Papin rouva: VII luku

Wikiaineistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
VI luku VII luku
Papin rouva
Kirjoittanut Juhani Aho
VIII luku


Jo varhain seuraavana aamuna, ennenkuin hänen miehensä oli herännyt, hiipi Elli ulos makuuhuoneestaan. Hän antautui puuhaamaan taloudessaan ja puutarhassa ja asettui sitten verannalle odottamaan ompeluksineen. Mutta kun yliskamarin ovi kävi ja sieltä kuului alas tulevia askeleita, vetäytyi hän pois. Vasta sitten kun hän oli nähnyt Olavin menevän uimaan ja nousevan sieltä pyyhinliina käsivarrellaan takaisin pihaan ja seisahtuvan rappujen eteen koiraa hyväilemään, teki hän pihan poikki asiaa aittaan. Olavi tervehti häntä tyynesti, tutusti, melkein sydämellisesti.

– Te olette ollut varhain liikkeellä, sanoi hän.

– Ja te olette nukkunut tavattoman kauan, herra Kalm.

Hän on herttainen, ajatteli Olavi hänen jälkeensä katsoessaan. Ellin silmäyksessä ja äänessä oli jotain viehätyshaluun vivahtavaa. Siinä liikkeessä, millä hän väänti aitan suurta avainta, oli samalla pehmeyttä ja voimaa. Mistä hän oli saanut sen käsityksen, että rouva oli alakuloinen ja surunvoittoinen? Ja mikä siinä oli, joka muistutti jostain toisesta?

Aamiaisen aikana koetti hän saada sitä selville, aivan itsetiedottomasti. Ja kun Elli kerran meni astiakaapilleen ja otti sieltä jotain, pää pöytään kääntyneenä, selvisi se hänelle. Sehän oli se sama tyttö, jota hän eilen illalla haasta tullessaan oli ajatellut. Se liike oli heillä molemmilla yhteinen. On omituista, ajatteli hän, kuinka tuollaiset kaukaiset, kadonneiksi luullut muistot tietämättä tulevat esiin.

Mutta nyt ei hän tahtonut muuta ajatella kuin työtään. Ja hän pakotti pakottamalla itsensä asettumaan yliskamariinsa ja toden teolla tarttumaan kirjoihinsa kiinni. Olikin niin suloista istua viileässä huoneessa, verkalleen keinuen, yllään keveät kesävaatteet ja jaloissa leppoisat vaatekengät. Päivälliskahvin lähetti rouva hänelle tänne ylös, ja kun hän oli kuullut hänen kehuvan tuota kylmää, kirkasta lähdevettä, seurasi sitä aina lasillinen tarjottimella. Usein seurasi siinä tuores kukkaskimppukin mukana. Olavi ei niistä koskaan kiittänyt; ei koskettanut sitä sanallakaan, mutta palkitsi kuitenkin kohteliaisuuden kohteliaisuudella siten, että hän päivälliselle mennessään taittoi niistä oksan tai lehvän ja kiinnitti sen rintaansa.

Hän luki, kirjoitti ja ajatteli. Mutta silloin kun ei häntä kirja enää viehättänyt tai kun kynä ja ajatus eivät ottaneet juostakseen, heittäytyi hän lepäämään selkäkenoon, poltteli, katseli ulos ikkunasta yli peltojen ja rantapuiden toiselle puolelle lahden, jossa oli talo ja talon takana mäkirinne, samalla kuunnellen, miten alhaalla liikuttiin.

Rappujen kautta kuului kuin torven läpi tänne ylös kaikki, mitä siellä puhuttiin ja tehtiin. Hän kuuli pastorin kamarissaan ryiskelevän, kolistelevan porstuassa ja istuutuvan nariseville verannan rappusille, josta hän antoi määräyksiä kartanolla käyskenteleville rengeilleen.

Silloin tällöin tuli joku asiamies, joskus kastettiin lapsi tai vihittiin pariskunta.

Rouvalla ja herralla ei tuntunut olevan toisilleen paljon puhumista. Olavi tiesi heidän istuvan verannalla, mutta kuitenkaan ei kuulunut pitkään aikaan mitään sananvaihtoa. Jos se joskus tapahtui, päättyi se kysymykseen ja lyhyeen yksitoikkoisella, kuivahkolla äänellä annettuun vastaukseen.

