä luekaan?
MAIJU. En.
PASTORI. Eikö kirja miellyttänyt sinua, vai –?
MAIJU. Ei. – En välitä kirjoista – ei minua haluta –
PASTORI. Kummallista – Mitäs minä sitten osaisin sinulle –?
MAIJU. Ei mitään, pappa. En minä mitään tarvitse.
PASTORI. Sinulla pitäisi olla jotain työtä, jotain mieleistä työtä.
MAIJU. Niin – siinähän se on, pappa! Jotain mieleistä työtä –!
PASTORI. Etkö tarvitse uutta leninkiä? Minä annan rahaa, niin saat mennä ostamaan. Se oli hyvä tuuma, eikö niin?
MAIJU (nolostuen). En tiedä – ehkä oli.
PASTORI. Noh – mitä nyt? Kun itse saisit mennä ostamaan? Ja valita oikein mieleistäsi? Mamman ei tarvitsi edes tietää koko asiasta – saisit tehdä ihan oman pääsi mukaan.
MAIJU. Ihan oman pääni mukaan –?
PASTORI. Niin, ihan oman pääsi mukaan. – Ostat vaan hyvää, kestävää kangasta. Paljonko siihen tarvitaan? Riittääkö viisikymmentä markkaa? Pannaan kymmenen lisää varmuuden vuoksi. Kas tuossa. Mene nyt!
MAIJU. Minä menen. – Hyvästi, pappa.
PASTORI. Hyvästi, hyvästi siksi aikaa!
MAIJU. Pappa –!
PASTORI. Niin –? Onko sinulla vielä jotain?
MAIJU. Eikö pappa suutu minuun.
PASTORI. En, hyvä lapsi. Kuinka sinä sitä pelkäät?
MAIJU. Lupaako pappa, ettei ollenkaan suutu?
PASTORI. Lupaan, – tietysti, lupaan.
MAIJU. Lupaako ihan varmaan?
PASTORI. Ihan varmaan.
MAIJU. Hyvä. No, hyvä! Sitten voin mennä rauhassa. – Mamma ei suutu, sen tiedän.
PASTORI. Hm – Sinä olet vielä lapsi.
MAIJU. Niin, pappa, eikö totta? Lapsi minä vielä olen. Ei sovi vaatia minulta liian paljon ymmärrystä.
PASTORI. Ei, tosin. Siinä olet oikeassa.
MAIJU. Täytyy antaa minun tehdä niinkuin itse tahdon – että saan kokea maailmaa – eikö niin, pappa?
PASTORI. Elähän nyt huoli puhua niistä –
MAIJU. Eihän pappa minua koskaan hylkää? Eikä aja kotoa pois, jos tulen käymään? Eihän, hyvä pappa, eihän?
PASTORI. Ei, ei, mitä sinä joutavia –? Unohdat koko leningin oston – mamma saattaa tulla tuossa paikassa –
MAIJU. Mamma? Voi niin – mamma.
PASTORI. Alapas joutua!
MAIJU. Hyvästi, pappa! (Syleilee häntä rajusti ja juoksee pois.)
PASTORI. Hm – En minä oikein ymmärrä sitä lasta. En ymmärrä oikein. Hän on alusta pitäin ollut niin omituinen. (Istuu pöydän ääreen, ottaa kynän käteensä ja katselee kirjoituksiaan.) – Kun oli semmoisessa mielenliikutuksessa että melkein itki –
ELISABETH (tulee oikealta, sadenuttu päällä, hattu päässä; puhuu ruokasaliin.) Kyllä, – tuokaa vaan sisään, kahvi maistuu nyt hyvältä.
PASTORI. Jopa sinä olet kotona.
ELISABETH. Jo. (Heittää päällysvaatteet eteiseen.) Oletko kaivannut? Minä aina tartun kiinni siellä työhuoneella, etten tahdo päästä ollenkaan pois. Kovasti mukavia, ne lapset.
PASTORI. Että sinä sentään heität Maijua niin paljon yksin. Ei se ole hyvä.
ELISABETH. Kuinka niin? Suuri tyttö, kyllä, hän jo osaa itseään hoitaa.
PASTORI. Elä ole siitä ihan varma. Onpa meillä ollut vaikeita kokemuksia juuri hiljan. Jos käy vielä samoin kuin –
ELISABETH. Sinä tarkoitat Hannaa ja Jussia?
PASTORI. Niin – tietysti minä heitä tarkoitan. (Painuu papereihinsa.)
