Papin rouva: III luku

Wikiaineistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
II luku III luku
Papin rouva
Kirjoittanut Juhani Aho
IV luku


Hyvin nukkuneena heräsi Olavi seuraavana aamuna, hauska ja miellyttävä tunne ruumiissaan. Oli niin rauhallista ajatella, että tässä nyt on niinkuin entisessä vanhassa kodissaan. Tiesi saavansa virua taas monesta ajasta mielensä mukaan, aamiainen odottaa alhaalla ja kahvi pidetään uunin kolpperossa lämminnä. Kun laskeutuu tuonne alas, niin otetaan siellä vastaan ystävällisesti hymyillen. Hän oli saanut raha-asiansa järjestetyksi niin hyvin, että voi panna pari vuotta kauan haluttuun mielityöhönsä: esteettisen väitöskirjan valmistamiseen. Nyt hän saa järjestää kaikki kokoamansa ainekset ja ruveta luomaan jotakin omintakeista. Tuntui aivan, kuin olisivat hänen aivonsa kauan seisseen ratsun tavoin tahtoneet ryöstäytyä täyttä karkuaan menemään. Ei ollut elämä hänelle hänen ensimmäisenä ylioppilaskesänäänkään näyttänyt niin valoisalta kuin nyt.

Hän hyppäsi ylös vuoteestaan, sysäsi ikkunan auki eikä huolinut kiinnittää sitä hakaankaan. Aurinko oli jo korkealla, järvi rasvatyven, ruispelto aivan liikkumatonna, oksat riippuivat hiljaisina, ja pääskyt vain suikkelehtivat sirahdutellen tallin luukusta ulos ja sisään. Jonkun talonpojan hevonen pudisteli portin takana tiukujaan – aivan niinkuin kotonakin ennen.

Hän peseytyi ja pukeutui ja pani ohimennen huomioonsa, että pyyhinliinat olivat puhtaat ja tukevat ja nurkkiin oli ommeltu rouvan nimikirjaimet punaisella.

Suuren ulkovinnin läpi, jossa lakanain alla mahtoi riippua talonväen vaatevarasto, laskeutui hän alikertaan. Kahvipöytä oli valmistettu verannalle, otettu esille nähtävästi uusimmat kupit, ja keskellä niitä oli kukkasvihko laitettu samaan henkeen kuin se siellä ylhäällä. Mutta tässä oli jotain auki puhkeavaa, helakampaa, iloisempaa ja vähemmän arkaa. Hän tarkasti sitä, kun rouva ilmaantui salin oveen ja toivotti hyvää huomenta.

– Hyvää huomenta, rouva!

He kättelivät. Ellillä oli pumpulihame ja edessä vaalea esiliina, jonka rintapuoli oli neulalla kiinnitetty poven kohdalle. Hän oli miellyttävä. Piirteet olivat pehmoiset, melkein vienot, ja ainoastaan silmien nurkassa oli jotain kovempaa niinkuin kauan vuotaneiden kyyneleiden jäleltä.

– Kuinka olette nukkunut? kysyi hän.

– Kiitoksia, erittäin hyvin. En ole vuosikausiin nukkunut niin mainiosti.

Hän meni ovelle, ja pitäen toisella kädellään pihtipielestä nojasi hän ulos ulkoilmaan. Aurinko häikäisi silmiä niin, että hänen täytyi toisella kädellään varjostaa kulmiaan.

– Kylläpä nyt on kirkas paiste!

Elli järjesteli kahvipöytää ja katseli häntä tuohon, missä hän nyt niin elävästi muistutti itseään silloin ennen aikaan samassa asennossa, tuona aamuna Ellin isän kotona. Ja samat olivat hänen sanansakin: »Kylläpä nyt on kirkas paiste!» Tukka oli vähän harvennut päälaelta ja puku hienompi ja muodikkaampi. Silloin hänellä oli ollut pitkävartiset saappaat ja kirjava paidan kaulus. Nyt olivat kengät keveät vaatekengät, kaulus kiilloitettu ja siihen sidottu heleänsininen, pitkä kravatti.