Sitä hän ei kuitenkaan ollut huomannut, että sopu olisi ollut huono. Ainakin näytti mies olevan tilaansa tyytyväinen. Kaikki hänen vaatimuksensa elämältä näyttivät olevan täytetyt. Usein otti hän heidän aamuisilla uimaretkillään puheeksi samat asiat kuin ensimmäisenäkin aamuna. Tahtoi kuulla hauskoja juttuja Pariisin elämästä, väitti niitä vastaan, joutui kehumaan vaimoaan ja kehoitti aina lopuksi ystäväänsä avioliittoa rakentamaan.

– Ottaisit sen rovastin Liinan, sanoi hän kerrankin. Sehän on semmoinen lukenut nainen, joka sopisi sinulle mainiosti.

– Luuletko, että hän lähtisi minulle?

– Jo toki mielelläänkin lähtisi. Eihän se muuta olekaan kuin miestä vailla.

– Mutta kun se on semmoinen pystynenä, leikkotukka ja liian terhakka...

– Minkäslainen se sinulle sitten pitäisi olla?

– Hiljainen, vaatimaton, hieno, samalla kuitenkin lujaluontoinen ja itsenäinen.

– Ota sitten semmoinen, kunhan vain otat ... saahan niitä semmoisiakin ... minullakin on semmoinen ... eikös ole?

Ja siitä se sitten alkoi hänen oman rouvansa avujen ylistys, joka jatkui ja kerrattiin uudelleen aamiaispöydässä Ellin itsensäkin läsnäollessa. Elli punastui, joutui hämilleen, ja se vaivasi häntä silminnähtävästi, vaikka hänellä ei näyttänyt olevan kylläksi voimaa sitä osoittaakseen.

Onhan se totta, ajatteli Olavi tultuaan taas huoneeseensa, että hän jotakuinkin vastaa sitä ihannetta, jonka välistä olen itselleni ajatellut, s.o. hänessä olisi ehkä alkuaineet sopivaan muodosteluun, jos hän olisi kasvanut toisissa oloissa.

Mutta aikapa nyt ihanteita ajatella ja niiden muodostelemista! Oli hän harjoittanut sitä tarpeeksi monta kertaa onnistumatta, kerran siihen kyllästyäkseen. Eikä hän nyt voinut käsittää sitä aikaansa, jolloin hän oli ajautunut seikkailusta seikkailuun, uhrannut niihin kaiken aikansa ja menettänyt niihin voimiansa. Kuinka toista onkaan nyt, kun ne siteet ovat lauenneet. Hän ei olisi tahtonut takaisin ainoatakaan entisistä suhteistaan, eikä hän mielestään voinut verrata mitään tämän säännöllisen, kiihottoman elämänsä tasapainoon. Eikä täällä ainakaan näyttänyt olevan mitään, joka saisi hänet siitä pois ja josta voisi uusiakaan verkkoja kutoutua. Ja hän venyttelihe itsetyytyväisesti hymähtäen.

Tottahan kyllä on – ajatteli hän kuitenkin, kun samat asiat toisen kerran johtuivat hänen mieleensä – että kaikissa naisissa sentään aina olen tavannut jotain uutta ja opettavaa. Tavallisinkin suhde kehittää. Mutta kyllä niihin kuluukin joku määrä sielua ja hermostoa ja aikaa, kuinka viattomia olkootkin. Kuta platoonisempi rakkaus on, sitä hivuttavampi tauti se on. Työnteko on ainoa intohimo, joka tekee jauhoja, joskin kivet kuluvat. Ja yhtä paljon kuin hän ennen oli kuluttanut aikaa »joutaviin», yhtä paljon tahtoi hän sitä nyt ottaa tositoimella takaisin. Minulla on aina ollut, enkä tiedä, mistä se on tullut, se käsitys, että kaikessa täytyy olla naisia mukana, jos mieli onnistua. Typeryyttä! Turhaa hellämielisyyttä! Järjen puhdas tyydytys on niin toista kuin tunteiden. Se on niinkuin sateen virvoitusta kuivaan palaneeseen maahan pitkien poutain perästä. Se kirkastuttaa näköpiirin, raitistuttaa koko olennon. Tai se on niinkuin heleä talvinen taivaanranta, jonka läpi voi erottaa tähdet miljoonain peninkulmain päähän. Mielialojen auer ei silloin sulje näköaloja eikä estä näkemästä esineitä niiden oikeissa, tarkkaan määritellyissä muodoissa.