ELISABETH (lähestyy ja panee käden hänen olkapäällensä). Henrik –! Tunnusta vaan! Sinä kärsit siitä, että Hanna ja Jussi ovat kotoa poissa?
PASTORI. Entä sitten! Minä tiedän voittaa heikkouteni.
ELISABETH. Mutta onko se heikkoutta? Isälliset tunteet lämmentävät ja pehmentävät sydäntä, ei niitä pidä karsiman pois.
PASTORI. Välistä täytyy niin tehdä, kun Jumala vaatii. Abraham oli ennen valmis uhraamaan poikansa, ja se luettiin hänelle vanhurskaudeksi.
ELISABETH. Jumalako vaatii? Jospa erehdyt?
PASTORI. Sinä epäilet? Mutta eihän sovi sitä ihmetellä. Sinä et ole milloinkaan ollut oikein luja uskossasi.
ELISABETH. Minua pelottaa tuo »luja usko», kun se niin usein on vienyt kristityitä suuriin erehdyksiin.
PASTORI. Ennen aikaan, kun olivat vielä valistumattomia. Mitä niistä enää puhuu.
ELISABETH. Onko takeita siitä, ettei vielä tänäkin päivänä käy samoin?
PASTORI. Eikös vain? Ennen ehkä menivät liian pitkälle joskus, mutta – No, niin! Kaikessa tapauksessa niillä ihmisillä oli palavaa intoa, ja sitä, Jumala paratkoon, ei sovi sanoa monesta meidän veltostuneessa aikakaudessamme. Tuommoinen luonto kuin Maijun – jahka se antaantuisi oikean palvelukseen.
ELISABETH. Mitä? – Arveletko sinä Maijun –?
PASTORI. Hän voi mennä pitkälle sekä hyvässä että pahassa. Mutta tiedätkös, mitä minä uskon ja toivon?
ELISABETH. Nooh?
PASTORI. Että Jumala vielä antaa meille hänestä iloa. Moninkertaista iloa.
ELISABETH. Kunpa toteutuisi se toivo! – Mistä olet muuten siihen päätökseen tullut?
PASTORI. Näiden viimeisten tapausten johdosta. Minä seisoin lujan koettelemuksen. Sitä ei jätetä palkitsematta, Elisabeth.
ELISABETH. Rakas Henrik –!
PASTORI (katsoo kelloaan ja vertailee sitä seinäkelloon.). Se on totta! Minun olisi pitänyt – onkohan tuo kello yhdessä rautatiekellon kanssa?
ELISABETH. Kymmenen minuttia jäljessä. Pitäisikö sinun mennä junalle?
PASTORI. Pitäisi. Piispa kun lähtee tänään katkismokomiteaan Helsingissä.
ELISABETH. Nytpä on jo liian myöhäistä. Et ennätä enää. Äsken jo soittivat.
PASTORI. Kas kun en minä kuullut.
ELISABETH. Nyt soittavat jo kolmannen kerran.
PASTORI. Aivan oikein. Ja vihellys! Se jo läksi liikkeelle.
ELISABETH. Jyrinäkin kuuluu selvästi tänne saakka...
PASTORI. Tyynellä ilmalla se aina kuuluu. (Martha tuo kahvia sisään.) No jaa, juodaanpa sitten kahvia, koska Martha tuo.
ELISABETH. Laskekaa tuonne pöydälle, Martha ja menkää sitten käskemään Maijuakin tänne juomaan.
MARTHA. Eihän se ole Maiju neiti kotonakaan. (Menee.)
PASTORI. Niin ei hän ole nyt kotona. Mutta tulee luultavasti pian.
ELISABETH. Missä hän sitten on?
PASTORI. No – se on pieni salaisuus meidän kesken, Maijun ja minun.
ELISABETH. Jotako minä en saa tietää?
PASTORI. Tietysti et. – Eihän se silloin salaisuus olisikaan.
ELISABETH. Vai niin! No – hyvä, hyvä! En ole utelias. Juodaan sitten me kahden.
PASTORI. Se oli vaan tuommoinen pieni seikka. Mutta sillä saattaa olla äärettömän suuri merkitys kasvatuksenkin suhteen.
ELISABETH. Ooh – sitten se on tärkeämpätä kuin luulinkaan.
PASTORI. Niin, näes, tällä tavoin pääsen minä häntä ikäänkuin likemmäksi. Saan hänen lapsellisen luottamuksensa ja opin häntä paremmin ymmärtämään. Sitten ei ole enää vaikeata ottaa ohjaksia käteensä ja viedä häntä oikeaan suuntaan.
