Papin rouva: XXVI luku

Wikiaineistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
XXV luku XXVI luku
Papin rouva
Kirjoittanut Juhani Aho
XXVII luku


Kun Elli sai palvelijalta kuulla, että Olavi oli mennyt kirkonkylään, hänelle siitä mitään virkkamatta, luuli hän jo aavistavansa kaiken. Mutta hän ei sitä vieläkään tahtonut uskoa. Hän ei voi niin tehdä, hän ei voi olla niin sydämetön. Mutta sitten tuli tyttö vähän päästä vinniltä ja kertoi, että herra varmaankin on poislähdössä, koska on jo heitellyt kapineitaan matka-arkkuunsa. Ja kun Elli näki ne siinä kuin vihaisella kädellä viskeltyinä sinne tänne kirstun pohjaan, niin hänen jo täytyi uskoa. Hän luuli nyt tietävänsä syynkin siihen. Eilen illalla heidän erotessaan hän sen oli päättänyt ... hän ei tahdo viipyä hetkeäkään enää ... hän halveksii ja ylenkatsoo.

Ja taaskin Elli syytti siitä vain itseään. Eihän hän, Olavi, joka oli niin arka ja hienotuntoinen, voinut sitä sietää, jos hän kerran luuli... Hän, jolla oli niin korkeat käsitykset rakkaudesta ja joka oli sanonut, että ainoastaan rakkaus oikeuttaa... Mutta hän ei saa jäädä siihen luuloon, hänen täytyy tietää se! Ja vielä viimeisenä pelastuksenaan hän tarttui siihen toivoon, että kunhan hän saa puhua hänen kanssaan, saa sanoa kaikki, luvata, mitä hän tahtoo, hän ehkä vielä jää ... ja se ei ehkä vielä ole lopullisesti lopussa.

Pitkän rupeaman harhaili hän sinne tänne huoneissa, verannalla, pihamaalla, puutarhassa, taas huoneissa ja taas verannalla. Ja joka hetki hän luuli kuulevansa hänen tulevan maantiellä.

Hetkellisenä toivon salamana leimahti hänen mielessään, että hänhän on voinut mennä noutamaan noita tuttaviaan ja että hän tuopi ne tänne. Mutta se sammui samassa. Mitäs varten hän oli ajanut tavaroitaan kokoon? Ja olisihan hän siinä tapauksessa ilmoittanut siitä...

Hän istui taas verannalla, oli jotain tekevinään, mutta ilman mitään selkoa siitä, mitä teki...

Silloin hän kuuli kiivasta ajoa portin takaa, sinne seisahtui hevonen ja rattaat. Olavi hypähti rattailta maahan, eikä hänellä ollut ketään muita mukanaan.

Elli aikoi jäädä siihen, missä oli, ottaa hänet rauhallisesti vastaan, mutta kun Olavi juoksi pihamaan poikki, pakeni hän saliin ja sieltä omaan huoneeseensa.

Ja sinne hän kuuli, nyrkillä sydäntään painaen, kuinka Olavi aikoi ensin mennä ylös, mutta poikkesi sitten pastorin luo, joka häntä huusi kamaristaan. – »No», sanoi pastori, »mitäs miehelle kuuluu?» – »Ei juuri muuta kuin että minun täytyy pyytää sinulta kyytiä laivalle.» – »Kyytiä laivalle? Aiotko sitten todellakin lähteä» – »Niin, kyllä asia nyt on niin päin kääntynyt.» – »Elähän, ja jo tänä iltana...»

Enempää ei Elli kuullut, sillä pastori ja Olavi poistuivat porstuaan, ja Olavi kuului nousevan ylös kamariinsa. Hän alkoi siellä kävellä edestakaisin lattiaa Ellin pään päällä, ja joka askel tuntui kuin sattuvan hänen päälakeensa, kuin takovan hänen aivojaan. Nyt hän liikautti kirstuaan, veti sitä lattiaa pitkin, pudotti sen pohjaan jotain raskasta. Nyt hän oli vähän aikaa hiljaa ja sitten hän alkoi viheltää.

Ja eikö hän aio tulla minulle mitään sanomaan, eikö tule edes itse ilmoittamaan lähdöstään?

Joku tuli. Se olikin vain pastori.

– Kuulehan, Elli, sanoi hän huolestuneesti, melkein kuin jotain onnettomuutta valittaen, – kun se kuitenkin on päättänyt mennä ... eikä sitä näy voivan mikään pidättää ... pitää kai laittaa sitten päivällinen valmiiksi laivan tuloon.

Mutta Elli ei liikahtanut paikaltaan, istui ikkunansa ääressä ja tuijotti järvelle.

Vihdoin hän kuuli hänen tulevan alas, kävelevän porstuassa ja verannalla, ja luuli hänen häntä etsivän. Hän nousi ja meni saliin. Vaan Olavi hakikin joitain vaatteitaan porstuan naulasta. Mutta Elli meni kuitenkin häntä vastaan.

– Te matkustatte tänään? sanoi hän eikä ymmärtänyt, kuinka hän kuitenkin sai estetyksi äänensä särkymästä.

– Niin, olenhan päättänyt...

– Ettekö tule takaisin?

– Tuskin tulen, ainakaan tänä kesänä.

– Teille tuli kiire lähtö?

– Niin, toverini vaativat välttämättä.

– Onhan hauskempi matkustaa seurassa.