Mutta tämän kylmän katsomuksensa näkölaseja näin laitellessaan omiin silmiinsä sopiviksi sai hän niihin useinkin varjokuvan kasvoista ja vartalosta, jotka hän melkein aina verannan läpi kulkiessaan näki sen ikkunaa vasten. Se oli hieno liikkumaton linja, joka ei muuttanut muotoaan, ennenkuin hän jonkun sanan sanomalla antoi sille eloa. Mutta se painui hänen mieleensä, hän tapasi itsensä sitä ajattelemasta, hän olisi voinut piirtää sen yhtä varmalla kädellä kuin entisajan freskomaalari kiinnitti seinälle madonnansa ihanteelliset piirteet. Sen väri oli yhtä hillitty ja arka. Se näytti kehyksessään tahtovan elää omaa sisäistä elämäänsä. Sen mietteitä ja tunteita ei tuntunut voivan tulkita muuten kuin aavistamalla... »Olisi sentään hauska tietää, millaisen vaikutuksen olen häneen tehnyt; olen ehkä ollut hiukan epäkohtelias ... olen häntä ehkä liiaksi laiminlyönyt näinä viime päivinä...»

Elliin oli tullut työinto häneenkin. Hän jätti kudoksensa ja ompeluksensa, meni puutarhaansa, alkoi siellä raataa marjapensaikossa ja päätti kitkeä sen perin pohjin.

Ja kun hän eräänä päivänä, hihat ylös käärittyinä ja leveä olkihattu päätä suojaamassa, puuhasi työnsä ääressä, kuuli hän portin saranan narahtavan, näki Olavin tulevan puutarhaan ja istuutuvan kiikkulaudalle.

– Täälläkö te olettekin, alkoi Olavi puhella. Tehän olette täydessä työssä ... oletteko jo kauan ollut täällä?

– Olenhan aamiaisesta saakka.

– Huvittaako teitä puutarhan hoito?

– Tämä on suurin nautintoni kesällä ... talvella on niin ikävä, kun on lunta monen kyynärän paksulta ... tuolta järveltä kun tuulee, niin nietostaa tähän seinää vasten melkein ikkunain tasalle.

– Siinähän onkin lumen hautoma sija.

– Mutta kesällä se taas tuo järvi suojelee ... päivä kun paistaa ja järvi lämmittää, niin säilyvät tässä kukkaset useinkin melkein siksi, kunnes syksy sataa lumensa. Minä oikein ikävöin aina kesää saadakseni tämän vaikutusalani taas takaisin.

– Mutta siinä näkyykin joka paikassa teidän käsialaanne.

– Jossainhan sen pitänee minunkin käsialani näkyä.

– Kuinka niin

– Niin noin yleensä vain. – Hän ei tiennyt oikein itsekään, mitä hän oli tarkoittanut, löysi kuitenkin selityksen ja lisäsi: – Mitäs meidän naisten toimista ... mehän emme kykene mihinkään oikeaan.

– Olisiko teillä sitten puolestanne halua johonkin erityiseen?

– Minullako? En minä puhu itsestäni erityisesti, yleensä vain meistä naisista.

Olavi katseli häntä tuohon, missä hän polvillaan maassa haki rikkaruohoja kukkastaimien välistä ja varovasti noukki niitä sieltä pois, eikä tullut vastanneeksi. Vähän aikaa vaiti oltuaan sanoi Elli:

– Mieheni moittii minua siitä, etten pidä tarpeeksi huolta hyödyllisistä kyökkikasveista, vaan viljelen ainoastaan kukkasia eli ruohoja, niinkuin hän sanoo. Siitäkin sen nyt näette, mitä sanoin.