ELISABETH., Ja minäkö jätetään tuosta ihan syrjään?
PASTORI. Suo anteeksi, Elisabeth, mutta minä pelkään, ettei sinusta oikein ole Maijun kasvattajaksi.
ELISABETH. Henrik, sinä –! Ai, ai, sitä itserakkautta.
PASTORI. Jaa, jaa –!
ELISABETH. Mistä tämä kirje? – Papalle ja mammalle – Maijun käsialaa.
PASTORI. Annapas tänne. – (Lukee.) Kuinka? Minä en ymmärrä. –
ELISABETH. Mitä siinä on?
PASTORI. Lue!
ELISABETH. »Anteeksi, voi, antakaa anteeksi! En voinut toisin tehdä, elämä täällä kävi liian tukalaksi. Elkää minua tuomitko kovin ankarasti. Hyvästi, pappa ja mamma. Teidän Maijunne.» –
PASTORI. Mitä hän tarkoittaa? Mitä hän on tehnyt?
ELISABETH. En ollenkaan käsitä.
PASTORI. Elisabeth – minä pelkään mitä pahinta.
ELISABETH. Jumala varjelkoon – Mitä sinä pelkäät?
PASTORI. Hän oli niin liikutettu ja kummallinen. Kun nyt ajattelen, – ei hän ole milloinkaan ollut senlainen.
ELISABETH. No niin –? Mutta pahinta?
PASTORI. Hän otti minulta hartaat jäähyväiset – ja vapisi kuin haavan lehti.
ELISABETH. Sinä uskot –?
PASTORI. Että hän on – lopettanut itsensä, mennyt ehkä järveen.
ELISABETH. Ei, ei, Henrik! Ei se ole mahdollista, kuinka voit senlaista ajatellakaan. Maijuko – Mennyt järveen? Ei milloinkaan maailmassa.
PASTORI. Mutta kirje, joka on kädessäsi? Mitä hän sillä tarkoittaisi?
ELISABETH. En ymmärrä. En osaa vielä sanoa. Jotain muuta, siitä olen varma.
PASTORI. Sinä et nähnyt hänen mielentilaansa, kuinka hän oli levoton ja säikkyi. Hän oikein parkaisi, kun minä tulin sisään.
ELISABETH. Vaikka vaan! Mutta, hyvänen aika, itsemurhaa, – ei hän semmoista tekoa ole miettinyt, ei kuuna päivänä. Ollaan levollisia. Odotetaan. Ehkä hän piankin ilmestyy.
PASTORI. Näkee, kuinka vähän sinä ymmärrät Maijun luonnetta. Hänelläkö olisi aikaa miettimiseen? Mikä päähän pistää, sen hän tekee.
ELISABETH. Sinä kuvittelet turhia, Henrik. Ja pelkäät suotta. Ajattelehan tyynesti asiaa.
MARTHA (tulee oikealta). Joko minä saan viedä kahviverstaat pois?
ELISABETH. Kuulkaa, Martha! Millä mielellä oli Maiju täällä tänä aamuna?
MARTHA. Milläkö mielellä?
ELISABETH. Niin – tarkoitan – puheliko hän mitään?
MARTHA. Puhelihan hän. – Paljonkin.
ELISABETH: Mitä hän sanoi?
MARTHA. Minäkös niitä kaikkia muistan.
ELISABETH. Jotain kumminkin. – Koettakaa, ettekö voisi –?
MARTHA. Hän vaan oli tuskainen kovin, – että uhkasi jo mennä järveenkin.
PASTORI. Siinä sen kuulet!
ELISABETH (nousee ja siirtyy levottomana toiselle puolen huonetta.) Muistatteko varmaan, että hän niin uhkasi?
MARTHA. Ka, minkätähden minä en muistaisi? Eihän siitä ole pitkää aikaa kulunut.
PASTORI. Uskotko nyt?
ELISABETH. Mitä meidän on tehtävä, Henrik?
PASTORI. Menemme ulos etsimään, joka mies. Marthakin.
MARTHA. Ketä sitä etsitään?
ELISABETH. Maijua. Martha ottaa huivin päähänsä, niin menemme yhdessä.
MARTHA. Rautatiellehän se läksi.
PASTORI. Rautatielle?