– Kuinka kaunis tällainen aamu on, sanoi Olavi kääntyen Elliin, ja kuinka toisenlaiseksi kaikki näyttää muuttuneen eilisestään. Ei luulisi koko taloa enää samaksi, mikä se oli eilen.

– Kuinka niin?

– Siinä oli eilen illalla jotain surullista ja alakuloista, ja nyt siitä ei näy jälkeäkään. Se on kai tämä valaistus...

– Tai on se teidän oma mielialanne, joka sen tekee.

– Totta kyllä on, että eilen olin väsynyt.

Hän katsahti Elliin uteliaalla kummastuksella, niinkuin ei olisi tuollaista huomautusta odottanut. Samassa tuli hänenkin mieleensä kuva entisiltä ajoilta, ja hän kysyi leikillisellä vivahduksella:

– Vieläkö te haaveksitte kauniina kesäiltoina niinkuin ennen?

– Eihän se enää ole luvallista, vastasi Elli naurahtaen, mutta punastui hiukan muistaessaan eilistä iltaa. – Saako olla kahvia?

Rappujen edessä hiekalla oli maannut suuri koira, joka nyt selvittelihe kääröstään ja tuli venytellen vierasta tunnustelemaan. Sitten töykkäsi se häntä turvallaan polveen ja heilautti vähän häntäänsä.

– Usko! Anna kättä vieraalle, ystäväni! Kas, että hän antaa ... minä en ole koskaan ennen saanut häntä suostumaan vieraisiin.

Usko sai sokeria ja antoi silitellä itseään.

Pastori ilmaantui samassa toiselta puolen pihaa, paitahihasillaan, lyhytvartiset, saveutuneet saappaat jalassa ja luuhkalakki päässä. Hän kutsui Olavia mukaansa uimaan.

– Toimitapa, Elli, meille puhtaat uimalakanat! huusi hän, ja saatuaan omansa kääräisi hän sen olkapäittensä ympärille ja alkoi kävellä köllytellä edellä rantaan.

– Ja saippuata! muisti hän mennessään. Juoksuttakaa tytöt saippuata!

Hän oli ollut pellolla kyntömiesten luona, ja hiki tippui pitkin poskia ja punertavaa parran sänkeä.

– Minä menen aina suoraan sängystä järveen, haasteli hän heidän pellon piennarta kulkiessaan. Tavallisessa menossa uin jo tähän aikaan päivästä toisen kerran. Olen jo syönyt aamiaisenikin. Aioin tulla sinua ottamaan jo kello seitsemän, mutta vaimoni kielsi ja tahtoi antaa sinun nukkua... Katsohan, kun tuossa jo ruis alkaa heilimöidä... Tästä pitää jo ensi viikon alussa panna rengit pientaria niittämään... Sinulla on vielä vanhat akateemiset tapasi, että valvot myöhään ja nukut pitkään ... oletko sinä kalamies?

– Kyllähän minä kalastelenkin, kun sattuu.

– Täällä on hyvät kalavedet. Minä en paljon jouda, menee aikaa muissa hommissa, mutta on meillä täydet pyydykset... Elli se välistä pitää huvikseen verkkoja järvessä ja joskus onkiikin hyvällä ilmalla.

Oli tultu rantaveräjälle, ja hän pudotti kaikki puut alas, viitsimättä kumartua tunkemaan niiden välitse. Ja sitten hän heittihe pehmeässä pyöreässä juoksussa penkereeltä alas uimahuoneelle.