Olavi oli ottanut esille paperossilaatikkonsa, joka oli hienoa hopeata, hän keikutti sitä vähän aikaa kahden sormen päässä ja sanoi sitten kun oli saanut tulen hienon, hyvälle tuoksuvan paperossin päähän:

– Tiedättekö, mistä tuo teidän taipumuksenne tulee?

– En.

– Teissä on varmaankin joku määrä taiteilijaluonnetta kätkettynä.

– Mistä te sen päätätte?

– Siitä, ettette tee sitä, mitä teette, käytännöllisessä tarkoituksessa, vaan ainoastaan sen itsensä vuoksi. Te rakastatte kukkien hoitoa kukkien vuoksi, nähdäksenne niiden kasvavan silmienne edessä.

Se oli kohteliaisuus, jonka hän muisti sanoneensa joskus ennenkin, kenties useammankin kuin yhden kerran. Ja hän oli tehnyt sen huomion, että kaikki naiset mielellään omaksuivat.

– Kyllä se on totta, että se siinä on minua enin kaikesta viehättänyt... Mitä pidätte näistä?

Hän näytti hänelle kimpun kieloja.

– Ne ovat mielikukkiani.

– Niin minunkin.

Olavi siirtyi hänen viereensä ja kumartui tarkastelemaan hänen kukkiaan.

– Nämä ovat erittäin viehättäviä.

– Ovat ne.

– Tämä on varsin soma ja aistikkaasti järjestetty tämä teidän »vaikutusalanne», mutta yksi pieni muistutus olisi minulla kuitenkin...

– Mikä sitten?

– Miksi olette istuttanut noin paljon noita syreenejä tuonne alalaitaan?

– Ettekö rakasta niitä?

– Minusta ne ovat niin kovin tavallisia.

– Niinhän minustakin ... mutta ne ovat oikeastaan mieheni tahdosta siinä ... hän niitä ihailee.

– Sehän on kauniisti teiltä, että tahdotte tehdä hänelle mieliksi. – Mutta ettekö salli minun auttaa teitä jotenkin ... neuvokaa minulle joku penkki, jota saisin ruveta kitkemään.

– Ei toki, eihän teillä ole siihen aikaa. Te kun istutte niin ahkeraan päiväkaudet työnne ääressä, niin teille tekee varmaankin parempaa, jos vain poltatte rauhassa paperossianne ja kiikkulaudalla keinuen lepuutatte aivojanne.

– Päinvastoin minulle tekee hyvää, jos saan vähän liikettä.

– Mitä te niin uutteraan kirjoitattekaan, jos saan olla utelias? Se on varmaankin niin oppinutta, etten minä käsittäisi, vaikka selittäisittekin?

– Ei suinkaan ... aineeni on hyvinkin helppotajuinen, minä kirjoitan naisista.

– Naisista?

– »Nainen Ranskan nuoremmissa realisteissa».

– Ovatko ne hauskoja ne ranskalaiset naiset?

– Ovathan ne.

– Hyvin puetuita?

– Erittäin hyvin.

– Saako sen sitten lukea sen kirjanne, kun se valmistuu?

– Kyllä varmaan ... minä lähetän sen teille, sitten kun se on painettu.

Hän ei ryhtynytkään puutarhatyöhön, niinkuin Elli oli toivonut, vaan meni paperossinsa pohjaan poltettuaan taas takaisin työhönsä. Mahtaisiko hän lähettää minulle kirjansa? ajatteli Elli hänen mentyään. Ja mitähän se mahtaa sisältää? Pastori oli kertonut, että hänellä oli ollut »morsian» Pariisissa, mutta että hän oli hänet jättänyt. Kevytmielinen ja häilyväinen hän taisi olla. Mutta ei Elli sentään tuntunut voivan häntä siitä tuomita. Hän tahtoi jättää toisten ihmisten asiat heidän omiksi asioikseen. Itsepähän he parhaiten tietävät, mitä tekevät. Ja hän jäi siihen auringon laskuun saakka polvilleen maata penkomaan, antaen ajatustensa samalla aikaa kulkea omia epämääräisiä kulkujaan.