Elli oli mennyt verannalle ja laskeutunut alimmalle portaalle, seisoen oven aukossa syrjittäin. Olavi oli löytänyt eteisestä sen, mitä hän sieltä etsi, ja aikoi taas mennä ylös. Mutta sitten hänkin meni verannalle. Ja vaikka hän oli päättänyt välttää kaikkia selityksiä, tuli hänelle nyt kuitenkin halu niitä antaa, koska Elli ei niitä vaatinut eikä kysynyt syytä hänen lähtöönsä.

– Te ehkä kummastelette äkillistä lähtöäni...

– Enhän sitä kummastele ... tottahan teillä on siihen syynne.

– Eihän minulla ole muuta mitään ... mutta uskokaa, että näin on parasta meille molemmille ... sekä teille että minulle...

– Tehkää sitten vain niinkuin teille on parasta...

– Niin, ja teille myös...

– Ja minulle myös.

Elli seisoi siinä liikkumatonna kuin patsas, kasvot jäykkinä ja vartalo suorana, näytti kuin ei olisi silmiäänkään räpäyttänyt, ja ääni tuli jostain kuin ulkopuolelta häntä. Olavin valtasi yht’äkkinen katumus, kaikki entiset tunteet tulvahtivat takaisin hänen rintaansa. Hän ei voi sitä tehdä, hän ei voi jättää... Mutta silloin raukesi samassa myöskin Ellin keinotekoinen pinnistys, hän astui alas rappusilta ja katosi alas pihalle. Olavi otti askeleen seuratakseen häntä. Mutta silloin hän näki pastorin tulevan pirtin puolelta... Ja mitä siitä tulisi, jos hän taas peräytyisi ... hän oli luvannut tovereilleen ... ei, ei, kyllä hänen täytyy mennä ... ja hän nousi takaisin lähtöään laittamaan, iloissaan siitä, että kaikki kuitenkin oli käynyt helpommin kuin mitä hän oli osannut toivoakaan.

Eikä enää ilmaantunut tilaisuutta uuteen yhtymiseen ennen kuin päivällistä syödessä. Se oli myöhästynyt, ja täytyi kiiruhtaa ehtiäkseen ajoissa laivan tuloon. Elli istui toisessa päässä pöytää, Olavi ja pastori toisessa. Hän koetti saada häneltä silmäyksen vastaukseksi, selitykseksi, lohdutukseksi. Mutta Olavin katse ei hetkeksikään pysähtynyt yhteen paikkaan, näytti kuin olisi joka taholla, minne hän sen loi, ollut jotain, jota samassa täytyi välttää. Katuiko hän, vaivasiko häntä paha omatunto? ja samalla hän oli Ellistä siinä niin vieras, niin kaukainen, niinkuin hän ei enää olisi ollut täällä, niinkuin ei olisi koskaan ollutkaan. Koko ympäristössä, kaikessa, mitä Elli näki ja kuuli, oli jotain epätodellista, suhdatonta, muodotonta ... huone ikäänkuin isoni, pöytä kuin venyi ja piteni, ja Olavi ja pastori kuin loittonivat jonnekin, ja niiden äänet kaikuivat luonnottomilta. Kunhan hän ei pyörtyisi, kunhan ei tuoli kaatuisi ja seinät hajoaisi. Ja hän ei voinut enää muuta ajatella kuin koettaa koota kaikki voimansa, ettei mitään häiriötä syntyisi.

Sitten hän näki heidän nousevan pöydästä, ja hän nousi itsekin. Olavi heitti serviettinsä tuolille, tuli hänen luokseen, sanoi jotain, sanoi: »Jääkää hyvästi nyt ja kiitoksia kaikesta», ja ojensi hänelle kätensä. Puristiko se hänen kättään? Vai hänkö puristi Olavin kättä? Ja olivatko hänen kasvonsa surulliset, vai niinkö hän vain luuli ja ihmetteli, etteivät olleet? Oliko hän vastannut mitään vai eikö? Mutta sitten taas Olavi meni ja Elli jäi korjaamaan astioita. Hän käski tytön panna sokeriastian kaappiin kärpästen käsistä ja viedä voilautasen kellariin.

– Nyt me menemme, Elli, sanoi pastori salin ovelta, joudu pian, jos aiot mukaan.

Oliko hän sitä aikonut? Eikö hän äsken puutarhassa turhaan häntä odottaessaan ollut päättänyt, ettei hän mene saattamaan? Hän on pettänyt minut, se on kurjasti tehty, hän on pitänyt minua leikkikalunaan, minä en tahdo nähdä häntä enää ... eikähän se ollut hän, joka pyysi tulemaan.

Mutta kun hänelle selvisi, että Olavi todella menee, ettei saa nähdä häntä enää ... onko hän edes jättänyt hyvästiään? ... rantaan mennessä saavat he ehkä vielä vaihtaa jonkun sanan ja hän lupaa ehkä tulla kohta takaisin, – niin kiiruhti hän heidän jälkeensä.

Herrat odottivat verannan edustalla. He kulkivat kolmisin rantaan, Olavi kantaen päällystakkiaan ja sateenvarjoa ja kulkien hiukan edellä. Venheeseen noustessa tarjoo hän Ellille kätensä, ja Elli ottaa sen vastaan. Sitten kehoittaa hän häntä istuutumaan, ettei kaatuisi, kun kokka irroitetaan maasta. Mutta kun Elli ei tule totelleeksi, typertyy hän venheen liikahtaessa tuhdolle, loukkaa kyynärpäätään ja saa vaivoin kyyneleensä pidätetyksi.