Uimahuone on lämmin, ja järvelle päin avatusta ovesta tulvii auringon valo häikäisten sisään. Seinät tuoksuvat viileää puhdasta puuta, siinä on veden tuoreutta ja pihkaisen mäntymetsän kiihoittavaa kuivuutta sekaisin, ja melkein hekkumallisella tunteella koskettaa jalka päivänpaisteesta kuumuneita lattialautoja. Verkalleen ja tahallaan viivytellen tuota nautintoa, jota tuottaa hitainen riisuutuminen, päästeli Olavi vaatekappaleen toisensa perästä ja asetti ne huolellisesti penkille. Hänen vaatteuksensa oli erityisen aistikasta kuosia, yksinkertaista leikkeeltään, tekotavaltaan ja muodoltaan, mutta hienoa, tukevaa ja tarkoituksenmukaista englantilaista ainetta. Liinavaatteetkin olivat kuin hänen mitallaan tehdyt ja puhtaat ja pilkuttoman valkeat, niinkuin hän olisi ajatellut sitä mahdollisuutta, että tarpeen tullessa täytyisi voida niissäkin esiintyä. Takin, liivit ja kauluksen pois pantua oli hän yhtä hienosti puettuna ilman niitä kuin niissäkin.

Pastori oli suurella vaivalla saanut saappaat jalastaan ja seisoi keskellä lattiaa leveät lahkeet lyhyissä, harmaissa sukanvarsissa. Housut olivat putoamaisillaan paksuilta lanteilta ja henkselit kierossa. Toisen henkselit herättivät hänen huomiotaan.

– Näytäpäs ... käännypäs ... minkälaiset sinulla on mäkivyöt ... ka, tuommoisten rissain kanssa ... mistä sinä olet ne saanut?

– Ne ovat Pariisista ... uusinta patenttia.

– Elähän, nepä ovat helkkarin mukavat ... se juoksee, näenmä, tuo nuora noissa rissoissa sitä mukaan kuin kumartuu ... kumarrupas vielä vähän ... minunkin pitäisi saada tämmöiset, minulta kun napit tinkivät alituisesti raksahtelemaan ... paljonko nämä maksavat?

– Kymmenen frangia muistaakseni.

– Onpa niillä hintaa ... onpa vähän hävyttömänlaisesti hintaa ... mutta kun ne on patentit ... eiköhän nuo jonkun ajan perästä huojistune?... Sielläkö ne on tehty nämä housutkin!

– Siellä.

– Onkohan tuo oikein lujatekoista tuo vaate?... Mitä kangasta se on?

– Cheviot’ta.

– Vai niin, vai seviota ... maksaakohan tuota kyynärä paljon?

– Koko puku maksoi sata viisikymmentä frangia.

– Vaan onpahan tuosta vähän ommel ratkennut ... pitää sanoa eukolle, että pistää kiinni ... käytkö sinä villapaidassa kesälläkin?

– Tämä on niin hienoa, silkinsekaista villaa, ettei se kuumenna.

– Hienoapa on ... on se minullakin villapaita talvella, mutta heitin pois silloin kun talvikontinkin, kun tahtoo vähän liiaksi hiottaa lihavaa miestä.

He valmistautuivat heittäytymään veteen, joka oli kirkasta ja puhdasta ja jonka läpi kuulti hieno, kova hiekkapohja. Pastori joutui ensiksi valmiiksi. Viimeksi riisui hän silmälasinsa uimahuoneen ikkunalle ja sukeltautui kuin hylje veteen, puhkuen ja päristen mielihyvästä ja tyytyväisyydestä.

– Huhhuh! kun tämä tuntuu hyvältä hikiseen ruumiiseen. Nakkaapa se saippua sieltä ikkunalta! – ja intohimoisen nopeilla liikkeillä hankasi hän pyöreät, punaiset kasvonsa valkeaan vaahtoon, syöksi päänsä umpisukkeloon, saippuoi itsensä vielä kerran, huuhtelihe taas ja jäi sitten liikkumatonna kellumaan veden päälle selälleen.

Olavi seisoi vielä ovella ja paahteli solakoita, sopusointuisia jäseniään auringon paisteessa. Sitten nakkautui hän yht’äkkiä notkealla heitolla veteen ja ui kauan aikaa umpisokkelossa, ruumis paistaen veden läpi. Rauhallisesti kuin vesilintu pudisti hän sitten veden tukastaan, ja teki sanaakaan sanomatta liukkaasti ja keveästi pitkän kierroksen selemmälle.

– Olet sinä lihonut sitten, kun viimeksi tapasimme, sanoi Olavi, kun he olivat nousseet järvestä ja kääriytyneet lakanoihin.