Mutta kun Olavi seuraavana päivänä samalla aikaa laskeutui puutarhaan, viipyi hän siellä jo kauemmin.

Hän sanoi välttämättä tarvitsevansa liikettä, ja hän pyysi saada olla avullisena vettä kantamassa ja käytäviä puhdistamassa. Elli oli estelevinään, mutta suostui kuitenkin mielihyvällä ottamaan hänet auttajakseen.

Se oli Olaville mukavaa tointa ajatustyön lomahetkinä. Milloin hän kantoi vettä kaivosta Annin kanssa, milloin ruiskutti sitä kukka- ja taimilavoihin, milloin pitkävartisella lapiolla katkoi käytävistä rikkaruohon juuria. Ja vähitellen innostui hän työhönsä niin, että hän heti aamulla noustuaan meni tarkastamaan, miten taimet yön kuluessa olivat edistyneet, ja usein hän vielä illallisen jälkeenkin ehdotti Ellille, että he menisivät puutarhatyöhönsä.

Hän kutsui sitä leikillä heidän »yhteistyökseen». Ellille oli siinä sanomaton viehätys, jota hän ei koskaan ennen ollut tuntenut, että oli joku, joka noin otti osaa hänen harrastuksiinsa ja viihtyi olemaan hänen seurassaan. Useinkin keskustelivat he pitkät hetket kaikenlaisista, joutuivat puhelemaan varsinkin taiteesta ja kirjallisuudesta. Ei hän ollut paljoa lukenut, mutta Olavi huomasi, että hän käsitti hyvin, ymmärsi heti kaikenlaiset pienet vivahdukset ja osasi kuunnella niin, että se innoitti puhumaan. Olavi oli siitä mielissään ja innostui kertomaan. Melkein aina oli hän se, joka puhui, mutta välistä hän otti hyväksyvästi vastaan senkin, mitä Ellillä oli sanomista. Silloin oli Ellistä, kuin hän olisi ollut ymmärtävämpi ja viisaampi kuin ennen.

Näissä toimissa ja puheissa oli Ellille vielä se viehätys, että pastori tavallisesti jäi ulkopuolelle niitä, aivan niinkuin ennen aikaan, kun he ensi kerran olivat tavanneet toisensa Ellin kotona. He olivat kuin salaliitossa keskenään ja häntä vastaan. Näkyi välistä sanoista ja käytöksestä, että hän, kun pastori sattui olemaan läsnä, kääntyi kohteliaisuudesta hänenkin puoleensa, antoi hänen puhua vähän aikaa, mutta palasi taas hetken kuluttua siihen, mistä he äsken olivat Ellin kanssa keskustelleet. Kun he sitten eivät näyttäneet lopettavankaan, poistui pastori omiin askareihinsa, tai jos oli ilta, meni ennen muita levolleenkin, jättäen heidät jutteluihinsa joko puutarhaan tai verannalle.

Silloin tällöin teki Olavi hienoa ivaa pastorista, tämän sitä huomaamatta, mutta kuitenkin niin, että Elli sen ymmärsi ja naurahteli itsekseen vähän poispäin kääntyneenä. Kerrankin, kun he olivat parhaillaan kukkia kastelemassa, sattui pastori tulemaan puutarhaan. Leveällä äänellään sanoi hän seisten kädet puuskassa:

– En minä vain viitsisi nähdä tuota vaivaa noin turhan tähden ... veisitte toki nuo ruiskunne ennemmin tupakkamaahan tallin taa ... mitä hyötyä niistä on noista teidän kukkasviljelyksistänne!

– Me olemme taiteilijaluonteita, sinun vaimosi ja minä ... me emme aina ajattele hyötyä, vaan rakastamme kauneutta kauneuden itsensä vuoksi, sanoi Olavi vastaten leikkipuheella leikkipuheeseen, mutta samalla iskien silmää Ellille, niinkuin olisi tahtonut sanoa: »Me kyllä ymmärrämme toisemme».

Ja sellaisia pieniä iloja valmisti hän Ellille useita näiden päivien kuluessa.