Papin rouva: XIX luku

Wikiaineistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
XVIII luku XIX luku
Papin rouva
Kirjoittanut Juhani Aho
XX luku


Olavi kuunteli häntä ja antoi hänen puhua pitkät hetket hennomatta häntä keskeyttää. Elli oli hänelle siinä kuin uusi ilmiö sekä itseensä että hänen mielestään kaikkiin muihinkin naisiin verrattuna. Hän antoi itsensä niin täydellisesti, niin mitään säästämättä ja salaamatta.

Hän oli siinä niin erilainen kuin kaikki ne muut naiset, jotka Olavi tätä ennen oli tuntenut ja jotka olivat avanneet hänelle sydämensä ja sielunsa sulkeakseen ne taas samassa. Elli ei näyttänyt tahtovan mitään salata, ei mihinkään verhoutua, ei estää mitään itsestään kuvastumasta.

Ja Olavia se alussa miellytti sanomattomasti. Se oli kuin satasärmäinen kuvastin, jossa hän näki itsensä tuhatkertaisesti monistettuna.

Mutta sitten se alkoi vähitellen tuntua yksitoikkoiselta, välistä melkein kyllästyttääkin.

Hän olisi kyllä tahtonut antaa kuvan kuvasta, palkita tunteen tunteella ja luottamuksen luottamuksella. Mutta hänellä ei ollut juuri mitään lisättävää siihen, mitä oli jo ennen itsestään kertonut, ei mitään sellaista, jota olisi voinut Ellille kertoa. Sillä kaikkiahan hän ei olisi voinut, Elli ei olisi ymmärtänyt ja olisi käsittänyt hänet väärin. Ja sitten oli hänen rakkautensa niin uusi ja niin pinnalla vielä, kun pohjalla oli elämä, jonka muodostamisessa Ellillä ei ollut mitään osaa.

Hänen olisi kuitenkin tehnyt mielensä osoittaa niitä tunteitaan, joita hänellä oli. Hän huomasi useinkin enemmän katselevansa kuin kuuntelevansa. Hän seurasi Ellin liikkeitä, hiveli silmillään hänen muotojaan. Hänestä oli hänen otsansa niin puhdas, silmäkulma niin salaperäinen, posken ja tukan raja niin houkutteleva, olkapää niin pyöreä, rinta niin täyteläinen ja tiukka, ja jalka, joka Ellin ommellessa oli toisen jalan päälle nostettuna, niin kaunismuotoinen ylhäältä alas. Hänen olisi sentähden tehnyt mieli hyväillä häntä, vetää hänet luokseen, sulkea syliinsä ja suudella.

Mutta kun hän eräänä iltana heidän erotessaan tahtoi tehdä sen, väisti Elli.

– Ei, ei, sanoi hän.

– Mutta miksei?

– Jos te kerran kadutte ja kyllästytte minuun, niin se olisi minusta niin väärin.

Elli odotti, että hän sanoisi ei koskaan kyllästyvänsä eikä koskaan katuvansa. Mutta sen sijaan sanoi Olavi nähtävästi vähän loukkaantuneena:

– Niinkuin tahdotte... – ja meni ylös.

Miksei hän siihen suostunut? Mitä pahaa siinä olisi ollut? – Eikä hän saanut torjutuksi ajatusta, että se oli vielä vanhaa ennakkoluuloa, jota hän ei olisi odottanut Elliltä ja jota ei olisi pitänyt olla heidän suhteessaan, joka hänen mielestään oikeutti kaikkeen.

Ja samalla tuli hänelle halu saada kuulla enemmän hänen suhteestaan mieheensä. Elli ei ollut kertonut muusta kuin omista tunteistaan ja huolellisesti välttänyt mainita miehensä nimeäkään. Millaista oli heidän yhdyselämänsä ollut? Mihin määrin sitä oli ollut olemassa ja miksi se tulisi tästä lähin muodostumaan? Olihan Elli sanonut, ettei hän rakasta häntä eikä ole koskaan rakastanut. Mutta kuinka se silloin ollenkaan oli ollut mahdollista? Se oli kuitenkin ollut ja ehkä tulisi olemaan vastedeskin samalla lailla. Jos Elli olisi sitä edes valittanut, kysynyt häneltä neuvoa...

Mutta kun Olavi seuraavana aamuna koetti saada puheen siihen, väisti Elli ja väisti nähtävästi tahallaan.