– Jokohan vähän olisin.

– Ja yhtä hyvä terveys nyt kuin ennenkin, kun selvisit pahimmasta kohmelostasi saatuasi vähän löylyä niskaasi, tai menit, kun oli yö valvottu, suoraan Kaisaniemestä Råberghin luennolle.

– Kävin minä toki sillä välin kotonakin silmäni pesemässä. Vaan sinä olet laihtunut.

– Kaikkihan laihtuvat ulkomailla.

– Hyvinkö sinä muuten siellä viihdyit? ... mikäpäs siinä iloisessa maailmankaupungissa, tietäähän sen, jos olit entistä poikaa.

– Mitenkä niin entistä poikaa?

– Ei mitään, ilman minä vain leikillä ... joko opit kielen miten?

– Ymmärrän minä kaikki ja puhunkin tavallisesti.

– Sinä otit tunteja?

– Otin tunteja, ja sitä paitsi oli minulla jokapäiväistä harjoitusta.

– Asuitko perheessä?

– Asuin omassani.

– Että mitenkä?

– Omassa perheessäni...

– Oliko sinulla tyttö itsepäällesi? kysyi pastori iskien silmää lasiensa yli ja naurahtaen viekkaasti.

– Se on tietty se ... niinkuin kaikilla muillakin.

– Se on sitä elämäänsä se...

– Mitäs pahaa siinä on?

– On siinä toki ... vai niin, vai niin ... no tuota ... se oli näet semmoinen grisetti.

– Mimmoinen grisetti?

– Eikös niitä sanota ... mitenkä niitä ... elikkä mitä koketteja ne on ... niitäpä niitä kameelidaameja!

– Se oli tavallinen ompelijatar ... muistele vain vähän omia ylioppilasaikojasi!

– Mitäs niistä vanhoista nuoruuden hullutuksista ... menisit sinäkin naimisiin, se se on kuitenkin kaikista parasta, kun on oma eukko.

– Siltäkö tuntuu?

– Ei se siitään elämä somene, avioelämästä.

– Vaan somiapa ne olivat nekin ajat, kun asuttiin yhdessä Vladimirinkadun varrella ja kuljettiin Esplanaadissa iltaisin – vai mitä?

– Anna niiden olla muistelematta, eläkä viitsi niistä kenellekään puhua täällä maalla, jos satuttaisiin nuorten miesten seuraankin.

– Mitäpä minä toki niistä, olenkos minä ennenkään puhunut?

– Etpä et, eipä sillä, eipä sillä ... vai niin, vai oli sinulla oikein oma nimikkosi siellä ... oliko tuo nuori ja kaunis? ... eipähän ilman...

– Olihan se sievä tyttö, niinkuin kaikki pariisittaret.

– Kaikkihan ne niitä kehuu...

Hän katseli, silmät vähän uteliaisuudesta vilkkuen, toveriaan, joka rauhallisesti sitoi peilin edessä kravattiaan eikä malttanut, ääni vähän epävarmasti värähtäen, olla kysymättä:

– Onko se totta, kun ne sanovat, että siellä naineet miehetkin elävät niinkuin meillä poikamiehet?

– Puhtaastiko?

– Eihän, vaan päinvastoin.

– Totta se on.

– Monivaimoisuudessa niinkuin turkkilaiset?

– Ei ollenkaan niinkuin turkkilaiset, sillä nainen Pariisissa on yhtä vapaa kuin mieskin.

– Hyväksytkö sinä ... se on toki epäsiveellistä se vapaa rakkaus.

– Se on sitä myöten, mitä epäsiveellisyydellä ymmärretään ... kaikkihan on verrannollista ... maassa maan tavalla.

– Ei sitä voi puolustaa.

– Eihän sitä tarvitsekaan puolustaa, mutta ei saa myöskään ahdistaa.

– Täytyy sitä ahdistaa.