MARTHA. Niin, matkalaukkuun pisti vaatteita ja meni aika hamppua. Portilla vilkutti vossikkaa. »Mihinkä te nyt matkustatte?» minä kysyin, siinä kun toisesta päästä kannoin laukkua. Ei virkkanut mitään ennen kuin istui roskissa. Silloin vasta sanoi: »Helsinkiin», ja samassa läksi hevonen ajamaan. Mutta ilman tuo lienee piloillaan.
ELISABETH. Kyllä Martha saa korjata kahvilaitokset pois.
MARTHA. Pidetäänkö pannua kuumana Maijua varten?
ELISABETH. Ei tarvitse. (Martha menee.)
PASTORI. Kuinka tämä on ymmärrettävä?
ELISABETH. Minä pelkään arvaavani. Voi, sitä lasta, sitä lasta –!
PASTORI. Mitä arvaat?
ELISABETH. Hänellä oli semmoinen into teaatteriin.
PASTORI. Teaatteriin? Olisiko hän mennyt teaatteriin, Maiju? Minun lapseni?
ELISABETH. Hän tiesi, ettemme siihen koskaan suostuisi, – varsinkaan et sinä. Sen vuoksi sitten otti ja karkasi. Maiju raukka.
PASTORI. Raukka? Sinä häntä vielä säälit. Tuommoista, joka – joka pettää omia vanhempiaan, joka kevytmielisesti heittää kotinsa –
ELISABETH. Hän teki sen lapsellisuudesta. Muista, että hän vasta on seitsemäntoista vuotta.
PASTORI. Lapsellisuudesta? Onko kavaluus lapsellisuutta? Vielä lisäksi noin ilkeä, juonikas kavaluus, jota hän on tässä osoittanut. Onko se lapsellisuutta, minä kysyn.
ELISABETH. Sinä aina niin kiivastut.
PASTORI. Sinä taas et välitä niin mitään. Sinulle on yhdentekevä, näetpä lapsistasi mitä hyvään. – Kauhistun, kun ajattelen hänen menettelyään. Minä hänestä pidän huolta, pelkään hänen terveyttään, koetan huvittaa häntä kaikella tavalla, annan lopulta rahaakin leningin ostoon – ja hänellä koko ajan viekkaus mielessä. Hänellä on sydäntä ottaa nuo rahat ja käyttää niitä omiin vehkeihinsä – sillä niiden avulla hän tietysti pääsi matkustamaan. Eikö tämä voi tehdä ihmistä hulluksi.
ELISABETH. Minä en suinkaan tahdo häntä puolustaa. Mutta arvelen kuitenkin, että itse hän, raukka, saa kärsiä seuraukset.
PASTORI. Niin saakin, se on varma. Minä tuon hänet kotiin samaa kyytiä kuin hän on mennytkin. Ja sitten tulee tässä toinen kurssi.
ELISABETH. Kuinka niin toinen?
PASTORI. Ei hellyyttä enää hiventäkään eikä heikkoutta. Kovaa kuria vaan ja ankaraa silmälläpitoa. Yksin ei kaupungille milloinkaan ja lukkojen taakse, kun lähdemme kotoa pois.
ELISABETH. Elä mene, Henrik liian pitkälle. Semmoista vankeutta hän ei voi sietää.
PASTORI. Niin – minä kyllä arvaan, että sinä asetut puolelle. Mutta se ei auta, elä koetakaan, minä varoitan jo ajoissa. Tarpeeksi kauan olet sinä saanut häntä hemmotella. Nyt näet, mihin se on vienyt. Kaikki lapset olemme menettäneet. Joka ikisen!
ELISABETH. Ja minuako siitä syytät?
PASTORI. Sinua juuri. Ellet olisi pitänyt heitä näin helpossa, vaan pienuudesta asti kasvattanut heitä kurissa ja Herran nuhteessa, ei varmaan näin olisi käynyt.
ELISABETH (hiljaisesti). Parhaamman ymmärrykseni mukaan olen tehnyt, muuta en voi sanoa.
PASTORI. No niin, – siitä ei auta enää riidellä. Nyt tartun minä kiinni, ja koetan parantaa mitä parantaa voi. Laita vaatteeni kuntoon hyvissä ajoin.
ELISABETH. Milloinka sinä jo lähdet?
PASTORI. Siinäpä se! Minä en voi lähteä ennen kuin tulevan viikon lopussa. Huomenna alkaa rippikoulu. Ikävä seikka. Minun olisi pitänyt päästä heti jäljestä. (Kokoo paperinsa ja menee kammariinsa.)
ELISABETH. Rakas, taivaallinen isä – kuinka tämä päättyy?
(Esirippu alas.)