Olavi koetti vakuuttaa itseään, että se tapahtui hienotuntoisuudesta häntä kohtaan, hän koetti vielä kerran istuttaa mieleensä, etteihän se kaikki tuo häneen kuulukaan ja että heidän suhteensa on asetettava yläpuolelle sitä kaikkea. Mutta yhä vaikeampi oli hänen päästä siihen mielentilaansa, jonka hän niin voimakkaasti oli tuntenut tuona yönä aholla istuessaan. Eikö se ollut vain satunnainen puuskaus, joka oli ollut seurauksena Ellin odottamattomasta tunteitten purkauksesta? Eikö se ollut vain ylenihanteellinen teoria, joka, jos se koetettaisiin toteuttaa, veisi ennenaikaiseen eroon? Voihan sen ehkä ajatella pysyväksikin, mutta silloin täytyisi kieltäymyksen olla molemminpuolinen. Ja sitä se ei ainakaan ole, ennenkuin Elli on rikkonut vanhat välinsä kokonaan. Mutta voiko hän sen tehdä? Ja tunteeko hän edes kaipausta sitä tekemään?

Kyllähän minä sen käsitän, ajatteli hän itsekseen, että hänen asemansa on surkea ja traagillinen ja ettei minulla ole oikeutta häntä siitä moittia. Ehkei hän muuta voi ... ja ihan varmaan ei hän voikaan muuta. Mutta kuitenkin ... jos minä olisin hänen asemassaan, en voisi löytää lohdutusta mistään muusta, kuin että heittäytyisin kokonaan hänen haltuunsa, jota rakastan, hakisin hänen luonaan puhdistusta ja unhotusta. Mutta jos Elli ei sillä lailla tunne, silloin ei hänen elämänsä nähtävästi olekaan hänelle niin vastenmielistä kuin olen kuvitellut.

Mutta ajatus, että Elli olisi siihen määrin jo tottunut sitä sietämään, ei antanut rauhaa Olaville. Parhaimmalla tahdollaankaan hän ei päässyt pois näistä mietteistään, jotka tulivat joka yö yhä kiinteämpinä häntä ahdistamaan.

Ja vaikkei pastori ollut kotona, alkoi hänen läsnäolonsa kuitenkin tuntua joka paikassa. Kaikkialla oli merkkejä hänestä, joka täällä oikeastaan oli haltija ja isäntä. Missä oli hänen hattunsa, mistä pisti näkyviin joku muu vaatekappale; hänen tavaroitaan riippui Ellin kamarin seinällä, siellä oli vuoteen vieressä hänen tohvelinsa. Ja tuon tuostakin tulee joku asiamies häntä kysymään. Elli vastaa, että hän on pitäjällä. »Milloinkahan tuo tuolta tullee?» »Kyllä hän kai tulee perjantai-iltana tai viimeistään lauantaiaamuna».

Tuli perjantai ja tuli perjantai-ilta. Hän voisi tulla milloin hyvänsä, olla tuossa tuokiossa kotonaan. Ja jos hän tietäisi, mitä täällä on tapahtunut? Jos hän alkaisi sitä aavistaa? Hän voisi karkoittaa minut pois talostaan, ajaa ulos, ja hänellähän tietysti olisi oikeus puolellaan jo se mahdollisuus, että hän voisi joutua tällaiseen asemaan pastorin suhteen, jota hän aina oli pitänyt pilkkanaan, sai aikaan epämiellyttävän häiriötilan hänen koko olennossaan.

Ellikin näytti ajattelevan sitä samaa. Hän oli levoton eikä nähtävästi päässyt illallisen jälkeen oikeaan mielentilaansa.

– Mitä te ajattelette? kysyi hän Olavilta äänettömyyttä rikkoakseen.

– En mitään erityistä ... kuinka niin? Entä te?

Ellillä oli kuitenkin ehdotus, joka Olavin mielestä tuli erittäin sopivasti ja johon hän heti ihastui.

– Minä ajattelen vain, että jos huomenna varhain tekisimme sen, mitä olemme niin kauan aikoneet ... menisimme meidän karjakartanollemme. Tahdotteko?

– Mielelläni!

Jos pastori tulisikin yön aikana kotiin, ei hän kuitenkaan lauantaina voisi lähteä heidän mukaansa, ja he saisivat tehdä retkensä kahden...