Olavi hymähti itsekseen muistaessaan noita aikoja, jolloin he ystävänsä kanssa olivat viettäneet ensimmäisiä iloisia ylioppilasaikojaan Helsingissä. Mutta hän oli kuitenkin puhuvinaan totisesti:

– Myönnä sinä kuitenkin, että tämä nykyinen maailmanjärjestys on varsin mukava nuorille miehille, jotka ovat estetyt rakentamasta aikaisia avioliittoja. Ja ajattele, mikä vaihtelevaisuus ... yhden hylkää ja »ottaa uuden taas», niinkuin piirihyppylaulussa lauletaan.

– Ovatko ne sitten niin vain otettavissa? Mitenkä se sitten käy ... millä lailla sinä siihen tutustuit?

– Tapasin erään tuttavani luona ... ja siitä sitä sitten jatkettiin tuttavuutta ... kutsuttiin teattereihin ... tehtiin huviretkiä.

– Niinkuin ainakin oikeassakin menossa ... ja se oli hupaista elämää?

Pastori näytti siltä, kuin olisi halunnut kuulla lisää, enemmän yksityiskohtia, mutta Olavi sanoi kuivasti:

– Tietysti oli hupaista, – ja otti lakkinsa.

– Entäs sitten, kun erottiin?

– Sitten heitettiin hellät hyvästit ja erottiin.

Pastori pani housujaan nappiin.

– Ei se ole kuitenkaan sen veroista, sano mitä sanot, kuin oikea avioliitto.

– Sinä olet tyytyväinen tilaasi?

– En ole vielä päivääkään katunut, puhui hän puoleksi itseään kehuen. Mainiosti se minulta onnistuikin eikä minun siinä tarvinnut kauan kierrellä, ennenkuin osasin oikeaan. Heti kohta, kun olin tullut apulaiseksi vanhan ukon luo, aloin pitää tyttöä kuumana, ja kun sain tämän paikan, niin vietettiin häät ja muutettiin kohta tänne. Muutamat ne saavat kauankin katsella sopivata, eikä ole sanottu, että sittenkään saavat sen, joka tuntuisi mieleiseltä. Minä kun näin hänet, niin sanoin itselleni jo samana iltana – muistatko, kun silloin tultiin sinne yhtä matkaan – sanoin, että tuossa se nyt on, enkä lähde edempää katselemaan, niinkuin sitten kävikin ... helposti ja ihan itsestään ... luulin minä ennen, että siinä olisi hankalammatkin mutkat. Olihan se kyllä alussa vähän estelevinään, vaan vaikka se ei sitä tunnusta, niin luulen, että hänkin jo ensi illasta...

– Etkö tule jo? sanoi Olavi uimahuoneen sillalta.

– Tulen minä ... odotahan vain vähäisen, kunnes saan kengät jalkaan. – Se on hyvä eukko, jatkoi hän yhä, kevennellen sydäntään, heidän pihaan noustessaan. Hiljainen ja tasaluontoinen. Ei meillä ole ollut mitään vastahakoisuuksia, ei aineellisia eikä muitakaan.

Olaville tuli hetkellinen halu muistuttaa ystäväänsä siitä, kuinka he hänen nykyisen rouvansa kanssa olivat yhdessä hänelle nauraneet ja häntä hiukan pilkkailleet. Ei tyttö ainakaan silloin ollut vielä ihastunut. Mutta sitä tämä kunnon mies ei nähtävästi ollut huomannutkaan tai ainakin sen kokonaan unohtanut.

Hän oli taittanut ruiskukan tiepuolesta antaakseen sen Ellille, joka oli tullut heitä vastaan puutarhan portille.

Saattaahan olla, että he ovat hyvinkin onnellisia, että he mainiosti sopivat toisilleen ja että rouvakin ihailee miestään yhtä paljon kuin tämä häntä.

Ja hän nakkasi kukkansa pois, ja kun Elli leikillisesti toruen sanoi:

– Ei ole minun syyni, että ruoka jäähtyy, – vastasi hän epämääräisesti hymyillen:

– Ei minunkaan, vaan miehenne, joka on minulle kertonut teidän onnestanne.

Elli naurahti vähän väkinäisesti, punastui ja meni edellä pihaan.